Me muutettiin maalle

Jos joku olisi sanonut minulle heinäkuun alussa, että asumme maalla kesän taittuessa syksyyn, olisin nauranut räkäisesti. Olimme toki välillä pohtineet vaihtoehtoja. Olin selannut säännöllisesti Oikotien asuntotarjonnan. Ei meillä ollut mitään kovin vakavaa aikomusta uuden kodin hankintaan, mutta oli kiva leikkiä ajatuksella, josko joskus löytäisimme ihka oman talon jostakin Helsingin kehyskunnasta. Olin aina haaveillut pihasta ja syvällä sisimmässäni kaivannut maaseudun rauhaa. Asiat olivat kuitenkin Helsingissä niin hyvin, ettei kannattanut tehdä mitään hätiköityjä ratkaisuja. Meillä oli kiva koti, työkuviot pyörämatkan päässä, sekä lapsilla koulu- ja päiväkotiasiat kunnossa.

Heinäkuun loppupuolella törmäsin sattumalta asuntoilmoitukseen, joka ei jättänyt rauhaan. Myynnissä oli kaunis 50-luvulla rakennettu kivinen paritalokoti lapsuutemme maisemissa, 45 kilometrin päässä Helsingistä. Makasin parvekkeemme sohvalla ja selasin kuvia ihastuneena. Lähetin linkin asuntoilmoitukseen olohuoneessa hengailevan puolisoni kännykkään. Ensin vitsailimme asiasta, sitten minuun iski pakottava tarve mennä katsomaan taloa. Kun ajoin heinäkuisena perjantai-iltana talon pihaan, tiesin heti tulleeni kotiin. Minä vain tiesin.

Vanha omenapuu. Kukkivat syyshortensiat. Liuskekiviterassi. Iso, kaunis piha.

Tunne vain voimistui astuessani taloon sisään.

Mahonkiovet olohuoneen ja eteiskäytävän välissä. Shakkiruutulattia keittiössä. Takka. Talovanhus oli hirvittävän sympaattinen ja kotoisa. Vähän rosoinen, mutta kuitenkin hyvin pidetty. Kaikin puolin täydellinen koti meidän nelihenkiselle perheellemme. Täydellinen.

Ajoin kotiin illalla sydän pamppaillen. Miten saisin puolison suostuteltua tähän hulluuteen mukaan? Entä, jos hän ei suostuisi? Jättäisikö talo minua koskaan rauhaan? Sovimme, että miettisimme asiaa tahoillamme viikonlopun yli. Odotin koko sunnuntain kädet hikoillen, että puoliso palaisi keikkareissulta. Vihdoin iltapäivällä pääsimme asian äärelle ja sovimme että menisimme katsomaan taloa koko perheen voimin seuraavana päivänä. Kun astuimme sisään, lapset alkoivat juosta ympäri taloa huutaen yhteen ääneen: ”Muutetaan! Muutetaan! Muutetaan!”. Kiersin taas haltioituneena tätä kaunista, kulttuurihistoriallisestikin arvokasta pientä taloa, joka vain huusi päästä asuttamaan meidän perhettämme. Toivoin koko sydämeni pohjasta, että myös puoliso näkisi talossa saman taian kuin minä.

Tunti näytössä käynnin jälkeen istuimme uimarannalla, katsoimme lasten vesileikkejä rantavedessä ja teimme talosta tarjouksen. Kaksi päivää tarjouksen teon jälkeen olimme sopineet edellisen asunnon myymisestä naapureillemme. Esikoisen koulupaikka hoitui, kuopuksen eskaripaikka hoitui. Klik klik klik, asiat vain loksahtelivat kohdilleen. Olimme yllättäen jättämässä entisen elämämme ja muuttamassa vanhalle kotikylällemme, jonne emme koskaan enää aikoneet muuttaa. Hyppäämässä päätä pahkaa uuteen. Tai vanhaan. Miten sen nyt sitten ajatteleekaan. Yhtäkkiä lapsuuden kotikylä alkoi tuntua rakkaalta ja lämpimältä. Sellaiselta, jossa haluaisin lasteni kasvavan aikuisiksi.

