Kun juoksu ei kulje, voi tehdä jotain muuta

Tavoiteorientoitunut juoksu on ollut tärkein harrastukseni viimeisen viiden vuoden ajan. Fiksujen valmentajien, kokeneiden juoksukavereiden ja oman taustaosaamisen yhdistelmällä olen saanut parannettua maratonin, puolimaratonin ja kympin ennätyksiäni reilusti. On ollut palkitsevaa kokea, miten järkevästi muodostettu treeniohjelma kantaa. Juoksuharjoittelun jakaminen muiden saman lajin harrastajien kanssa on tuonut harjoitteluun ihan oman mausteensa. Juoksun ympärille on muodostunut todella tärkeä yhteisö. Uusia arvokkaita ystävyyssuhteitakin olen luonut.

Parin viime vuoden aikana juoksutulokseni eivät ole kuitenkaan juurikaan kehittyneet. Kun pystyn treenaamaan säntillisesti, treeni tarttuu. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin jatkuvasti elämän kokonaiskuormitus. Kuten olen blogissa monen monituista kertaa kertonut, minulla on välillä suuria vaikeuksia jaksaa tavoitteellista harjoittelua arjessa. Olen ottanut niin sanotusti löysät pois juoksutuloksissani ja tulosten edelleen parantaminen vaatisi jo aika suuria harjoitusmääriä. Sellaisia, joihin en tällä hetkellä arjessa oikein pysty. Tiedän, että monet perheelliset työssäkäyvät ihmiset pystyvät harjoittelemaan harjoitusohjelman mukaisesti läpi vuoden. Voin nyt kokemuksen tuomalla viisaudella kertoa, että minä en. En ainakaan juuri nyt.

Viimeksi tavoitteellinen harjoittelu tyssäsi alkusyksystä, kun yritin suoriutua viimeisistä kovemmista viikoista ennen syyskuun tavoitemaratonia. Kesä oli sujunut harjoitusten osalta hyvin, mutta heti kesäloman loputtua harjoittelun ulkopuoliset tekijät aiheuttivat totaaliblokin juoksuun. Tutut ylikuormituksen oireet puskivat pintaan. Siispä himmasin ja jätin maratonin väliin. Ärsytti, mutta tiesin tehneeni oikean ratkaisun.

Tavoitteellinen harjoittelu aiheuttaa minussa tällä hetkellä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kilpakuntoilu on ihan mahtavaa. Kovat juoksutreenit ovat ihania. Itseni äärirajoille puskeminen kisoissa on koukuttavaa. Saan kilpakuntoilusta todella paljon myönteistä sisältöä elämääni. Siksi on todella turhauttavaa ajaa kerta toisensa jälkeen päin samaa seinää. Treenien tyssääminen syö motivaatiota. Lannistaa.

Olen tänä syksynä lähtenyt etsimään uutta intoa treenaamiseen monipuolistamalla harjoittelua. Löysin uudelta kotipaikkakunnaltani triathlonseuran treeniryhmän, ja olenkin nyt ottanut viikko-ohjelmaan sekä uinnin että spinningin. Olen triathlonissa täysi keltanokka ja se tuntuu jotenkin todella virkistävältä.

Muutamaa hassua kertaa lukuun ottamatta en ole uinut matkauintia lähes kymmeneen vuoteen. Toki uintitekniikkani on kohtuullinen, kiitos liikunnanopettajaopintojen ja uimaopettajakurssin tekniikkaharjoittelun. Menin ensimmäisiin triathlonseuran uintitreeneihin vähän pelko takamuksessa. Treeniporukka osoittautui onneksi todella kivaksi ja vähän kuin huomaamatta olen löytänyt itseni uimasta yli 2000 metrin treenejä, pidempiä matkoja kuin koskaan ennen. Yksin uiminen on tuntunut minusta aina vähän tylsältä, mutta ohjatuissa treeneissä fiilis on ihan toinen. Olen lapsekkaan innoissani yllättävästä kyvykkyydestäni.

Pyörän polkemista olen harrastanut jonkin verran ja yksivaihteisessa cyclo crossissani on lukkopolkimet (joita en kyllä yleensä koskaan käytä). Triathlontreeneissä treenitehojen määrittelyssä käytettävät watit olivat minulle kuitenkin ihan hepreaa, kun menin ensimmäisiin pyörätreeneihin. Parin kerran jälkeen olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten niiden avulla voi säädellä treenitehoja. Iltojen pimetessä spinning on tuntunut kivalta vaihtoehdolta juoksulle ja aion jos ei ihmeitä tapahdu, käyn triathlonseuran spinningissä läpi pimeän kauden kerran viikossa.

