Paljastan nyt erään äitiyteni tähtihetkistä parin vuoden takaa. Oli täydellinen kevättalven hiihtosää auringonpaisteineen ja pikkupakkasineen. Lähdimme koko perheen voimin läheiseltä rannalta hiihtämään meren jäälle. Silloin kaksivuotias kuopus oli pulkassa ja me muut suksilla. Olin kuvitellut meidän hiihtelevän noin puolen kilometrin päässä olevaan saareen ja juovan siellä punaposkisina kaakaot. Mielikuva oli täydellinen.
Todellisuudessa viisivuotiaalta esikoiselta loppui kiinnostus heti ensimmäisen kaatumisen jälkeen. Hän heitti niin sukset kuin sauvatkin menemään. Keskustelun varaa ei ollut. Olin niin loukkaantunut siitä, ettei jälkikasvuni osannut arvostaa minun mielikuvaani täydellisestä hiihtoretkestä, että painelin puhisten yksin hiihtämään. Pitäkööt tunkkinsa. Kolme muuta perheenjäsentä jäivät ihmeissään katselemaan loittonevaa hahmoani. Palasin pahimmat höyryt päästettyäni takaisin perheeni luo olemaan taas rakentava ja kannustava äiti.
Kuten varmasti muutkin liikunnalliset vanhemmat, minäkin olen halunnut tarjota lapsilleni mahdollisuuden tutustua eri lajeihin varhain. Olemme vieneet lapsia uimahalliin, luistinradalle ja hiihtämään. Lapset ovat kokeilleet jalkapalloa, jumppaa ja parkouria. Oppiminen ei ole varmasti meidän lapsilla ollut varusteista, eikä mahdollisuuksien tarjoamisesta kiinni.
Esikoiseni on kuitenkin aina suhtautunut varautuneesti uusia asioita kohtaan. Siellä, missä jotkut lapset näkevät mahdollisuuksia, hän on nähnyt uhkia. Lapsi on monta kertaa kieltäytynyt pukemasta luistimet ylleen luistinradalla. Hän on mennyt läpi yhden uimakoulun jalat tiukasti altaan pohjassa kiinni. Apupyörillä hän ajelisi varmaan vieläkin, ellen olisi ottanut niitä pois väkisin. Lapsi on tarvinnut oppimiseen paljon kannustamista, mutta myös tilaa. Olen joutunut moneen kertaan hengittämään syvään ja nielemään pettymykseni. Olen joutunut hakemaan sitä veteen piirrettyä rajaa kannustamisen ja painostamisen välillä.
Nyt esikoiseni on ensimmäisellä luokalla. Vielä viisivuotiaana veden naamalle roiskumista pelännyt lapsi on kehittynyt oikeaksi vesipedoksi, joka rakastaa sukeltamista. Hän oppi viime talvena luistelemaan, eikä kaatuminen jäällä haittaa enää yhtään. Jalkapallosta ei tullut lapselle ainakaan toistaiseksi harrastusta, eikä hän ole innostunut monesta muustakaan harrastuksesta. Parkour sen sijaan tuntuu ainakin nyt kiinnostavan. Hiihtokärpäsen puremaa yritämme etsiä tänä talvena taas uudestaan, kunhan vain lumi saavuttaa eteläisenkin Suomen. Minä taidan käydä etukäteen urheilemassa turhat höyryt pois, jotta pystyn tarvittaessa hillitsemään hermoni.
Haluan yrittää istuttaa lapsiin liikunnan kipinän tuputtamatta. Huomaan, että erityisesti esikoiseni karsastaa sitä, kun muutun äidistä liikunnanopettajaksi. Niinpä olen alkanut olemaan lapselleni liikuntatilanteissakin vain äiti. Opetan teknisiä yksityiskohtia sitten, kun pyydetään. Jos jotain voisin sanoa pari vuotta nuoremmalle itselleni, kehottaisin laittamaan jäitä hattuun. Ei minun lapseni tarvitse olla ensimmäinen, joka oppii. Hän oppii kyllä sitten, kun aika on kypsä.
-Lilli G (Instassa lilligronroos)
Lilli G 