Olen tainnut aiemmin juosta vain yhden Cooperin testin elämässäni. Toisena opetusvuotenani yli kymmenen vuotta sitten intouduin liikkatunnilla spontaanisti kokeilemaan, miten lähtee. Muistaakseni tulos oli 2800 metrin kieppeillä. Sittemmin opiskelijat ovat useampaan kertaan haastaneet minua Cooperiin, mutta aina on ollut joku (teko)syy, miksi olen tyytynyt kellottajan rooliin.
Pari viikkoa sitten onnistuneen vetotreenin jälkeisessä euforiassa tuli juoksukavereiden kanssa puhe Cooperista. Olimme aika varmoja, että näin hyvän treenikesän jälkeen kolme tonnia menisi hyvin todennäköisesti rikki. Vain juostut matkat kuitenkin lasketaan, joten aloimme haarukoida sopivaa hetkeä Cooper -kunnon ulosmittaamiseen. Homma lähti sopivasti laukalle ja pian meillä oli rekrytoituna koitokseen myös kolmen tonnin jänis, seuran kovakuntoisin pikakiituri Antti.
Cooper -päiväksi valikoitui tiistai 18. elokuuta. Mukaan viivalle lähti yhteensä yhdeksän juoksijaa. Päivä oli ollut lämmin, mutta Eläintarhan urheilukentällä kävi alkuillasta jo syksyä enteilevä viileä tuulenvire. Täydellinen Cooper -keli. Jännitti ihan sikana. Hölösuuna olin kertonut aika monelle meneväni juoksemaan ”kolmen tonnin Cooperia” ja nyt oli piruvie sellainen olo, että olisi syytä lunastaa lupaus.
Valmentaja-Pasin vetämien huolellisten alkuverkkojen jälkeen oli aika asettua lähtöviivalle. Antti oli laskenut lapulle väliajat kahdensadan metrin välein. Meidän pitäisi vain keskittyä seuraamaan häntä 7,5 ratakierroksen ajan. Pari osallistujaa meni edellä menojaan ja me muut asemoimme itsemme Antin perään. Jäniksemme jolkotteli tasaisen varmasti hänelle maratonvauhtisia noin 1.36 minuutin kierroksia ja me pysyttelimme kiinteänä joukkona perässä. Sanoja ei juuri vaihdettu, vaan keskityttiin olennaiseen.
Kaksi ensimmäistä kilometriä menivät helposti, eikä se ollut ihme. Onnistuneen kesän jälkeen nelosen kilometrit eivät tuntuneet liian kovilta. Viimeisellä kilometrillä askel alkoi vähän jo painaa, mutta matkaa oli jäljellä enää 2,5 kierrosta. Olimme täysin aikataulussa, enkä ollut lopulta yhtään huolissani. Kolmen tonnin Cooper hoidettaisiin tänään kotiin. Porukalla. Kun seitsemän kierrosta oli täynnä, lähdimme kukin juoksemaan omaa loppukiriämme. Kirikyky oli ainakin minulla tässä vaiheessa aika vähissä, mutta sain raahauduttua vielä 35 metriä yli tavoitteen ennen kuin kaksitoista minuuttia täyttyi. Se oli siinä. Kolmen tonnin Cooper onnistui. Meistä ihan jokaisella.
En olisi varmasti lähtenyt kokeilemaan Cooperia yksin. Ryhmäpaine sai minut tekemään parhaani ja vauhdinpidon tasaisen varmasti hoitanut jänis teki hommasta lopulta jopa helpon (jos niin nyt voi sanoa maksimaalisesta suorituksesta). Yksin olisi ollut rankempaa. Kun tuona tiistaisena iltana joimme Cooperin jälkeisiä Ninan synttärilimuja Eläintarhan kentällä, mietin taas sitä, miten mielettömän kivoihin ihmisiin olen tutustunut juoksun kautta. Kestävyysjuoksun ei todellakaan tarvitse olla yksinäistä puurtamista. Iso kiitos Antille, Pasille, Helsingin Juoksijoille ja meidän koko Cooper -jengille!
Kuvat: Pasi Päällysaho
Lilli G 