Nyt on aika laittaa pyörien valaistus kuntoon

*Kuvien Frogbikes -lastenpyörät on saatu blogiyhteistyönä.

Vaikka pyöräilykelit ovat olleet vielä melkein kesäiset, päivät lyhenevät kuin varkain. Heräsin asiaan reilu viikko sitten, kun pyöräilin kuopuksen kanssa muskarista kotiin. Alkoi hämärtää. Pojat saivat viime keväänä uudet polkupyörät, emmekä olleet vielä asentaneet uusiin pyöriin valaisimia. Tilanne vaati pikaisia toimenpiteitä.

Pyörän asianmukainen valaistus lisää merkittävästi turvallisuutta tieliikenteessä ja siksi valaistuksesta on säädetty myös laissa. Lain mukaan kaikissa polkupyörissä pitää olla valkoinen tai vaaleankeltainen etuvalo ja punainen takavalo. Valoja tulee käyttää aina, kun on hämärää tai pimeää, tai kun näkyvyys on muista syistä huono. Tästäkin huolimatta vuonna 2019 etuvaloa käytti vain noin puolet ja takavaloa viidesosa pyöräilijöistä (laki punaisesta takavalosta astui voimaan vasta kesäkuussa 2020).

Esikoisen pyörään saimme takavalon kiinnitettyä asianmukaisesti, mutta kuopuksen satula on niin alhaalla, ettei valaisinta saa satulatolppaan kiinni. Takavalon saa onneksi kiinnitettyä klipsillä myös takkiin tai reppuun.

Valaisimet saa irrotettua telakasta, mutta lastenpyörissä aiomme pitää niitä kiinteinä läpi pimeän kauden, jotta ne ovat mukana silloin kun niitä tarvitaan.

Valaisimet eivät ole välttämättä kalliita. Ostin lapsille Prismasta paristokäyttöiset Jupiter -merkkiset pyöränlamput ja ne kustansivat pyörää kohden alle viisi euroa. Ensituntumalla ne ajavat asiansa oikein hyvin. En mielelläni panosta lasten valaisimiin rahallisesti kovin paljoa, koska kokemuksesta ne menevät helposti kaatumisen yhteydessä rikki. Halvat valaisimet voi myös pitää kiinteästi pyörässä kiinni, jolloin ne ovat varmasti mukana silloin, kun lapsi niitä tarvitsee.

Valaisimien lisäksi pyöräilijöiden kannattaa käyttää myös heijastimia. Heijastimien sijaintia on hyvä miettiä siten, että ne näkyvät joka suunnasta. Näin muiden tielläliikkujien on helppo havaita pyöräilijät kaukaa. Meidän perheessä on tässä vielä vähän skarppaamisen varaa. Erityisesti esikoisen ulkovaatetus vaatii lisäheijastimia.

Kun puhutaan liikenneturvallisuuteen liittyvistä toimenpiteistä, enemmän on enemmän. Nyt vaan kipin kapin muutkin varmistamaan, että sekä aikuiset että lapset näkyvät liikenteessä. 🙂

Vastuu elämäni valinnoista on minulla itselläni

Muutama viikko sitten arki meinasi viedä minusta mehut. Viikot töissä olivat hektisiä ja fyysisesti kuormittavia. Kauden odotetuimmat juoksukisat olivat käsillä ja tein viimeistelytreenejä niitä varten. Elokuun lopussa juoksin vielä onnistuneen ennätysjuoksun SAUL:n SM-maantiekympillä, mutta kaksi viikkoa myöhemmin keskeytin SAUL:n SM-ratakympin. Keho kävi liian kovilla kierroksilla. Olin väsynyt. Hengästytti ja ahdisti. Otti päähän, että olin jälleen kerran ajamassa itseäni ylikuormitukseen. Vihelsin pelin poikki ja pysähdyin miettimään, miten saisin paketin kasaan.