Nyt muutosta on kulunut kohta kuusi viikkoa. Tavarat ovat pikkuhiljaa asettuneet paikoilleen. Olemme ostaneet kompostorin, haravoita, lapion, kirveen ja trampoliinin. Olemme katselleet kirkkaana sykkivää tähtitaivasta ja haistelleet voimakkaita syyskesän tuoksuja oman pihan omenapuun alla. Uuteen totuteltavaa on ollut paljon meille kaikille. Olemme olleet ihmeissämme ja väsyneitä, mutta ennen kaikkea äärettömän onnellisia. Elämä on välillä yllätyksellistä. Uskon vahvasti siihen, että juuri näin kaiken piti mennä. Silloin, kun sydän kehottaa tarttumaan tilaisuuteen, sitä kannattaa yleensä kuunnella.

Jos lapsiperhearki 50-luvun kodissa kiinnostaa, tule seuraamaan minua Instagramiin (lilligronroos). Sisältövaroituksena täytyy tietysti muistuttaa, että Instagramin sisältö on kotifiilistelyn ohella myös vahvasti liikuntapainotteinen. 🙂

❤ Lilli G

Kuva: Milla Palkoaho

Kun järki voitti – Finlandia Maraton DNS

Yllä olevassa kuvassa näet meidän uuden kodin. Tämä talo on syypää siihen, että jätin osallistumatta tämän vuoden Finlandia Maratoniin.

Kun kirjoitin viimeksi blogiin, olin hyvässä vauhdissa treenaamassa kohti Finlandia Maratonia. Edessä olivat vielä viimeiset kovemmat treeniviikot ennen keventelyä. Olin hyvässä juoksukunnossa ja innoissani siitä, että pääsisin juoksemaan maratonia kolmen vuoden tauon jälkeen. Tiesin, ettei viimeisistä treeniviikoista tulisi helppoja. Lukuvuosi kouluissa oli aluillaan. Lisäksi elokuun aikana oli edessä muutto Helsingin kehyskuntaan. Mainitsin edellisessä blogitekstissä muutosta yhdellä sivulauseella ja samanlaisella rauhalla myös suhtauduin siihen. Muutto ei näyttänyt kalenterissa pahalta, enkä halunnut ajatella sitä sen enempää. Eiköhän se sujuisi omalla painollaan. Halusin saattaa loppuun maratonprojektin, kun tavoitekisa oli jo niin lähellä.

Yritin jatkaa maratontreenejä hieman sovelletusti vielä elokuun alkupuolella. Töissä oli kiireempi kuin olin osannut odottaa ja optimistinen asenne muuttoa kohtaankin alkoi rakoilla. Muuttaminen – vaikka se olisi maailman onnellisin asia – on aina raskasta. Olin ennakoinut tilannetta ottamalla pari päivää virkavapaata töistä. Halusin asettua rauhassa uuteen kotiin. Halusin tarjota lapsille rauhallisen alun uudessa koulussa ja eskarissa. En ollut kuitenkaan yhtään ajatellut, miten paljon arkirutiinien uudelleen miettiminen vaatisi energiaa myös muuttoa seuraavien viikkojen aikana.

Muutto toiselle paikkakunnalle nyrjäyttää hetkellisesti koko perheen elämän raiteiltaan ja aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisen kriisin. Työmatkani piteni viidestä kilometristä neljäänkymmeneenviiteen. Lapset – vaikka kaikki onkin mennyt todella mutkattomasti – tarvitsivat meiltä aikuisilta paljon tukea uusissa kuvioissaan (tietysti tarvitsivat ja tarvitsevat vielä tovin aikaa!). Olimme asuneet 18 vuotta taloyhtiöissä, nyt meillä oli vanha ihana talo huollettavanamme. Olin monta päivää aivan kertakaikkisen tukossa. Treenaamisesta ei yksinkertaisesti tullut mitään. Kun vihdoin pääsin ensimmäisen kerran lenkille, sairastuin seuraavana päivänä flunssaan.

Mietin vielä pari viikkoa ennen Finlandia Maratonia, että lähtisin viivalle, mutta aiempaa kevyemmillä tavoitteilla. Vaikka elokuussa treeniviikot menivätkin vähän pipariksi, olin kuitenkin kesän jäljiltä kelpo juoksukunnossa. Olisin voinut lähteä kokeilemaan maratonia kesän pohjilla. Järki kuitenkin voitti. Maraton on kova rasitus keholle, vaikkei sitä juoksisi maksimisuorituksena. Minun taustoillani olisi ollut tyhmää (ja itsekästä) lähteä viivalle, koska maratonista palautuminen olisi vaikuttanut takuuvarmasti arjessa jaksamiseen. Peli piti viheltää poikki ja keskittyä olennaiseen. Piti keskittyä pidemmän työmatkan haltuunottoon. Piti keskittyä lasten kanssa uuteen kotikylään tutustumiseen. Piti keskittyä uuden kodin laittamiseen. Maraton ei hyvistä suunnitelmista huolimatta yksinkertaisesti sopinut tämän alkusyksyn kuvioihin.

Rakastan tavoitteellista kilpakuntoilua, mutta olen vuosien saatossa alkanut yhä herkemmin huomata, milloin uhkaa mennä yli. Minulla on paljon lautasella jo ihan normiarjessakin, eikä arkeen tarvita kovin kummoisia lisärasituksia ennen kuin treenistä alkaa tulla hampaat irvessä suorittamista iloisen kuplivan innostuksen sijaan. Tiedän, että kehittyisin nopeammin, jos pistäisin itseni välillä vähän vielä kovemmin likoon. Tämän arjen paletin kanssa tosin keikkuisin silloin myös huomattavasti lähempänä montun reunaa. Yksittäisten treenien osalta on välillä todella hienoa kokeilla rajojaan, mutta treeniohjelmissa pysyttelen mielelläni aika turvallisella maaperällä – vaikka kehittymisen kustannuksella. Juoksun täytyy olla arkeen lisää voimaa tuova elementti, ei arjen jaksamista nakertava pakonomainen rutiini.

Päätin lähteä Jyväskylään Finlandia Maratonille kuitenkin kannustusjoukkoihin. Viikonloppureissu rakkaaseen opiskelukaupunkiin tuntui juuri sopivalta irtiotolta raskaan alkusyksyn jälkeen. Tottakai koin jonkinlaista haikeutta, kun seurasin juoksukaverien valmistautumista kisaan. Ulkoiset olosuhteet juoksuun olivat täydelliset: Tuuleton pilvipoutainen sää ja nopeahko todella kaunis reitti Jyväsjärven ympäri. Tapahtumassa juostiin Finlandia Maratonin lisäksi sekä SM-maraton että Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maraton, joten juoksijoita oli paljon ja taso oli todella kova.

Panin jo maratonin alkuvaiheilla merkille, että mukana oli myös paljon juuri minun maratonin tavoitevauhtiani juoksevia juoksijoita. Oli helppoa kuvitella itsensä mukaan tavoittelemaan uutta maratonennätystä. Myönnän että tunteet olivat välillä pinnassa päivän aikana. Tunneryöppy pyrki kyynelinä ulos seuratessani muiden väsyneitä irvistyksiä ja suuria maaliintulotunteita. Tuolla minäkin olisin ollut, jos syksy olisi mennyt toisin. Jos. Jos. Jos. Ennen kaikkea olin kuitenkin ylpeä itsestäni. Osallistuminen olisi ollut yksinkertaisesti tyhmää tässä tilanteessa. Silloin, kun suunnittelin Finlandia Maratonille osallistumista, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, että muuttaisimme elokuussa. Juoksutapahtumia tulee ja menee, mutta unelmien kotiin täytyy tarttua silloin, kun sellainen osuu kohdalle.

❤ Lilli G