Huoltajan roolissa kotirataultrassa

Juoksin ensimmäiset puolimaratonini ja maratonini yhteisillä reissuilla pikkuveljeni vaimon Helin kanssa. Meillä on samanikäiset lapset ja pitkänmatkanjuoksu oli yhteinen intohimomme ollessamme äitiyslomilla ja hoitovapailla. Siinä missä minä olen innostunut viime aikoina maratonia lyhyempien matkojen juoksemisesta, Heliä ovat alkaneet kiinnostaa ultramatkat. Tänä syksynä Heli päätti toteuttaa unelmansa ultramatkasta ja ilmoittautui 100 kilometrin kisaan Wihan kilometreille Tampereelle lauantaina 31.10.2020. Minä lupasin lähteä huoltajaksi. Vaikka Wihan kilometrit peruttiin koronan vuoksi, ultrajuoksuviikonloppu pysyi kalenterissa. Nyt se vaan juostaisiin kotirataultrana Nurmijärvellä Tampereen sijaan.

Heli on juoksijana todella kestävä. Maratonin mittaiset pitkikset ovat Helille arkipäivää. Parhaimmillaan viikkokilsat ovat pyörineet 160-180 kilometrin välillä. Tänä vuonna juoksukilometrejä on kertynyt jo noin 3900. Juoksun lisäksi hän harrastaa salibandya ja kuntosalia, sekä välillä treenaa myös crosstrainerilla ja spinningpyörällä. Sadan kilometrin juokseminen ei siis ollut mikään tuulesta temmattu haave, vaan täysin realistinen tavoite.

Matkustin lasten kanssa veljeni perheen luo jo perjantai-iltana, jotta ehtisimme käydä läpi lauantain aikataulun. Heli oli tehnyt kirjallisen suunnitelman päivän kulusta. Suunniteltu reitti kulki kahdeksikkoa Nurmijärven ja Rajamäen välillä, jolloin huolto olisi helppo toteuttaa aina 15 kilometrin ja 10 kilometrin lenkkien nivelkohdassa lähellä veljeni perheen kotia. Koska nestettä ja energiaa piti saada sisuksiin 20 minuutin välein, ottaisi Heli selkäänsä juomarepun, jota hän täydentäisi aina huoltopisteellä. Olin luvannut , että voisin juosta mukana noin 30 kilometriä päivän aikana ja lisäksi tarvittaessa pyöräillä vierellä. Ensimmäisen 25 kilometriä hän juoksisi yksin, seuraavalle kierrokselle minä lähtisin juoksemaan omaa viikonloppupitkistäni. Kolmas kierros kuluisi musiikkia kuunnellen ja neljännellä kierroksella tulisin pyörällä seuraksi. Ainakin ensimmäisen puolikkaan Heli aikoi juosta 6:30 min/km vauhtia. Lähtö aamulla tapahtuisi kello 8:00 ja maalissa Heli olisi ennen iltakahdeksaa, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan.

Aamu oli yllättävän kylmä. Lämpömittari oli pakkasen puolella, kun Heli pakkasi reppunsa ja lähti matkaan. Oli kuitenkin täysin tyyntä, eikä sateen mahdollisuuskaan ollut suuri. Heli oli pakannut minulle valmiiksi huoltokorin, jonka toisin ensimmäisen kerran huoltopisteelle kello 9:40. Korissa oli urheilujuomaa, vettä, banaania, taateleita, suklaata, hedelmäsokeritabletteja, sipsejä, pikkupullia sekä vauvoille tarkoitettuja pussipuuroja. Lisäksi jääkaapissa odotti hiilihapoton kokis sekä energiajuoma. Ne Heli haluaisi huoltopisteelle vasta iltapäivällä. Energiageelejä hän ei harrasta, koska vatsa ei niitä kuulemma kestä (tuttu tunne).

Alkumatka sujui odotusten mukaisesti. Heli saapui ensimmäiselle ja toiselle huoltotauolle minuutilleen suunnitellussa ajassa. Suunniteltu juoksuvauhti oli helppoa matalatehoista peruskestävyysvauhtia, joten ongelmia ei ollut odotettavissakaan alkumatkasta. Toisen huoltotauon jälkeen kello 10:50 jätimme huoltokorin ojaan ja lähdin Helin matkaan taittamaan seuraavaa 25 kilometrin kahdeksikkoa. Heli oli hyvissä voimissa ja rauhallisella mielellä. Juttelimme niitä näitä. Annoimme kilometrien kulua. Heli pakotti itsensä ottamaan lisäenergiaa tasaisin väliajoin. Ensimmäinen puolikas urakasta pitäisi sujua ongelmitta. Toisella puolikkaalla alkaisi taistelu.