Elän vahvasti omannäköistäni elämää. Olen aina ollut aktiiviliikkuja ja minulle on ollut itsestäänselvyys, että rakennamme myös lapsiperhearkea siten, että pystyn pitämään kiinni omista liikuntaharrastuksistani. Vaikka treenimäärät eivät ole vanhemmuuden myötä vähentyneet, lajikirjo on kaventunut. Siinä missä ennen kävin tanssitunneilla, jumpissa, kuntosalilla ja juoksemassa sekä pelaamassa pesistä ja pipolätkää, nykyään suuntaan energiani lähinnä juoksuun sekä juoksua tukevaan lihaskuntoharjoitteluun ja kehonhuoltoon. Monipuolisuuden tilalle on tullut tavoitteellisuus.

Vaikka harrastan juoksua tavoiteorientoituneesti, paperilla arkemme on tasapainoinen. Meillä on kaikilla omat menomme, mutta ehdimme viettää myös paljon aikaa kotona koko perheen kesken. Minun on nykyään oikeastaan aika helppo sujautella treenejäni viikkokalenteriin. Silti välillä täytyy todeta, että asiat voivat toimia paperilla paremmin kuin todellisuudessa. En pysty aina ennakoimaan, miten raskaita työviikkoni ovat. Joskus olen fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa työpäivien päätteeksi, eikä silloin ole mitään järkeä lähteä tekemään enää illalla kovaa treeniä, vaikka sellainen olisi ollut suunnitelmissa. Joskus lapset kaipaavat läheisyyttä ja rauhallista yhdessäoloa niin paljon, etten kerta kaikkiaan raaski lähteä lenkille. Aika ajoin unohdamme puhua aikatauluista kotona toisillemme, jolloin arkeen tulee yllättäviä päällekkäisyyksiä. Joskus nukun huonosti ja se taas vaikuttaa ihan kaikkeen.

Välillä teen treenejä Turtlesin ja muiden supersankareiden kanssa. (Frog-lastenpyörät saatu)

Silloin, kun lasista meinaa läikkyä yli, on hyvä muistaa, että olen itse rakentanut arkeni sellaiseksi kuin se on. Olen halunnut tämän elämän, jota elän. Lapsiperhe-elämä, lukion opettajan ammatti ja juoksun aktiiviharrastaminen ovat kaikki omia valintojani. Miten kiitollinen saankaan olla kaikesta, mitä minulla elämässäni on! Palapeli on mahdollista saada toimimaan, mutta kaikilla kolmella osa-alueella en voi loistaa samanaikaisesti. Lasten kanssa on ihana käydä uimahallissa, metsäretkillä, harrastuksissa ja niin edelleen, mutta he eivät todellakaan tarvitse jatkuvaa aktivointia. He saavat aikansa kulumaan mainiosti myös legoja rakentaen ja pihaleikeissä naapurin lasten kanssa – nykyään jopa ilman aikuisen välitöntä valvontaa. Lukion opettajan työssäni on hektisiä vaiheita lukuvuoden aikana, mutta minulla on myös paljon vaikutusvaltaa siihen, miten opetustani toteutan. Myös juoksuharrastus on valinta ja olen itse vastuussa siitä, ettei harrastus karkaa elämäni olosuhteisiin nähden liian tiukkapipoiseksi. Kesäisin treeni kulkee yleensä aina hyvin, mutta muina vuodenaikoina työ syö terävintä kärkeä harjoittelusta. Se vain täytyy hyväksyä.

Juoksulla on minulle vahva sosiaalinen merkitys . Kuva otettiin tämän aamun yhteislenkiltä.

Kaksi viikkoa sitten keskeytyneen kisan jälkeen (ja oikeastaan jo ennen sitä) rauhoitin tietoisesti elämää. Järjestelin työpäiviä siten, että ehdin pitää myös taukoja. Vetelin töissä rohkeasti mutkia suoriksi. Jätin treenaamisen, mutta liikuin edelleen päivittäin työmatkapyöräillen ja liikuntatunneilla opiskelijoideni kanssa. Illat vietin kotona. Menin aikaisin nukkumaan. Kaiken keskiössä oli palautuminen.