En minä juoksuakaan ole unohtanut. Olen käynyt juoksemassa poluilla silloin, kun aikaa ja energiaa on löytynyt. Uuden kodin läheltä pääsee niin hienoille metsäreiteille, etten meinaa oikein kestää. Vaikka en suunnittelisi ennalta lenkkireittiäni, löydän itseni yleensä aina jossain vaiheessa metsästä. Varsinkin tällaisena hetkenä, kun juoksu ei kulje kunnolla, polkujuoksu tuntuu ihanan armeliaalta ja tavoitteettomalta. Kilometrivauhdeilla ei ole väliä. Aika ja paikka unohtuvat, kun keskityn pystyssä pysymiseen.

Vaikka harjoitteluni ailahtelu vaikuttaa siihen, että juoksukunto junnaa tällä hetkellä paikallaan, uskon monipuolisuuden tekevän kokonaisuuden kannalta hyvää. Välillä kannattaa kurkistella laatikon ulkopuolelle, varsinkin silloin, kun treenit eivät kulje. En jaksa hakata päätäni seinään. Vaikka juoksutulokset paranevat parhaiten juoksemalla, pitävät muutkin kestävyyslajit kestävyyskuntoa yllä. Joskus uudenlaiset ärsykkeet voivat jopa vaikuttaa positiivisesti lopputulokseen. Olennaista minulle on kuitenkin viime kädessä, että treenaaminen tuntuu innostavalta, eikä kuormita liikaa henkisesti tai fyysisesti.

En ole vielä valmis luovuttamaan juoksutavoitteiden suhteen. Voi olla, että innostun tavoitteellisemmasta juoksusta taas, kun kevään juoksukisat lähestyvät. Tosin tätä menoa tiedä, vaikka löytäisinkin itseni treenaamasta juoksun sijasta triathlonille. 😀 Nyt kuitenkin harrastelen hetken tyytyväisenä sitä mitä huvittaa ja keräilen motivaatiota suunnitelmallisempaan harjoitteluun. Minuuttien nipistämistä tärkeämpää on se, että harrastaminen tuntuu kivalta.

Miksi kilpailuvietti nousi pintaan kylähölkässä?

Kirjoitin reilu viikko sitten blogiin, miten kilpailuasetelma pienessä paikallisessa kylähölkkätapahtumassa sai minut juoksemaan itseni henkihieveriin, vaikka tarkoitus oli käydä puhtaasti sunnuntaihölkällä. Koko homman absurdius huvitti minua. Miksen pystynyt keskittymään omaan tekemiseeni, vaikka tiesin edellisten kuukausien treenien olleen niin vähäisiä, ettei revittely ollut kovin viisasta? Miksi kilpailuvietti puski pintaan juuri tässä kyseisessä tilanteessa?

Asia jäi pyörimään mieleeni. Lopulta oli pakko lähteä käymään vähän syvällisemmin läpi, mistä kilpailuvietti oikein kumpuaa. Perehdyin reilut kymmenen vuotta sitten liikuntapedagogiikan gradussani liikunnan psykologiaan ja löysin nyt itseni lukemasta gradun teoriaosuutta taas uusin silmin. Sain lisäksi hyviä näkökulmia ja lukuvinkkejä aiheeseen kollegaltani, joka opettaa lukiossa psykologiaa. Tarkastelen teemaa tässä tekstissä psykologian käsitteistön pohjalta, mutta myös omia päätelmiäni tehden. Tämän tekstin teoriaosuuksia ei siis voi pitää tieteellisenä katsauksena aiheeseen.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio voivat kietoutua toisiinsa

Kilpailuviettiä tai kilpailuhenkisyyttä (käytän termejä tässä tekstissä synonyymeina) voi tarkastella motivaation kautta. Motivaatio voidaan määritellä esimerkiksi halukkuudeksi ponnistella tietyn tavoitteen eteen. Motivaatio-käsitettä tarkasteltaessa puhutaan usein sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta. Sisäinen motivaatio viittaa toimimiseen asian itsensä tuoman mielihyvän vuoksi, kun taas ulkoisesti motivoitunut toimii saavuttaakseen jonkin tietyn tuloksen. Sisäisesti motivoitunut kuntourheilija harjoittelee siis siksi, että itse harjoittelu ja kehittyminen tuottavat mielihyvää. Ulkoisesti motivoitunut sen sijaan harjoittelee esimerkiksi saavuttaakseen paremman ulkonäön tai kunnioitusta ja arvonantoa muilta.