Tulimme kolmannen kerran huoltopisteelle suunnitellusti kello 12:30. Heli täytti reppunsa ja jatkoimme matkaa. Minulla olisi vielä kymppi taivallettavana, Helillä 60 kilometriä. Ei mene nallekarkit aina tasan. Reitti ei ollut aivan tasainen. Nurmijärvellä reitille osui pari jyrkempää nousua, Rajamäen päässä oli ainakin parin kilomertin verran loivaa nousua. Ulospäin väsymisen merkkejä ei ollut juurikaan nähtävissä, vaikka matkaa oli taitettu jo maratonin verran. Helin juoksuasento pysyi hyvänä ja askellus totutun tikkaavana. Hän kuitenkin kertoi juomarepun painavan ikävästi hartioita ja etureisien olevan aika tyhjät. Tunnen Helin vuosien ajalta ja tiedän, ettei hän valita vähästä. Siksi olin aavistuksen huolissani. Matkaa oli taivallettavana vielä yli puolet. Tarjouduin ottamaan Helin juomarepun sisällön omaan reppuuni, mutta Heli vannoi jaksavansa kantaa liivin painon itse. Kun omaan pitkistäni oli jäljellä kolmisen kilometriä, vaadin saada lötköpullot itselleni. Ainakin voisin hetkeksi helpottaa matkantekoa.

Saavuimme 50 kilometrin huoltopisteelle kello 13:40. Olin juossut pitkästä aikaa 25 kilometrin mittaisen lenkin, mutta se tuntui vain pieneltä pyrähdykseltä. Kun toinen juoksee sataa kilometriä, 25 kilometriä ei tunnu missään. Täytin Helin lötköpulloihin vettä ja kokista, annoin hänelle kuulokkeet ja lähdin syömään lounasta. Seuraavan kerran tapaisimme 65 kilometrin huoltopisteellä kello 15:20. Olimme sopineet, että lähtisin alkuperäisistä suunnitelmista poiketen mukaan pyörällä jo 65 kilometrin kohdalla, koska Heli koki siitä olevan apua. Lupasin juosta vielä illan viimeiset 10 kilometriä mukana, jos sinne saakka selvittäisiin.

Kun Heliä ei näkynyt huoltopisteellä kello 15:20, arvasin ettei kaikki ollut hyvin. Vähitellen suoran päässä alkoi vilkkua tuttu hahmo. Heli eteni kuitenkin kävellen. Vaikeudet olivat alkaneet noin 60 kilometrin kohdalla. Keho ei oikein enää suostunut ottamaan vastaan energiaa ja jalat alkoivat olla todella kipeät. Heli oli tehnyt päätöksen, että jättäisi tällä kertaa leikin kesken 75 kilometrin kohdalla. Pidemmälle eivät rahkeet riittäisi tällä kertaa. Lähdimme kuitenkin yhdessä vielä taittamaan viimeisiä kilometrejä, Heli kävely-juoksu -yhdistelmällä, minä pyöräillen. Helin juoksu näytti edelleen päällisin puolin ryhdikkäältä ja kevyeltä, vaikka hän vähän väliä vaihtoikin juoksun kävelyksi.

Lähestyessämme viimeistä kertaa Rajamäen keskustaa, auto edessämme pysähtyi ja autosta nousi mies taputtamaan meille. Ensin ajattelimme, että joku paikallinen oli ajanut päivän aikana saman juoksijan ohi niin monta kertaa, että tajusi Helin juoksevan poikkeuksellisen pitkää suoritusta. Kannustaja oli kuitenkin tullut varta vasten kannustamaan. Olin raportoinut juoksun etenemistä pitkin päivää sosiaaliseen mediaan ja seurakaverimme Markus oli päättänyt ajaa paikan päälle todistamaan tilannetta. Mikä ihana ele! Uskon, että Heli sai tästä yllättävästä kannustuksesta juuri sopivasti lisäenergiaa viimeisille kilometreille.

Kun viimeinen kymppi oli täynnä, kello oli varttia vaille viisi. Heli oli taivaltanut 75 kilometriä 8 tunnissa ja 44 minuutissa yksin kotirataultransa ainoana osallistujana. Yli työpäivän mittainen juoksulenkki. Tuosta noin. Vaikka 100 kilometrin unelma ei tällä kertaa täyttynytkään, on 75 kilometriäkin kunnioitettava suoritus. Sellainen, josta en itse uskaltaisi haaveillakaan. Jos ja kun Heli jatkaa ultrajuoksu-uraansa, on hän seuraavalla kerralla taas kokemusta viisaampi. Olihan tämä hänen ensimmäinen yli 50 kilometrin lenkkinsä. En itse koe ultrajuoksua omaksi lajikseni, mutta oli kyllä valtavan kiinnostavaa elää mukana huoltajan roolissa. Taisin jo lupautua mukaan myös seuraavaan sadan kilometrin yritykseen – pitäytyen tiukasti huoltajan roolissani.

Vielä kerran onnea Heli, olet mun idoli!