Nopea reagoiminen orastaviin ylikuormitusoireisiin tuntui toimivan. Kävin eilen juoksemassa testimielessä Helsinki10:n ja kulku oli taas hyvä. Sain juostua ehjän ja tasooni nähden oikein mallikkaan kisan. Palauduin myös juoksusta hyvin. Olen niin ylpeä siitä, että osasin tällä kertaa laskea kierrokset alas riittävän nopeasti. Hyvä minä! Tulevat viikot ovat (ainakin paperilla) töiden puolesta alkusyksyn viikkoja helpompia, joten pystyn varmasti taas juoksemaan vähän enemmän. Olin ajatellut jo taputella tämän vuoden kisakauden, mutta Kullbergin Sanna esitti minulle tarjouksen, josta on vaikea kieltäytyä. Ehkä käyn kuitenkin jahtaamassa sitä 43 minuutin alitusta vielä kerran tänä syksynä.

Tsemppiä muillekin oman elämänsä urheilijoille treenien ja muun elämän yhteensovittamiseen. Ei ole aina helppoa ei.

Voit laittaa blogini seurantaan oikeasta ylälaidasta löytyvästä painikkeesta. Instagramissa olen nimimerkillä lilligronroos.

Helsinki10:n jälkeen hymyilytti. Kuvan otti Heli Karvonen.

Ketä varten juoksen?

Heräsin sunnuntaiaamuna Jyväskylässä. Olin ajanut Keski-Suomeen juostakseni Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) yleisurheilun SM-kisoissa ratakympin. Olin odottanut kisaa innolla. Takana oli useamman kuukauden onnistunut treeniputki. Olin tehnyt radalla paljon kovia treenejä ja tunsin itseni itsevarmaksi. Olin parantanut kahta viikkoa aiemmin kympin ennätystäni helpolla ja kiihtyvällä juoksulla SAUL:n SM-maantiekympillä ja tiesin, että minulla olisi hyvät mahdollisuudet parantaa ennätystäni edelleen. Haaveissani oli 43 minuutin alittaminen.

Kisaviikonloppuun valmistautuminen ei ollut kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Sain parin edellisen viikon aikana kehiteltyä itselleni sen tasoisen työstressin, että jouduin pitämään monta lepopäivää liikunnasta laskeakseni kierroksia alas. Arvoin melkein loppuun asti, lähdenkö ajamaan Jyväskylään, vai jäänkö kotiin lepäilemään viikonlopuksi. Koska stressitasot tuntuivat laskevan viikon loppua kohden, päätin lähteä matkaan. Halusin päästä ulosmittaamaan kuntoni radalle. Vaakakupissa painoi myös se, että kisat järjestettiin juuri Jyväskylässä, jossa olen asunut viisi vuotta elämästäni. Viikonloppu rakkaassa opiskelukaupungissa houkutteli.

Juoksukisa päättyi elämäni ensimmäiseen keskeytykseen. Kroppa haroi vastaan, mutta viime kädessä keskeytyksen syy taisi olla korvien välissä. Nakuttelin tasaisen varmasti suunniteltuja kierrosaikoja viiteen kilometriin asti, sitten vatsa alkoi kramppailla. Kramppailu ei ollut mitenkään mahdotonta, mutta juoksun rentouteen se vaikutti. Pidän itseäni hyvänä kisaajana. Pääni kestää yleensä juoksua epämukavuusalueella hyvin. Olisin varmasti pystynyt vatsakrampeiltani taistelemaan tieni loppuun asti, ehkä jopa ennätysvauhdissa, mutta tällä kertaa en jaksanut. Ei vaan huvittanut. Jätin 7,3 kilometrin kohdalla leikin kesken. Pysähdyin ja kävelin katsomoon kannustamaan muita juoksijoita. Kupliva kisajännitys muuttui hetkessä lässähtäneeksi pysähtyneisyydeksi. Mitä ihmettä minä juuri tein? Ajoin viikonlopuksi Helsingistä Jyväskylään vain keskeyttääkseni kisan, koska ei huvittanut juosta maaliin asti?! Ei näin.