Vaikka reilun viikon takaisessa juoksutapahtumassa innostuinkin kilpailemisesta veljeni vaimoa vastaan, koen olevani ensisijaisesti sisäisesti motivoitunut kuntojuoksija. Juoksuharjoittelu tuottaa minulle valtavasti mielihyvää. Olen käynyt lapsesta asti lenkillä ja elämässäni on ollut pitkiä vaiheita, jolloin olen juossut vain ja ainoastaan siksi, että juokseminen on kivaa. Vaikka olen nykyään kiinnostunut harjoitusohjelmista ja kehittymisestä, en kilpaile toisia vastaan vaikkapa harjoitusmäärissä tai kilometrivauhdeissa. Treenaan omista lähtökohdistani käsin, muut treenaavat omistaan. Juoksutapahtumiin lähden juoksemaan lähes aina omaa juoksuani. Minulla on omat tavoitteeni, joita kohti vähitellen pyrin. Kisatavoitteet ovat vain harjoittelua rytmittäviä osatekijöitä, eivät perimmäinen syy sille, miksi juoksen. Kisatavoitteissa olen realisti. Tiedän aika hyvin, mihin rahkeeni riittävät ja mihin eivät.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio voivat kietoutua toisiinsa. Esimerkiksi kuntojuoksijalla harjoittelun yleismotivaatio saattaa olla sisäinen. Hän kokee harjoittelun tuovan mielihyvää ja haluaa siksi pitää sitä yllä. Silti tietyissä tilanteissa ulkoinen motivaatio puskee pintaan. Jos kilpakumppanina on samantasoinen, mahdollisesti voitettavissa oleva juoksija, herää kilpailuvietti ehkä helpommin kuin silloin, jos vastassa on itseä selvästi parempi tai heikompi juoksija.

Ehkä tuossa pienessä kylätapahtumassa kilpailuhenkisyyden nosti pintaan se, että veljeni vaimo sattui juoksemaan koko kisan aivan kannoillani. Jos hän olisi juossut selvästi nopeammin tai hitaammin kuin minä, minun olisi ollut helpompi juosta suunniteltua sunnuntaihölkkävauhtia. Kisailuun saattoi vaikuttaa myös reitti. Reitin mittaus oli summittainen (noin 13 km), enkä tiennyt etukäteen kovinkaan hyvin, miten paljon korkeuseroja reitillä oli. Tietysti tiesin suunnilleen, millaisilla sykkeillä minun kannattaisi juosta ja minkälaiset kilometrivauhdit olivat jotakuinkin realistisia tasaisilla pätkillä. Mitään aikatavoitetta en kuitenkaan voinut ennalta asettaa, joten juoksin pitkälti fiiliksellä. Ja juuri tuona kyseisenä päivänä oli fiilistä juosta kisahousut jalassa.

Tavoiteorientaatiot ohjaavat päätöksentekoa ja käyttäytymistä

Asiaa voi lähestyä sisäisen ja ulkoisen motivaation ohella myös esimerkiksi tavoiteorientaatioteorian avulla. Teorian ajatuksena on, että tavoiteorientaatiot ohjaavat sitä, millaisiin saavutuksiin ihminen uskoo olevansa kykenevä. Tavoiteorientaatiot ohjaavat näin ollen myös päätöksentekoa ja käyttäytymistä tavoitteen suunnassa. Tavoiteorientaatiot voidaan jakaa tehtäväsuuntautuneeseen ja minäsuuntautuneeseen. Tehtäväsuuntautunut henkilö haluaa nähdä vaivaa tavoitteen saavuttamiseksi tehtävän itsensä vuoksi, kun taas minäsuuntautunut suhteuttaa onnistumisiaan yleisiin normeihin ja vertaisryhmään. Tehtäväsuuntautunut kuntourheilija siis iloitsee onnistumisistaan riippumatta siitä, miten onnistuminen vertautuu viiteryhmään, kun taas minäsuuntautunut kuntourheilija vertailee suorituksiaan muiden suorituksiin ja hakee onnistumisilla ulkopuolista hyväksyntää ja arvostusta.

