Kympin kuntotesti Kaarinan Syysmaratonilla

”Lilli, mulla on meille suunnitelma. Mennään lokakuun lopussa Kaarinan Syysmaratonille alittamaan se 43 minuuttia.” Näillä sanoilla alkoi Sanna Kullbergin järjestämä yhteispitkis muutama viikko sitten. Olin jo tyytynyt siihen tosiasiaan, etten tänä syksynä saavuttaisi tavoitteena ollutta 43 minuutin alitusta kympillä. Olin keventänyt treeniä ja alkanut jo suunnata ajatuksia kohti ensi kevään tavoitteita. Sannan ehdotus oli kuitenkin sellainen, että siihen piti tarttua. Sanna on toiminut jäniksenäni aikaisemminkin hyvin tuloksin, sillä hän jänisteli minulle viime syksynä puolimaratonennätyksen.

Olin kaikkea muuta kuin latautunut. Takana oli useampi vähän turhan rento treeniviikko. Krooninen lonkka-pakaravaivani oli muistutellut itsestään jo useamman päivän. Oikea jalkani ei ilmiselvästi pidä levosta (vamma on tutkittu ja minulla on lupa juosta). Olo ei ollut tippaakaan urheilullinen. Nauratti koko ajatus siitä, että saisin jotenkin rämmittyä itseni ennätysvauhdissa kympiltä maaliin. Silti lähdin iloisella mielellä ajamaan Sannan ja Ullan kanssa kohti Kaarinaa aamuvarhaisella lauantaiaamuna. Jos oma juoksu menisikin penkin alle, ainakin tiedossa olisi kiva päivä juoksukaverien kanssa. Peruuntuneen Ahvenanmaan Maratonin vuoksi Kaarinassa oli juoksemassa lisäkseni monta seurakaveria.

Lähtötunnelmissa. Kuva: Pasi Päällysaho

Kaarinan Syysmaratonilla kisattiin kympin lisäksi myös puolimaratonilla ja maratonilla. Lähtö oli koronan vuoksi porrastettu. Pääsimme lähtemään ensimmäisinä matkaan kello 10:50. Olimme sopineet Sannan kanssa, että aloittaisimme maltilla, noin 4:20 minuutin kilometrivauhdilla ja kiihdyttäisimme ensimmäisen kilometrin jälkeen tavoitevauhtiin, joka oli noin 4:15 min/km. Ensimmäinen kilometri sujui suunnitellusti, väliaika 4:21 minuuttia. Sovimme yhteistuumin, että nyt voimme vähän lisätä vauhtia.

Kaarinan Syysmaratonin reittiä kuvataan nopeaksi. Olin siinä uskossa, että reitti olisi profiililtaan jotakuinkin Vantaan Maratonin kaltainen, mutta en ollut rehellisyyden nimissä tutustunut reittiin kovin tarkasti etukäteen. Suunniteltua matkantekoa hidastivat alkumatkan muutamat ylämäet, joita tosin seurasivat alamäkivoittoiset pätkät. Kuoppainen ja paikoin aika liukas hiekkatieosuus vaati tarkkaa keskittymistä. Kilpailun toimitsija vinkkasi meille ennen lähtöä, että kaikki mutkat on lupa oikaista haluamallaan tavalla. Reittimerkinnät antoivat kuitenkin ymmärtää muuta. Nuolitolppien ja kartioiden sijoittelu ohjasi kiertämään käännökset kauempaa. Lisämetrejä alkoi kertyä ja se näkyi myös kilometrien väliajoissa. Toinen kilometri kulki aikaan 4:22, kolmas 4:16 ja neljäs 4:21 minuuttia. Vähän huolestutti.

Kuva: Sari Taipale. Sari otti myös kansikuvan.

Sanna oli ohjeistanut minua, että viiteen kilometriin asti juoksun pitäisi tuntua rennolta, sitten vasta alkaisi raasto. Juoksun alusta asti hän oli kuitenkin huolissaan jaksamisestani ja yritti säädellä vauhtia sellaiseksi, ettei tavoite lipuisi käsistämme, mutta että pysyisin kyydissä. Hän aisti askeltamisestani ja hengityksestäni, että tavoitevauhdissa pysyminen tulisi olemaan hankalaa. Tätä hän ei tietenkään myöntänyt minulle. Juoksuani ei tosiaan voinut kuvata rennoksi, mutta taistelutahtoa sen sijaan löytyi. Jos joku tulee Kaarinaan asti minua varten jänikseksi, en luovuta vähällä.