Salaa olin kuitenkin vähän ylpeä itsestäni. Olen aina ollut suorituskeskeinen ihminen ja vaatinut itseltäni paljon. Vaativuus ja kunnianhimoisuus ovat tietysti monella tavalla hyviä ja elämässä eteenpäin vieviä ominaisuuksia, mutta luonteenpiirteeni ovat ajaneet minut monta kertaa myös päin seinää. Olen uuvuttanut itseni vaatimalla itseltäni liikaa samanaikaisesti liian monella elämän osa-alueella. Olen vasta viime vuosina oppinut (kantapään kautta), että en voi samaan aikaan puskea itseäni juoksussa äärirajoille, kun muu elämä kuormittaa. Keho ei pysty erottelemaan sitä, tulevatko kuormitustekijät fyysisistä vai psykososiaalisista lähteistä. Osasin tehdä kisassa päätöksen, joka teki minusta ehkä huonon kilpailijan, mutta järkevän ihmisen.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten nauttisi siitä, kun saan kertoa onnistuneista kisatuloksistani muille. Kehut ja ihailut tuntuvat tietysti hyvältä. En kuitenkaan harrasta juoksua muita, vaan itseäni varten. Haluan kehittyä juoksussa ja se vaatii tottakai myös rajojen etsimistä. Pelkällä sunnuntaihölkkäilyllä en kehity. Juoksu on silti minulle loppujen lopuksi vain harrastus, jonka tarkoitus on tuottaa mielihyvää ja antaa energiaa muuhun elämään. Tavoitteiden saavuttaminen on ihanaa, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Viime kädessä ketään muuta kuin itseäni ei kiinnosta, onko ennätykseni muutaman sekuntin yli vai alle 43 minuuttia. Se ei muuta minua ihmisenä mihinkään suuntaan. Sen sijaan, jos ajan itseni liian ahtaalle treenatessani, minusta tulee väkisinkin huonompi vaimo, äiti, ystävä ja työntekijä.

En heitä kirvestä kaivoon keskeytetyn kisan jälkeen. Saatan vielä syksyllä innostua osallistumaan joihinkin kisoihin. Ehkä jopa onnistun parantamaan ennätystäni kympillä. Kestävyyskunnon puolesta se ainakin on mahdollista, jos pää pysyy mukana. Loppusyksyn aion kuitenkin treenata kohtuudella, tehdä kohtuudella töitä ja viettää mahdollisimman paljon kiireetöntä aikaa omien palleroideni kanssa. Tavoitteellisemman harjoittelun aika koittaa taas.

(Olen saanut Inov 8 -juoksutakin vuosi sitten blogiyhteistyönä. Tämä kirjoitus ei ole kaupallinen yhteistyö.)

Ferritiinin seurantamittaus Terveystalon Voimat vähissä -tutkimuspaketilla

*Kaupallinen yhteistyö Terveystalon kanssa. 

Blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, että minulla diagnosoitiin reilu vuosi sitten raudanpuute. Menin lääkäriin toukokuussa 2019, kun ihmettelin tolkutonta väsymystä ja suorituskyvyn äkkinäistä laskua. Verikoetuloksista selvisi, että hemoglobiinini oli pudonnut alle viitearvojen (114 g/l) ja rautavarastoni olivat käytännössä tyhjät (ferritiini 5 ug/l).

(Hemoglobiinin viitearvot ovat naisilla 117-155 g/l ja ferritiinin 10-150 ug/l. On yksilöllistä, millä ferritiiniarvolla ihminen saa raudanpuutteesta johtuvia oireita mutta jos ferritiini on alle 30 ug/l, on syytä epäillä raudanpuutetta. Voit lukea lisää ferritiinistä Terveystalon artikkelista.)

Olin todennäköisesti kärsinyt raudanpuutteesta jo pitkään ennen diagnoosia, sillä minulla oli ollut omituisia oireita, kuten voimattomuutta, jäsenten kolotuksia, sydämentykytyksiä ja univaikeuksia jo useamman vuoden ajan. Vaikka ympärilläni oli monia naisia, jotka kärsivät matalista rauta-arvoista, en uskonut omien oireideni johtuvan raudanpuutteesta, koska syön monipuolisesti sekaruokaa. Ennen kuin suorituskykyni kyykkäsi keväällä 2019, olin kuitannut oudot oireet normaaliin hektistä pikkulapsiarkea elävän ihmisen elämään kuuluviksi. Ihminen tottuu mitä ihmeellisimpiin asioihin!

Nykyään tiedostan, että olen raudanpuutteen suhteen monesta syystä riskiryhmässä. Hedelmällisessä iässä olevat naiset menettävät rautaa kuukautisvuodossa ja lisäksi raskaudet, joita minulla on takana kaksi, altistavat raudanpuutteelle. Muita altistavia tekijöitä itselläni ovat muun muassa runsas maitotuotteiden käyttö, kahvin juonti aterioiden yhteydessä, sekä säännöllinen kestävyysjuoksuharjoittelu.

Sain apua raudanpuutteesta johtuviin oireisiin syömällä kaksi kertaa päivässä Ferrodan (100 mg) + C-vitamiini -rautavalmistetta. Vältin  lisäksi maitotuotteiden ja kahvin nauttimista rautapitoisten aterioiden yhteydessä. Hemoglobiini nousi kesän aikana viitearvoihin ja ferritiinikin alkoi nousta hitaasti mutta varmasti. Pystyin jatkamaan säännöllistä juoksuharjoittelua lopulta aika nopeasti rautakuurin aloittamisen jälkeen. Jäsenten kolotukset vähenivät ja levottomat jalat alkoivat rauhoittua. Söin rautaa päivittäin lopulta reilun viiden kuukauden ajan.

Rautakuurin jälkeen olen käynyt säännöllisesti tarkastamassa rauta-arvoni. Hemoglobiinini on ollut hyvä ja ferritiiniarvokin on ollut turvallisella tasolla, korkeimmillaankin kuitenkin vain 45 ug/l. Olen syönyt varsinaisen rautakuurin jälkeenkin rautalisää, mutta huomattavasti aiempaa epäsäännöllisemmin. Nyt kesällä aloin epäillä, että rauta-arvoissa olisi taas ongelmia. Halusin tutkituttaa veriarvoni, jotta tietäisin, missä mennään.

Kävin tällä viikolla tarkistamassa veriarvoni Terveystalon Voimat vähissä – tutkimuspaketilla. Voimat vähissä -tutkimuspaketti kattaa kaikki tärkeimmät laboratoriotutkimukset raudanpuutteen selvittämiseksi. Ferritiinin ohella tutkimuspakettiin kuuluvat perusverenkuva, tulehdusarvo, B12-vitamiini ja folaatti. Tutkimukseen pääsee ilman lääkärin lähetettä, mutta jos veriarvoissa ilmenee jotain poikkeavaa, Terveystalosta löytyy asiaan perehtyneitä erikoislääkäreitä ja muita asiantuntijoita, kuten ravitsemusterapeutteja, hoitamaan tilannetta eteenpäin.

Sain varattua ajan näytteenottoon helposti netistä heti seuraavalle aamulle. Tuntui luksukselta, etten joutunut jonottamaan muutenkin hektisenä aamuna verikokeeseen pääsyä, vaan sain homman hoidettua pois alta kymmenessä minuutissa. Tulokset tulivat vuorokaudessa Terveystalon Oma Terveys -sovellukseen (arvioitu aika oli 2-3 päivää). Tulosten mukaan kaikki tutkitut arvot olivat viitearvojen sisällä. Hemoglobiiniarvoni oli hyvällä tasolla (138 g/l), mutta ferritiini oli sen sijaan niin  matala (26 ug/l), että raudanpuute-epäilyni taisi osua oikeaan.

Säännöllinen rauta-arvojen seuraaminen on selvästi minun kohdallani aivan välttämätöntä. En kaikesta päätellen saa tällä hetkellä rautaa imeytymään riittävästi ravinnosta, joten minun täytyy turvautua rautalisään. Edessä on taas uusi pidempi rautakuuri, jotta saisin ferritiinin nousemaan kunnolla. Vaikka alhaiset rautavarastot ja raudanpuutteen aiheuttamat ongelmat harmittavat, olen kuitenkin onnellinen siitä, että syy oudoille oireille jälleen löytyi. Olen saanut samaan vaivaan aiemminkin lääkärin hoito-ohjeen, joten uskallan nyt aloittaa rautakuurin omin päin. Jos en saa ferritiiniä pysymään turvallisella tasolla rautalisän avulla, pitää minun palata lääkärin vastaanotolle pohtimaan jatkotoimenpiteitä.