Samoin kuin sisäisen ja ulkoisen motivaation kohdalla, myöskään tavoiteorientaatiot eivät ole selkeärajaisia. Sama ihminen saattaa toimia toisissa tilanteissa minäsuuntautuneesti ja toisissa tehtäväsuuntautuneesti. Kuntourheilijalle olisi tietysti kaikkein hedelmällisintä pohtia omia saavutuksiaan suhteessa itseensä, ei muihin. Vertailu on silti todella inhimillistä, varsinkin jos tuntee tai vaikkapa seuraa sosiaalisen median alustoilla muita saman lajin harrastajia. Toisten harjoitusohjelmista voi oppia, kunhan ei lähde suoraan kopioimaan jonkun toisen harjoittelua.

Päivitän itse ajoittain aika aktiivisesti treeni- ja kisakuulumisiani sosiaaliseen mediaan, varsinkin Instagramiin. Kerron harjoittelustani ja kisatuloksistani myös blogissa. Onkin hyvä pohtia, liittyykö Ig-tilin päivittäminen ja blogin pitäminen itseni pönkittämisen tarpeeseen. Saisinko onnistumisista yhtä paljon mielihyvää, jos en kertoisi niistä kenellekään? Varmasti harjoittelun ja kisasuoritusten jakaminen täyttää minulla jotakin pätemisen ja hyväksynnän hakemisen tarvetta. Ei kai sitä voi kieltääkään. Toisaalta jakamani sisältö ei ole mitään vaaleanpunaista hattaraa, vaan kerron myös tunteistani silloin, kun treenit menevät päin mäntyä ja arki sakkaa. Haluaisin ajatella, että tarkoitukseni blogissa ja sosiaalisessa mediassa on jakaa ruuhkavuosia elävän aktiivikuntoilijan iloja ja suruja, ja tarjota ehkä näin samaistumispintaa muille samankaltaisessa elämäntilanteessa oleville. Tietysti on myös kiva fiilistellä omia onnistumisia muiden kanssa. Yhtä lailla fiilistelen mielelläni muidenkin onnistumisia. Jaettu ilo on paras ilo.

Jos tavoiteorientaatio tietyssä toiminnossa on vahvasti minäsuuntautunut, saattaa vältellä tilanteita, joissa on suuri epäonnistumisen riski. Jos ei koe olevansa kykenevä esimerkiksi päihittämään kilpakumppaniaan, tai pelkää menettävänsä kasvonsa mahdollisen häviämisen myötä, saattaa jättää koko kisan väliin. Tehtäväsuuntautuneen on helpompi suhtautua tällaisiin tilanteisiin, koska koettu pätevyys ei ole kytköksissä muilta saatuun palautteeseen tai ulkoisiin palkkioihin.

Minulla kilpailuhenkisyyteen ei yleensä kuulu häviämiseen liittyviä voimakkaita tunnekuohuja. Vaikka olen tietysti joskus pettynyt omaan suoriutumiseeni, olen silti ainakin omasta mielestäni ollut aina aika hyvä häviäjä. En myöskään yleensä häpeä epäonnistumisia. Olen esimerkiksi ihan reilusti kertonut aikatavoitteistani juoksussa, vaikka ne ovat välillä olleet optimistisia. En ole pelännyt, mitä tapahtuisi jos tavoite jäisi saavuttamatta. Silloin tapahtuisi yksinkertaisesti se, etten saavuttaisi tavoitetta. Ei se ole minun mielestäni noloa. Se on elämää. Tältä osin en siis tunnista itseäni minäsuuntautuneesta tavoiteorientaatiosta.

Ehkä tuossa reilun viikon takaisessa juoksutapahtumassakin uskalsin lähteä ottamaan mittaa veljeni vaimosta, koska olisin pystynyt ottamaan huumorilla vastaan sen, jos kunto olisi loppunut kesken matkan. Jos olisin suoraan jättäytynyt sunnuntaihölkkäilijäksi, en olisi joutunut ottamaan riskiä kunnon loppumisesta. Olisin voinut puhtaasti jättää edes yrittämätä. Toistaalta en ole aivan varma, olisinko jaksanut kisata kilpakumppaniani vastaan niin hanakasti, jos en olisi tiennyt palkintosijan olevan käsilläni. Hassua myöntää, mutta kyllähän nyt podiumille pääseminen ja palkinnon pokkaaminen tuntuivat hyvältä – varsinkin kun tällä tasolla niitä palkintosijoja ei ole yleensä ainakaan isommissa tapahtumissa tarjolla.

Kilpailuvietti on osin sisäsyntyistä

Miksi sitten toiset pystyvät motivoitumaan suorituksiin enemmän sisäisesti ja tehtäväsuuntautuneesti, kun taas toisia motivoivat nimenomaan kilpaileminen, vertailu ja ulkoiset palkkiot? Miksi toiset selviävät epäonnistumisista olan kohautuksella, kun taas toisille epäonnistuminen ja häviäminen on vaikeaa? Kilpailuhenkisyyteen vaikuttavat monet tekijät, kuten esimerkiksi luontainen temperamentti, kasvatus ja sosiaalinen ympäristö. Vaikka kilpailuhenkisyys on osin sisäänrakennettu persoonallisuuden piirre, voi sitä vahvistaa esimerkiksi se, jos on lapsena saanut huomiota ja hyväksyntää suorituksista ja saavutuksista. Huomion ja hyväksynnän etsimisestä suorittamalla tulee ehkä osin tiedostamatonkin opittu malli. Aikuisuudessa taas esimerkiksi perheen, ystäväpiirin ja vaikkapa työyhteisön toimintatavat voivat vaikuttaa siihen, miten suhtautuu kilpailutilanteisiin. Vaikka olisi lapsena huono häviäjä, sen ei tarvitse seurata aikuisuuteen. Häviämisen sietämistä voi harjoitella.

Kilpailuhenkisyys voi tuoda elämään paljon hyvää. Se voi auttaa saavuttamaan tavoitteita ja menestymään. Huippu-urheilussa kilpailuhenkisyys on välttämätöntä ja voi siitä olla hyötyä kuntourheilussakin. Kilpailullisuus voi saada ihmisen ponnistelemaan kovemmin. Kilpailuihin osallistuminen kuntourheilijana tarjoaa luontaiselle kilpailuvietille turvallisen areenan. Kilpailemisen tarpeen kanavoiminen urheiluun saattaa vähentää tarvetta kilpailla muilla elämän osa-alueilla.

Liika kilpailuhenkisyys saattaa kuitenkin johtaa myös ylilyönteihin. Kilpailuvietti voi ohjata saavuttamaan tuloksia keinoilla millä hyvänsä (esim. doping). Toisaalta kilpailuvietti saattaa ohjata myös epäterveisiin harjoittelutapoihin, vaikkapa voimaan nähden liian suuriin harjoittelupainoihin kuntosalilla tai kestävyyskuntoon nähden liian suuriin kilometrimääriin juoksussa. Jos haluaa aina olla vähän parempi kuin vieressä oleva kaveri, saattaa helposti unohtaa omat lähtökohtansa. Lähtökohtiin nähden liian kova harjoittelu voi johtaa akuutteihin tai kroonisiin vammoihin, sekä motivaation kuihtumiseen. Myös joillain ihmisillä esiintyvä häviämiseen liittyvä voimakas epäonnistumisen tunne voi vaikuttaa negatiivisesti liikunnasta koettuun mielihyvään ja toisaalta vaikuttaa myös lähipiirin hyvinvointiin.

Kilpaileminen tuo arkeen pientä lisäjännitystä

Kilpailuvietti on aina ollut osa minua. Vaikka suhtaudun urheiluun leikkimielisesti, nautin kilpailemisesta. Sanon aina juoksevani vain itseäni vastaan, ja isossa kuvassa se pitääkin paikkansa. Toisten ihmisten onnistuminen ei ole minulta pois. Silti on hauska päästä joskus ottamaan mittaa muista. Kilpailuasetelma vaikka vauhtitreeneissä tai kisoissa on joskus todella virkistävää. Myös pallopeleissä kilpailuvietti nousee minulla pintaan helposti. Leikkimielisissä höntsäpeleissäkin saan valtavasti nautintoa pienestä kilpailuasetelmasta. Kilpaileminen on parhaimmillaan älyttömän hauskaa ja sitä se oli myös reilun viikon takaisessa kisassa. Olisin pitänyt kilpailuasetelmaa hauskana, vaikka olisinkin hävinnyt kaksintaistelun.

Vaikka minäkuvani onkin aina kietoutunut aika vahvasti liikunnallisuuden ympärille, en koe liikuntasaavutusteni tai niiden olemattomuuden vaikuttavan omanarvontuntooni – ainakaan kovin merkittävästi . Kilpailuvietti nousee minulla pintaan välillä ja se tuo muusta arjesta poikkeavaa sisältöä elämääni. Epäonnistuminen kisassa saattaa välillä harmittaa, mutta mittakaava pysyy yleensä aika helposti mielessä. Olen perusluonteeltani ehkä vähän (tai paljon, riippuu keneltä kysyy) suorittamiseen taipuvainen. Elämä on kuitenkin opettanut hölläämään otetta. Voi olla, että kilpailemisella olisi elämässäni suurempikin rooli, jos lähipiirini olisi kilpailuhenkisempi. On itse asiassa varmaan aika hyvä, ettei esimerkiksi puolisoni ole kovin kiinnostunut kilpailemisesta. Hän ei ole suorittajaluonne. Hän arvostaa elämässä muita asioita.

Aion jatkossakin heittäytyä kilpailuvietin vietäväksi silloin, kun otollinen hetki pienelle kisailulle ilmaantuu. Arkeen kaipaa välillä pientä lisäjännitystä ja sitä kilpailutilanteet tarjoavat. Tiedän olevani rakastettu ja arvostettu lähipiirissäni, vaikka minulta riisuttaisiin kaikki ulkoista statusta tuovat asiat. Niiden ihmisten mielissä, joiden mielipiteillä on oikeasti merkitystä, olen rakastettu ihan vain omana itsenäni. En usko, että esimerkiksi perhettäni kiinnostaa kovin paljoa, juoksenko minuutin kovempaa vai hiljempaa jonkin juoksukisan. Heitä ei kiinnosta, sijoitunko kisassa kolmanneksi, viidenneksitoista vai sadanneksi. He ovat iloisia, että minulla on harrastus.

Koen pienen kilpailuhenkisyyden tuovan lähtökohtaisesti vain hyviä asioita elämääni. Halu kilpailla sijoittuu hyvin rajatulle osa-alueelle elämässäni ja vain tiettyihin otollisiin tilanteisiin. Kilpaileminen ei määrittele elämääni. Minulla ei ole tarvetta kilpailla vaikkapa opettajuudessa, vanhemmuudessa tai siinä, kenellä on naapuruston hienoin auto. Olen monella mittarilla tarkasteltuna aika keskinkertainen ja se on ihan okei. Keskinkertaisuus on jopa aika helpottavaa.

Aihe on mielestäni erittäin kiinnostava, ja se herätti minussa tarpeen pureutua asiaan vielä yksittäistä blogitekstiä syvällisemmin. Jos joskus palaan liikunnalle väitöskirjaa tekemään, tiedän mitä aihepiiriä väitöskirja käsittelee. 😀

Voit seurata treenieni sujumista ja sujumattomuutta Ig-tililläni, jossa olen nimimerkillä lilligronroos.

Olen käyttänyt pohdinnassani seuraavia lähteitä jäsentämään ajatteluani:

Pro Gradu -tutkielmani kirjallisuuskatsaus (Karvonen, L. 2009. Pitkäaikaissairaiden ja vammaisten suomalaisnuorten liikuntasyyt vuonna 2006. Jyväskylän yliopisto)

https://yle.fi/uutiset/3-8100959

https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006204485.html

https://www.duodecimlehti.fi/duo14654

Tuhannesti kiitos avusta psykologian opettajakollegalleni Raija Anttilalle.

Kadonnutta juoksutuntumaa etsimässä Neljän lammen juoksussa

Jos omalla kotikylällä järjestetään juoksutapahtuma, siihen pitää osallistua. Piste. Näin ajattelin, kun ilmoittauduin Aleksis Kiven päivänä järjestettyyn Neljän lammen juoksuun. Muutin Rajamäelle elokuussa. Arvostan kylän aktiivista liikuntatoimintaa ja haluan osaltani tukea sen jatkumista. Kuten olen kertonut, syksyn treenikerrat ovat jääneet kuitenkin vähiin. Olen elokuisen Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) maantiekympin jälkeen käynyt lenkillä vain 1-3 kertaa viikossa. Vauhdikkaammat treenit ovat loistaneet poissaolollaan, kun olen keskittynyt uuden arjen haltuunottoon.

Kahden kuukauden ylimenokausi – jos tätä nyt siksi voisi sanoa – oli tehnyt olon aika epävarmaksi juoksukunnon suhteen. Minulla ei ollut hajuakaan, kestäisikö kuntoni 13 kilometrin verran kovatehoista juoksua. Pari päivää ennen kisaa tehdyn lyhyen 2 x 1000 metrin vetotreenin perusteella ei kestäisi. Tein vakaan päätöksen, että jättäisin kilpailuvietin narikkaan ja menisin nauttimaan juoksutapahtumasta ihan vain sunnuntaihölkkäfiiliksellä.

Tapahtuma oli pieni. Osallistujia oli vain muutama kymmenen. Mukana oli paljon kuntoilijoita, sekä muutama oikeasti kovatasoinen juoksija. Myös veljeni vaimo, samaa seuraa edustava Heli oli ilmoittautunut kisaan. Jaamme treenikuulumisia toistemme kanssa aktiivisesti ja treenaammekin jonkin verran yhdessä. Keskitymme kuitenkin yleensä erilaisiin kisoihin – Heli ultramatkoihin, minä maratonia lyhyempiin matkoihin. Kilpailemme siis harvoin toisiamme vastaan. Helillä oli alla edellisen päivän Vantaan maratonviestijuoksun ankkuriosuus, joten kilpailuasetelma ei ollut ehkä tälläkään kertaa nyt ihan reilu. Ja siis enhän minä ollut menossa edes kisaamaan, vaan sunnuntaihölkälle. Enhän?

Kun lähdin kotoa kohti kisakeskuksena toimivaa Rajamäen uimahallia, vettä tuli taivaan täydeltä. Kylmä vesi vihmoi kasvoja ja kasteli vaatteet läpimäriksi. Sää kuitenkin poutaantui sopivasti juuri ennen lähtöä ja tuntui että lämpötila nousi poutaantumisen myötä monella asteella. Heitin takin pois, mutta jätin hanskat käteen ja käärin puffihuivin ranteen ympärille kaikelta varalta. Voisin milloin tahansa laittaa huivin kaulan tai korvien suojaksi, jos kylmä sade ja tuuli yllättäisivät.

Olin ajatellut lähteä matkaan noin 5 min/km vauhtia. Kiihdyttäisin matkavauhtia vasta puolivälin jälkeen, jos siltä tuntuisi. Kuten odottaa saattoi, kisa vei kuitenkin mennessään heti alkumetreistä lähtien. Kilpailija-Lilli kuoriutui esiin ja unohti kahden kuukauden pullansyöntikauden hetkessä. Keho virittäytyi nopeasti kisamoodiin.

Ensimmäisen kilometrin väliaika oli 4:14 min/km. Syke hyppeli anaerobisen kynnyksen molemmilla puolilla jo alkumatkasta – mikä ei nyt sinänsä olisi huolestuttavaa, jos takana olisi kovia treenejä. Sain edessä juoksevasta miehestä sopivan selän, jota seurata. Heli asettautui minun perääni. Vaikka vauhti oli vähän reipas, päätin pysytellä edessäni juoksevan miehen peesissä. On aina helpompi juosta, jos joku muu pitää yllä vauhtia. Jaksaisin niin pitkään kun jaksaisin. Voisin aina hölkätä loppumatkan, jos kunto loppuisi kesken.

Juoksualusta vaihteli hiekkatien, hakkeen, metsäpolun ja rapaisen upottavan suopohjan välillä. Kostea lehtipeite vaati aika ajoin tarkkaa keskittymistä. Liukastumisvaara oli todellinen. Korkeuseroja oli jonkin verran. Ylämäet nostivat sykkeen liian korkealle ja toivat verenmaun suuhun. Kuin palkintona mäkien ylöskapuamisesta välillä sai onneksi myös rullailla rennolla askeleella pitkiä loivia alamäkiä. Kilometrien väliajat värähtelivät tasaisesti ranteessa. 4:24, 4:38, 4:27, 4:27. Viisi kilometriä täyttyi kuin huomaamatta. Aloin innostua. Kroppahan tuntui toimivan!

Rakastan Rajamäen Käpylännummen ympäristön maastoreittejä. Olen Rajamäelle muuton jälkeen suunnannut yhä uudestaan juoksulenkeilläni näille kumpuileville metsäpoluille. On ihan mieletöntä, että tällaiset maastot aukeavat nyt vain kilometrin päässä kotioveltani.

Vaikka hapot alkoivat kilometri kilometriltä painaa yhä pahemmin jaloissa, löysin itseni kuitenkin välillä ihailemasta hienoja maisemia. Tässä minä olin. Kauniissa syysmetsässä. Hengittämässä keuhkojani täyteen raikasta ilmaa. Kuuntelemassa askelteni tasaista töminää vasten pehmeää alustaa. Miten kiitolliselta tuntuikaan hakea tauon jälkeen omia äärirajojaan juuri täällä. Silloin, kun arki väsyttää, kyseenalaistan usein, miksi minun pitää kaiken muun kuorman lisäksi vielä rääkätä itseäni tavoitteellisella kilpakuntoilulla. Sitten taas tällaisina hetkinä kaikki on selkeää. Juuri tätä minä haluan tehdä. Juuri tätä minun kehoni ja mieleni kaipaavat vastapainoksi muulle elämälle. Juuri tässä on järkeä.

Päätin juosta kilometri kerrallaan edelleen edessäni matkaa taittavan miehen perässä. Vilkaisin kelloa aina, kun tunsin värähdyksen ranteessani. Kilometrien väliajat vaihtelivat maaston mukaan. 4:35, 4:49, 5:09, 4:35,4:38. Kympin väliaika pärähti kelloon. Se oli karvan yli 45 minuuttia. Olin siis pystynyt pitämään yllä puolimaratonvauhtiani tässä vaihtelevassa maastossa. Sain valtavasti voimaa tästä oivalluksesta. Väsytti, mutta päätin että kuntoni kestäisi vielä viimeiset kilometrit. Nyt uskalsin jo luottaa siihen. Tiedän teoriassa, että kuntoa pystyy ylläpitämään aika hyvin maltillisellakin harjoittelulla. Sitä on kuitenkin vähän vaikea uskoa silloin, kun tuntuma on kateissa.

Kuulin lähes koko matkan Helin askeleet perässäni. Ja vaikka en koko ajan kuullutkaan, tiesin hänen olevan ihan lähellä. Minun ei pitänyt kilpailla ketään vastaan, mutta on minussa sen verran kilpailijaa, etten halunnut päästää Heliä ohi. En enää tässä vaiheessa kisaa.

Reitin viimeiset kilometrit olivat minulle tutut. Tiesin, että reitin loppupää oli tasainen ja alusta kovaa hiekkapohjaa. Mies edelläni kiihdytti hieman vauhtia, ja päätin pysytellä kannoilla. 4:30, 4:17. Enää kilometri matkaa maliin. Minä jaksan. Kolmannentoista kilometrin väliaika – 4:20 – napsahti kelloon. Matkaa maaliin oli kuitenkin vielä monta sataa metriä. Ei saakeli! Maali oli jo lähellä, mutta kuitenkin aivan liian kaukana. Kuulin Helin vaimeat askeleet takanani. Rutistin. Hapotti. Oksetti. Pakotin itseni pieneen loppukiriin. Viimeinen käännös. Maali. Vihdoinkin! Pysäytin kellon ajassa 1:01:44. Heli tuli kymmenisen metriä perässä.

Kevyellä sunnuntailenkillä sitä vaan…Maalisuoralla ihminen on jotenkin aidoimmillaan. 😀

Olo kisan jälkeen oli täsmälleen niin mahtava kuin yleensäkin silloin, kun on antanut reitillä kaikkensa. Onnistuneen kisasuorituksen jälkeinen endorfiinipölly on ihanaa. Onnistuin juoksemaan 13,6 kilometrin matkan keskivauhdilla 4:32 min/km. Se on minulle käsittämättömän hyvä vauhti tällä reitillä näin repaleisella harjoittelulla (mitattu tosin kellon gps:llä). Matka oli ilmoitettu noin 13 kilometrin pituiseksi ja se osoittautui tosiaan aika reilusti ylimittaiseksi muidenkin osallistujien kellojen mukaan. Sijoituin kolmanneksi, kahden todella kovan menijän jälkeen. Kuin kiitokseksi siitä, etten luovuttanut viimeisillä hapokkailla kilometreillä, sain pienen pystin sekä leipää, hunajaa ja teetä. Kiitos Helille, että pakotit minut laittamaan itseni äärirajoille pysyttelemällä kannoillani edellisen päivän hapotuksista huolimatta koko matkan ajan. Ja kiitos keholleni, että pystyit tällaiseen suoritukseen tällaisen syksyn jälkeen. Juuri tätä tarvitsin. Nyt on taas motivaatiota lähteä kohti säännöllisempää ja strukturoidumpaa harjoittelua. Kiitos tietysti myös Rajamäen Kehitykselle tapahtuman järjestämisestä. Tämä oli tosi kiva.

Pääsin palkintopallille kovien juoksijoiden kanssa. Voiton vei Saara Nikander ja toiseksi sijoittui Suvi Selvenius.

Kuvat: Arto Mutanen/Neljän lammen juoksu

Edit: Lisätty huomio matkan ylimittaisuudesta 12.10. klo 07:00