Viides kilometri taittui ajassa 4:14 minuuttia, joten viiden kilometrin väliaika oli 21:34. Olimme edenneet ensimmäisen puolikkaan matkasta siis hieman tavoitetta hitaammin. Kellojemme mukaan ylimääräisiä metrejä oli kertynyt jo yli 100. Vauhdin pitäisi kiristyä, jos vielä haluaisimme päästä tavoitteeseen. Hiekkatietä kulkenut kuudes kilometri oli taas hidas, 4:21 minuuttia. Ohitimme kuuden kilometrin kohdalla seurakaverini Anun. Huikkasimme tsempit ja jatkoimme matkaa. Seurasin Sannaa kuin hai laivaa. Vaikka tavoite jäisikin saavuttamatta, ainakin taistelisin loppuun saakka. Usein kympin kisassa minulle tulee vähintään yksi selkeästi hidas kilometri siinä vaiheessa, kun pää ei kestä epämukavuusalueella olemista. Jäniksen perässä tätä vaihtoehtoa ei ollut. Oli vaan parempi sietää tuskaa. Yritin irtautua ruumiistani ja keskittyä seuraamaan aivottomana Sannan tasaisen nakuttavaa askellusta.

”Enää Cooperin verran matkaa maaliin!”

Seitsemännen kilometrin väliaika oli 4:18 minuuttia. Sanna huikkasi olkansa yli, että meillä olisi vielä kaikki mahdollisuudet päästä tavoitteeseen. Syyskuussa keskeytin ratakympin reilun seitsemän kilometrin kohdalla, nyt sietäisin epämukavuutta ja rämpisin loppuun asti, vaikka mikä olisi. Askel painoi ja tunsin keikkuvani anaerobisen kynnyksen paremmalla puolella, mutta olin silti yllättävän hyvissä voimissa. Ei tässä olisi mitään hätää. Vaikka viime viikkojen treeni olikin ollut vähän epämääräistä, pohjakuntoni kantaisi kyllä ilman mitään suurempaa sippaamista – Kunnes eteen avautui ylämäki! Halusin kirota ääneen, mutta se olisi vienyt liikaa voimia. Imaisin kirosanat sisään ja suuntasin energiani Sannan perässä ylöskapuamiseen. Ja se onnistui! Vauhti ei edes hidastunut. Kahdeksas kilometri kulki aikaan 4:18 ja yhdeksäs vieläkin nopeammin, aikaan 4:12 minuuttia.

Tulimme yhdeksän kilometrin tolpalle ajassa 38:45. Meillä olisi vajaa 4:15 minuuttia aikaa päästä maaliin. Maali näkyi jo pitkän suoran päässä. Kaiuttimien vaimea ääni alkoi kantautua korviini. Sain jostain vielä lisävaihteen päälle ja kiisin maalia kohti niin paljon kuin jaloista irtosi. Sanna huusi ja tsemppasi ja huusi ja tsemppasi. Minä juoksin ja irvistin, juoksin ja irvistin.

”Minuutti aikaa, me ehditään!”

”Puoli minuuttia aikaa, nyt rutista!”

Ja se oli siinä! Ylitimme maaliviivan rinnakkain nettoajassa 42:49. Unohdimme hetkeksi koronarajoitukset ja halasimme. Olin löytänyt jostain vielä taisteluntahtoa viimeiselle kilometrille, joka kulki yli kaikkien odotusten. Sanna teki jälleen jäniksenä hyvää työtä. Kilometrivauhdit vähän heittelivät matkan aikana vaihtelevan reittiprofiilin, mutta myös minun raskaiden jalkojeni vuoksi. Silti pääsimme kirkkaasti tavoitteeseen. En voisi olla tyytyväisempi.

Kympin jälkeen kannustimme vielä tutut maratoonarit maaliin. Kuvassa Sanna, Ulla, Pasi, Anu ja Antti.

Kisailu on jännä laji. Fyysisen kunnon lisäksi kisoissa mitataan myös henkistä kanttia. Kun vauhtia on pitämässä jänis, voi osan kisan henkisestä puolesta ulkoistaa. Minulla on selvästi vielä matkaa siihen, että tulisin niin kypsäksi kisaajaksi, että saisin itsestäni kaiken irti myös soolosuorituksissa. Luovutan liian helposti silloin, kun joudun juoksemaan epämukavuusalueella. Samoin kuin fyysinen kunto, kehittyy henkinenkin puoli harjoittelemalla. Jokainen kisastartti on hyvä henkisen puolen harjoitus.

Sanna on nyt auttanut minut saavuttamaan ennätykseni sekä puolimaratonilla että kympillä. Kuten sanonta kuuluu, ei kahta ilman kolmatta. Meillä on jo tiukat sopimusneuvottelut käynnissä ensi kevään maratonjänistelyn suhteen.

-Lilli G

Edit: Hieman tekstiasun korjausta 25.10. klo 11:45.

Tekijä: lilligronroos

Juokseva perheenäiti, liikunnan ja terveystiedon opettaja ja pilatesohjaaja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: