Miksi kilpailuvietti nousi pintaan kylähölkässä?

Kirjoitin reilu viikko sitten blogiin, miten kilpailuasetelma pienessä paikallisessa kylähölkkätapahtumassa sai minut juoksemaan itseni henkihieveriin, vaikka tarkoitus oli käydä puhtaasti sunnuntaihölkällä. Koko homman absurdius huvitti minua. Miksen pystynyt keskittymään omaan tekemiseeni, vaikka tiesin edellisten kuukausien treenien olleen niin vähäisiä, ettei revittely ollut kovin viisasta? Miksi kilpailuvietti puski pintaan juuri tässä kyseisessä tilanteessa?

Asia jäi pyörimään mieleeni. Lopulta oli pakko lähteä käymään vähän syvällisemmin läpi, mistä kilpailuvietti oikein kumpuaa. Perehdyin reilut kymmenen vuotta sitten liikuntapedagogiikan gradussani liikunnan psykologiaan ja löysin nyt itseni lukemasta gradun teoriaosuutta taas uusin silmin. Sain lisäksi hyviä näkökulmia ja lukuvinkkejä aiheeseen kollegaltani, joka opettaa lukiossa psykologiaa. Tarkastelen teemaa tässä tekstissä psykologian käsitteistön pohjalta, mutta myös omia päätelmiäni tehden. Tämän tekstin teoriaosuuksia ei siis voi pitää tieteellisenä katsauksena aiheeseen.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio voivat kietoutua toisiinsa

Kilpailuviettiä tai kilpailuhenkisyyttä (käytän termejä tässä tekstissä synonyymeina) voi tarkastella motivaation kautta. Motivaatio voidaan määritellä esimerkiksi halukkuudeksi ponnistella tietyn tavoitteen eteen. Motivaatio-käsitettä tarkasteltaessa puhutaan usein sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta. Sisäinen motivaatio viittaa toimimiseen asian itsensä tuoman mielihyvän vuoksi, kun taas ulkoisesti motivoitunut toimii saavuttaakseen jonkin tietyn tuloksen. Sisäisesti motivoitunut kuntourheilija harjoittelee siis siksi, että itse harjoittelu ja kehittyminen tuottavat mielihyvää. Ulkoisesti motivoitunut sen sijaan harjoittelee esimerkiksi saavuttaakseen paremman ulkonäön tai kunnioitusta ja arvonantoa muilta.

Vaikka reilun viikon takaisessa juoksutapahtumassa innostuinkin kilpailemisesta veljeni vaimoa vastaan, koen olevani ensisijaisesti sisäisesti motivoitunut kuntojuoksija. Juoksuharjoittelu tuottaa minulle valtavasti mielihyvää. Olen käynyt lapsesta asti lenkillä ja elämässäni on ollut pitkiä vaiheita, jolloin olen juossut vain ja ainoastaan siksi, että juokseminen on kivaa. Vaikka olen nykyään kiinnostunut harjoitusohjelmista ja kehittymisestä, en kilpaile toisia vastaan vaikkapa harjoitusmäärissä tai kilometrivauhdeissa. Treenaan omista lähtökohdistani käsin, muut treenaavat omistaan. Juoksutapahtumiin lähden juoksemaan lähes aina omaa juoksuani. Minulla on omat tavoitteeni, joita kohti vähitellen pyrin. Kisatavoitteet ovat vain harjoittelua rytmittäviä osatekijöitä, eivät perimmäinen syy sille, miksi juoksen. Kisatavoitteissa olen realisti. Tiedän aika hyvin, mihin rahkeeni riittävät ja mihin eivät.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio voivat kietoutua toisiinsa. Esimerkiksi kuntojuoksijalla harjoittelun yleismotivaatio saattaa olla sisäinen. Hän kokee harjoittelun tuovan mielihyvää ja haluaa siksi pitää sitä yllä. Silti tietyissä tilanteissa ulkoinen motivaatio puskee pintaan. Jos kilpakumppanina on samantasoinen, mahdollisesti voitettavissa oleva juoksija, herää kilpailuvietti ehkä helpommin kuin silloin, jos vastassa on itseä selvästi parempi tai heikompi juoksija.

Ehkä tuossa pienessä kylätapahtumassa kilpailuhenkisyyden nosti pintaan se, että veljeni vaimo sattui juoksemaan koko kisan aivan kannoillani. Jos hän olisi juossut selvästi nopeammin tai hitaammin kuin minä, minun olisi ollut helpompi juosta suunniteltua sunnuntaihölkkävauhtia. Kisailuun saattoi vaikuttaa myös reitti. Reitin mittaus oli summittainen (noin 13 km), enkä tiennyt etukäteen kovinkaan hyvin, miten paljon korkeuseroja reitillä oli. Tietysti tiesin suunnilleen, millaisilla sykkeillä minun kannattaisi juosta ja minkälaiset kilometrivauhdit olivat jotakuinkin realistisia tasaisilla pätkillä. Mitään aikatavoitetta en kuitenkaan voinut ennalta asettaa, joten juoksin pitkälti fiiliksellä. Ja juuri tuona kyseisenä päivänä oli fiilistä juosta kisahousut jalassa.

Tavoiteorientaatiot ohjaavat päätöksentekoa ja käyttäytymistä

Asiaa voi lähestyä sisäisen ja ulkoisen motivaation ohella myös esimerkiksi tavoiteorientaatioteorian avulla. Teorian ajatuksena on, että tavoiteorientaatiot ohjaavat sitä, millaisiin saavutuksiin ihminen uskoo olevansa kykenevä. Tavoiteorientaatiot ohjaavat näin ollen myös päätöksentekoa ja käyttäytymistä tavoitteen suunnassa. Tavoiteorientaatiot voidaan jakaa tehtäväsuuntautuneeseen ja minäsuuntautuneeseen. Tehtäväsuuntautunut henkilö haluaa nähdä vaivaa tavoitteen saavuttamiseksi tehtävän itsensä vuoksi, kun taas minäsuuntautunut suhteuttaa onnistumisiaan yleisiin normeihin ja vertaisryhmään. Tehtäväsuuntautunut kuntourheilija siis iloitsee onnistumisistaan riippumatta siitä, miten onnistuminen vertautuu viiteryhmään, kun taas minäsuuntautunut kuntourheilija vertailee suorituksiaan muiden suorituksiin ja hakee onnistumisilla ulkopuolista hyväksyntää ja arvostusta.

Samoin kuin sisäisen ja ulkoisen motivaation kohdalla, myöskään tavoiteorientaatiot eivät ole selkeärajaisia. Sama ihminen saattaa toimia toisissa tilanteissa minäsuuntautuneesti ja toisissa tehtäväsuuntautuneesti. Kuntourheilijalle olisi tietysti kaikkein hedelmällisintä pohtia omia saavutuksiaan suhteessa itseensä, ei muihin. Vertailu on silti todella inhimillistä, varsinkin jos tuntee tai vaikkapa seuraa sosiaalisen median alustoilla muita saman lajin harrastajia. Toisten harjoitusohjelmista voi oppia, kunhan ei lähde suoraan kopioimaan jonkun toisen harjoittelua.

Päivitän itse ajoittain aika aktiivisesti treeni- ja kisakuulumisiani sosiaaliseen mediaan, varsinkin Instagramiin. Kerron harjoittelustani ja kisatuloksistani myös blogissa. Onkin hyvä pohtia, liittyykö Ig-tilin päivittäminen ja blogin pitäminen itseni pönkittämisen tarpeeseen. Saisinko onnistumisista yhtä paljon mielihyvää, jos en kertoisi niistä kenellekään? Varmasti harjoittelun ja kisasuoritusten jakaminen täyttää minulla jotakin pätemisen ja hyväksynnän hakemisen tarvetta. Ei kai sitä voi kieltääkään. Toisaalta jakamani sisältö ei ole mitään vaaleanpunaista hattaraa, vaan kerron myös tunteistani silloin, kun treenit menevät päin mäntyä ja arki sakkaa. Haluaisin ajatella, että tarkoitukseni blogissa ja sosiaalisessa mediassa on jakaa ruuhkavuosia elävän aktiivikuntoilijan iloja ja suruja, ja tarjota ehkä näin samaistumispintaa muille samankaltaisessa elämäntilanteessa oleville. Tietysti on myös kiva fiilistellä omia onnistumisia muiden kanssa. Yhtä lailla fiilistelen mielelläni muidenkin onnistumisia. Jaettu ilo on paras ilo.

Jos tavoiteorientaatio tietyssä toiminnossa on vahvasti minäsuuntautunut, saattaa vältellä tilanteita, joissa on suuri epäonnistumisen riski. Jos ei koe olevansa kykenevä esimerkiksi päihittämään kilpakumppaniaan, tai pelkää menettävänsä kasvonsa mahdollisen häviämisen myötä, saattaa jättää koko kisan väliin. Tehtäväsuuntautuneen on helpompi suhtautua tällaisiin tilanteisiin, koska koettu pätevyys ei ole kytköksissä muilta saatuun palautteeseen tai ulkoisiin palkkioihin.

Minulla kilpailuhenkisyyteen ei yleensä kuulu häviämiseen liittyviä voimakkaita tunnekuohuja. Vaikka olen tietysti joskus pettynyt omaan suoriutumiseeni, olen silti ainakin omasta mielestäni ollut aina aika hyvä häviäjä. En myöskään yleensä häpeä epäonnistumisia. Olen esimerkiksi ihan reilusti kertonut aikatavoitteistani juoksussa, vaikka ne ovat välillä olleet optimistisia. En ole pelännyt, mitä tapahtuisi jos tavoite jäisi saavuttamatta. Silloin tapahtuisi yksinkertaisesti se, etten saavuttaisi tavoitetta. Ei se ole minun mielestäni noloa. Se on elämää. Tältä osin en siis tunnista itseäni minäsuuntautuneesta tavoiteorientaatiosta.

Ehkä tuossa reilun viikon takaisessa juoksutapahtumassakin uskalsin lähteä ottamaan mittaa veljeni vaimosta, koska olisin pystynyt ottamaan huumorilla vastaan sen, jos kunto olisi loppunut kesken matkan. Jos olisin suoraan jättäytynyt sunnuntaihölkkäilijäksi, en olisi joutunut ottamaan riskiä kunnon loppumisesta. Olisin voinut puhtaasti jättää edes yrittämätä. Toistaalta en ole aivan varma, olisinko jaksanut kisata kilpakumppaniani vastaan niin hanakasti, jos en olisi tiennyt palkintosijan olevan käsilläni. Hassua myöntää, mutta kyllähän nyt podiumille pääseminen ja palkinnon pokkaaminen tuntuivat hyvältä – varsinkin kun tällä tasolla niitä palkintosijoja ei ole yleensä ainakaan isommissa tapahtumissa tarjolla.

Kilpailuvietti on osin sisäsyntyistä

Miksi sitten toiset pystyvät motivoitumaan suorituksiin enemmän sisäisesti ja tehtäväsuuntautuneesti, kun taas toisia motivoivat nimenomaan kilpaileminen, vertailu ja ulkoiset palkkiot? Miksi toiset selviävät epäonnistumisista olan kohautuksella, kun taas toisille epäonnistuminen ja häviäminen on vaikeaa? Kilpailuhenkisyyteen vaikuttavat monet tekijät, kuten esimerkiksi luontainen temperamentti, kasvatus ja sosiaalinen ympäristö. Vaikka kilpailuhenkisyys on osin sisäänrakennettu persoonallisuuden piirre, voi sitä vahvistaa esimerkiksi se, jos on lapsena saanut huomiota ja hyväksyntää suorituksista ja saavutuksista. Huomion ja hyväksynnän etsimisestä suorittamalla tulee ehkä osin tiedostamatonkin opittu malli. Aikuisuudessa taas esimerkiksi perheen, ystäväpiirin ja vaikkapa työyhteisön toimintatavat voivat vaikuttaa siihen, miten suhtautuu kilpailutilanteisiin. Vaikka olisi lapsena huono häviäjä, sen ei tarvitse seurata aikuisuuteen. Häviämisen sietämistä voi harjoitella.

Kilpailuhenkisyys voi tuoda elämään paljon hyvää. Se voi auttaa saavuttamaan tavoitteita ja menestymään. Huippu-urheilussa kilpailuhenkisyys on välttämätöntä ja voi siitä olla hyötyä kuntourheilussakin. Kilpailullisuus voi saada ihmisen ponnistelemaan kovemmin. Kilpailuihin osallistuminen kuntourheilijana tarjoaa luontaiselle kilpailuvietille turvallisen areenan. Kilpailemisen tarpeen kanavoiminen urheiluun saattaa vähentää tarvetta kilpailla muilla elämän osa-alueilla.

Liika kilpailuhenkisyys saattaa kuitenkin johtaa myös ylilyönteihin. Kilpailuvietti voi ohjata saavuttamaan tuloksia keinoilla millä hyvänsä (esim. doping). Toisaalta kilpailuvietti saattaa ohjata myös epäterveisiin harjoittelutapoihin, vaikkapa voimaan nähden liian suuriin harjoittelupainoihin kuntosalilla tai kestävyyskuntoon nähden liian suuriin kilometrimääriin juoksussa. Jos haluaa aina olla vähän parempi kuin vieressä oleva kaveri, saattaa helposti unohtaa omat lähtökohtansa. Lähtökohtiin nähden liian kova harjoittelu voi johtaa akuutteihin tai kroonisiin vammoihin, sekä motivaation kuihtumiseen. Myös joillain ihmisillä esiintyvä häviämiseen liittyvä voimakas epäonnistumisen tunne voi vaikuttaa negatiivisesti liikunnasta koettuun mielihyvään ja toisaalta vaikuttaa myös lähipiirin hyvinvointiin.

Kilpaileminen tuo arkeen pientä lisäjännitystä

Kilpailuvietti on aina ollut osa minua. Vaikka suhtaudun urheiluun leikkimielisesti, nautin kilpailemisesta. Sanon aina juoksevani vain itseäni vastaan, ja isossa kuvassa se pitääkin paikkansa. Toisten ihmisten onnistuminen ei ole minulta pois. Silti on hauska päästä joskus ottamaan mittaa muista. Kilpailuasetelma vaikka vauhtitreeneissä tai kisoissa on joskus todella virkistävää. Myös pallopeleissä kilpailuvietti nousee minulla pintaan helposti. Leikkimielisissä höntsäpeleissäkin saan valtavasti nautintoa pienestä kilpailuasetelmasta. Kilpaileminen on parhaimmillaan älyttömän hauskaa ja sitä se oli myös reilun viikon takaisessa kisassa. Olisin pitänyt kilpailuasetelmaa hauskana, vaikka olisinkin hävinnyt kaksintaistelun.

Vaikka minäkuvani onkin aina kietoutunut aika vahvasti liikunnallisuuden ympärille, en koe liikuntasaavutusteni tai niiden olemattomuuden vaikuttavan omanarvontuntooni – ainakaan kovin merkittävästi . Kilpailuvietti nousee minulla pintaan välillä ja se tuo muusta arjesta poikkeavaa sisältöä elämääni. Epäonnistuminen kisassa saattaa välillä harmittaa, mutta mittakaava pysyy yleensä aika helposti mielessä. Olen perusluonteeltani ehkä vähän (tai paljon, riippuu keneltä kysyy) suorittamiseen taipuvainen. Elämä on kuitenkin opettanut hölläämään otetta. Voi olla, että kilpailemisella olisi elämässäni suurempikin rooli, jos lähipiirini olisi kilpailuhenkisempi. On itse asiassa varmaan aika hyvä, ettei esimerkiksi puolisoni ole kovin kiinnostunut kilpailemisesta. Hän ei ole suorittajaluonne. Hän arvostaa elämässä muita asioita.

Aion jatkossakin heittäytyä kilpailuvietin vietäväksi silloin, kun otollinen hetki pienelle kisailulle ilmaantuu. Arkeen kaipaa välillä pientä lisäjännitystä ja sitä kilpailutilanteet tarjoavat. Tiedän olevani rakastettu ja arvostettu lähipiirissäni, vaikka minulta riisuttaisiin kaikki ulkoista statusta tuovat asiat. Niiden ihmisten mielissä, joiden mielipiteillä on oikeasti merkitystä, olen rakastettu ihan vain omana itsenäni. En usko, että esimerkiksi perhettäni kiinnostaa kovin paljoa, juoksenko minuutin kovempaa vai hiljempaa jonkin juoksukisan. Heitä ei kiinnosta, sijoitunko kisassa kolmanneksi, viidenneksitoista vai sadanneksi. He ovat iloisia, että minulla on harrastus.

Koen pienen kilpailuhenkisyyden tuovan lähtökohtaisesti vain hyviä asioita elämääni. Halu kilpailla sijoittuu hyvin rajatulle osa-alueelle elämässäni ja vain tiettyihin otollisiin tilanteisiin. Kilpaileminen ei määrittele elämääni. Minulla ei ole tarvetta kilpailla vaikkapa opettajuudessa, vanhemmuudessa tai siinä, kenellä on naapuruston hienoin auto. Olen monella mittarilla tarkasteltuna aika keskinkertainen ja se on ihan okei. Keskinkertaisuus on jopa aika helpottavaa.

Aihe on mielestäni erittäin kiinnostava, ja se herätti minussa tarpeen pureutua asiaan vielä yksittäistä blogitekstiä syvällisemmin. Jos joskus palaan liikunnalle väitöskirjaa tekemään, tiedän mitä aihepiiriä väitöskirja käsittelee. 😀

Voit seurata treenieni sujumista ja sujumattomuutta Ig-tililläni, jossa olen nimimerkillä lilligronroos.

Olen käyttänyt pohdinnassani seuraavia lähteitä jäsentämään ajatteluani:

Pro Gradu -tutkielmani kirjallisuuskatsaus (Karvonen, L. 2009. Pitkäaikaissairaiden ja vammaisten suomalaisnuorten liikuntasyyt vuonna 2006. Jyväskylän yliopisto)

https://yle.fi/uutiset/3-8100959

https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006204485.html

https://www.duodecimlehti.fi/duo14654

Tuhannesti kiitos avusta psykologian opettajakollegalleni Raija Anttilalle.

Kadonnutta juoksutuntumaa etsimässä Neljän lammen juoksussa

Jos omalla kotikylällä järjestetään juoksutapahtuma, siihen pitää osallistua. Piste. Näin ajattelin, kun ilmoittauduin Aleksis Kiven päivänä järjestettyyn Neljän lammen juoksuun. Muutin Rajamäelle elokuussa. Arvostan kylän aktiivista liikuntatoimintaa ja haluan osaltani tukea sen jatkumista. Kuten olen kertonut, syksyn treenikerrat ovat jääneet kuitenkin vähiin. Olen elokuisen Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) maantiekympin jälkeen käynyt lenkillä vain 1-3 kertaa viikossa. Vauhdikkaammat treenit ovat loistaneet poissaolollaan, kun olen keskittynyt uuden arjen haltuunottoon.

Kahden kuukauden ylimenokausi – jos tätä nyt siksi voisi sanoa – oli tehnyt olon aika epävarmaksi juoksukunnon suhteen. Minulla ei ollut hajuakaan, kestäisikö kuntoni 13 kilometrin verran kovatehoista juoksua. Pari päivää ennen kisaa tehdyn lyhyen 2 x 1000 metrin vetotreenin perusteella ei kestäisi. Tein vakaan päätöksen, että jättäisin kilpailuvietin narikkaan ja menisin nauttimaan juoksutapahtumasta ihan vain sunnuntaihölkkäfiiliksellä.

Tapahtuma oli pieni. Osallistujia oli vain muutama kymmenen. Mukana oli paljon kuntoilijoita, sekä muutama oikeasti kovatasoinen juoksija. Myös veljeni vaimo, samaa seuraa edustava Heli oli ilmoittautunut kisaan. Jaamme treenikuulumisia toistemme kanssa aktiivisesti ja treenaammekin jonkin verran yhdessä. Keskitymme kuitenkin yleensä erilaisiin kisoihin – Heli ultramatkoihin, minä maratonia lyhyempiin matkoihin. Kilpailemme siis harvoin toisiamme vastaan. Helillä oli alla edellisen päivän Vantaan maratonviestijuoksun ankkuriosuus, joten kilpailuasetelma ei ollut ehkä tälläkään kertaa nyt ihan reilu. Ja siis enhän minä ollut menossa edes kisaamaan, vaan sunnuntaihölkälle. Enhän?

Kun lähdin kotoa kohti kisakeskuksena toimivaa Rajamäen uimahallia, vettä tuli taivaan täydeltä. Kylmä vesi vihmoi kasvoja ja kasteli vaatteet läpimäriksi. Sää kuitenkin poutaantui sopivasti juuri ennen lähtöä ja tuntui että lämpötila nousi poutaantumisen myötä monella asteella. Heitin takin pois, mutta jätin hanskat käteen ja käärin puffihuivin ranteen ympärille kaikelta varalta. Voisin milloin tahansa laittaa huivin kaulan tai korvien suojaksi, jos kylmä sade ja tuuli yllättäisivät.

Olin ajatellut lähteä matkaan noin 5 min/km vauhtia. Kiihdyttäisin matkavauhtia vasta puolivälin jälkeen, jos siltä tuntuisi. Kuten odottaa saattoi, kisa vei kuitenkin mennessään heti alkumetreistä lähtien. Kilpailija-Lilli kuoriutui esiin ja unohti kahden kuukauden pullansyöntikauden hetkessä. Keho virittäytyi nopeasti kisamoodiin.

Ensimmäisen kilometrin väliaika oli 4:14 min/km. Syke hyppeli anaerobisen kynnyksen molemmilla puolilla jo alkumatkasta – mikä ei nyt sinänsä olisi huolestuttavaa, jos takana olisi kovia treenejä. Sain edessä juoksevasta miehestä sopivan selän, jota seurata. Heli asettautui minun perääni. Vaikka vauhti oli vähän reipas, päätin pysytellä edessäni juoksevan miehen peesissä. On aina helpompi juosta, jos joku muu pitää yllä vauhtia. Jaksaisin niin pitkään kun jaksaisin. Voisin aina hölkätä loppumatkan, jos kunto loppuisi kesken.

Juoksualusta vaihteli hiekkatien, hakkeen, metsäpolun ja rapaisen upottavan suopohjan välillä. Kostea lehtipeite vaati aika ajoin tarkkaa keskittymistä. Liukastumisvaara oli todellinen. Korkeuseroja oli jonkin verran. Ylämäet nostivat sykkeen liian korkealle ja toivat verenmaun suuhun. Kuin palkintona mäkien ylöskapuamisesta välillä sai onneksi myös rullailla rennolla askeleella pitkiä loivia alamäkiä. Kilometrien väliajat värähtelivät tasaisesti ranteessa. 4:24, 4:38, 4:27, 4:27. Viisi kilometriä täyttyi kuin huomaamatta. Aloin innostua. Kroppahan tuntui toimivan!

Rakastan Rajamäen Käpylännummen ympäristön maastoreittejä. Olen Rajamäelle muuton jälkeen suunnannut yhä uudestaan juoksulenkeilläni näille kumpuileville metsäpoluille. On ihan mieletöntä, että tällaiset maastot aukeavat nyt vain kilometrin päässä kotioveltani.

Vaikka hapot alkoivat kilometri kilometriltä painaa yhä pahemmin jaloissa, löysin itseni kuitenkin välillä ihailemasta hienoja maisemia. Tässä minä olin. Kauniissa syysmetsässä. Hengittämässä keuhkojani täyteen raikasta ilmaa. Kuuntelemassa askelteni tasaista töminää vasten pehmeää alustaa. Miten kiitolliselta tuntuikaan hakea tauon jälkeen omia äärirajojaan juuri täällä. Silloin, kun arki väsyttää, kyseenalaistan usein, miksi minun pitää kaiken muun kuorman lisäksi vielä rääkätä itseäni tavoitteellisella kilpakuntoilulla. Sitten taas tällaisina hetkinä kaikki on selkeää. Juuri tätä minä haluan tehdä. Juuri tätä minun kehoni ja mieleni kaipaavat vastapainoksi muulle elämälle. Juuri tässä on järkeä.

Päätin juosta kilometri kerrallaan edelleen edessäni matkaa taittavan miehen perässä. Vilkaisin kelloa aina, kun tunsin värähdyksen ranteessani. Kilometrien väliajat vaihtelivat maaston mukaan. 4:35, 4:49, 5:09, 4:35,4:38. Kympin väliaika pärähti kelloon. Se oli karvan yli 45 minuuttia. Olin siis pystynyt pitämään yllä puolimaratonvauhtiani tässä vaihtelevassa maastossa. Sain valtavasti voimaa tästä oivalluksesta. Väsytti, mutta päätin että kuntoni kestäisi vielä viimeiset kilometrit. Nyt uskalsin jo luottaa siihen. Tiedän teoriassa, että kuntoa pystyy ylläpitämään aika hyvin maltillisellakin harjoittelulla. Sitä on kuitenkin vähän vaikea uskoa silloin, kun tuntuma on kateissa.

Kuulin lähes koko matkan Helin askeleet perässäni. Ja vaikka en koko ajan kuullutkaan, tiesin hänen olevan ihan lähellä. Minun ei pitänyt kilpailla ketään vastaan, mutta on minussa sen verran kilpailijaa, etten halunnut päästää Heliä ohi. En enää tässä vaiheessa kisaa.

Reitin viimeiset kilometrit olivat minulle tutut. Tiesin, että reitin loppupää oli tasainen ja alusta kovaa hiekkapohjaa. Mies edelläni kiihdytti hieman vauhtia, ja päätin pysytellä kannoilla. 4:30, 4:17. Enää kilometri matkaa maliin. Minä jaksan. Kolmannentoista kilometrin väliaika – 4:20 – napsahti kelloon. Matkaa maaliin oli kuitenkin vielä monta sataa metriä. Ei saakeli! Maali oli jo lähellä, mutta kuitenkin aivan liian kaukana. Kuulin Helin vaimeat askeleet takanani. Rutistin. Hapotti. Oksetti. Pakotin itseni pieneen loppukiriin. Viimeinen käännös. Maali. Vihdoinkin! Pysäytin kellon ajassa 1:01:44. Heli tuli kymmenisen metriä perässä.

Kevyellä sunnuntailenkillä sitä vaan…Maalisuoralla ihminen on jotenkin aidoimmillaan. 😀

Olo kisan jälkeen oli täsmälleen niin mahtava kuin yleensäkin silloin, kun on antanut reitillä kaikkensa. Onnistuneen kisasuorituksen jälkeinen endorfiinipölly on ihanaa. Onnistuin juoksemaan 13,6 kilometrin matkan keskivauhdilla 4:32 min/km. Se on minulle käsittämättömän hyvä vauhti tällä reitillä näin repaleisella harjoittelulla (mitattu tosin kellon gps:llä). Matka oli ilmoitettu noin 13 kilometrin pituiseksi ja se osoittautui tosiaan aika reilusti ylimittaiseksi muidenkin osallistujien kellojen mukaan. Sijoituin kolmanneksi, kahden todella kovan menijän jälkeen. Kuin kiitokseksi siitä, etten luovuttanut viimeisillä hapokkailla kilometreillä, sain pienen pystin sekä leipää, hunajaa ja teetä. Kiitos Helille, että pakotit minut laittamaan itseni äärirajoille pysyttelemällä kannoillani edellisen päivän hapotuksista huolimatta koko matkan ajan. Ja kiitos keholleni, että pystyit tällaiseen suoritukseen tällaisen syksyn jälkeen. Juuri tätä tarvitsin. Nyt on taas motivaatiota lähteä kohti säännöllisempää ja strukturoidumpaa harjoittelua. Kiitos tietysti myös Rajamäen Kehitykselle tapahtuman järjestämisestä. Tämä oli tosi kiva.

Pääsin palkintopallille kovien juoksijoiden kanssa. Voiton vei Saara Nikander ja toiseksi sijoittui Suvi Selvenius.

Kuvat: Arto Mutanen/Neljän lammen juoksu

Edit: Lisätty huomio matkan ylimittaisuudesta 12.10. klo 07:00

Maratonkunnon välitsekkaus: maratoonarin tasotesti ja puolimaraton

Olen jakanut kesän aikana blogissa otteita maratontreeneistäni kohti 18.9.2021 Jyväskylässä juostavaa Finlandia Marathonia (osallistuminen saatu). Keväällä jouduin pitämään taukoa juoksusta lonkkavaivojen vuoksi, mutta kesän ajan treenit ovat sujuneet kivuttomasti ja hyvällä fiiliksellä. Haaveilen maratonilla 3:20 alituksesta ja se on periaatteessa ihan realistinen tavoite minulle. Olemme pitäneet sitä myös harjoittelussa tähtäimenä, vaikka koko ajan onkin tiedossa, että minun juoksumäärilläni se on aika kova tavoite.

Kävin heinäkuun lopulla Pasi Päällysahon järjestämässä maratoonarin tasotestissä, jotta saisin vähän konkreettisempaa tietoa tämän hetkisestä kunnostani. Halusin myös päivittää sykerajat. Vaikka olen juoksijana kaukana data-analyytikosta, koen kuitenkin hyödylliseksi tietää aerobisen ja anaerbisen kynnykseni. Maratontestin avulla sain myös tärkeää tietoa siitä, missä maratonharjoittelun suhteen mennään.

Testissä ilmeni, että minulla on edelleen hyvä peruskuntopohja ja samoin vauhtikestävyysalueen yläpää on vahva. Aerobisen kynnyksen ympärillä juoksuni on kuitenkin hieman epätaloudellista. Epätaloudellisuutta selittää varmasti se, että minulla on ollut taukoja tavoitteellisemmassa harjoittelussa ihan viime aikoinakin useampaan kertaan. Olisi ihme, jos se ei näkyisi testissä mitenkään. Juoksija kehittyy niissä vauhdeissa, joita juoksee. Testi kuitenkin osoittaa, että pystyn pitämään yllä aika hyvää kestävyyskuntoa repaleisesta harjoittelusta huolimatta ja uskallan väittää, että se johtuu muuten liikunnallisesta elämäntavastani. Maratonennusteeni on testin perusteella 3:19:09. Haave 3:20 alittamisesta ei siis ole mahdoton, vaikka tiukka se kyllä on. Vaatisi ihan optimaaliset olosuhteet ja optimaalisen suorituksen, että voisin tavoitteen saavuttaa.

Maratoonarin tasotestissä juostaan 6-7 x 2000 metriä radalla valojäniksen perässä ennalta määriteltyjä vauhteja. Vetojen välissä katsotaan aina syke ja laktaatit. Juoksumatto -lajiprofiili mittasi juostun matkan hämmentävän tarkasti.

Toisen kunnon välitsekkauksen sain viikko sitten, kun juoksin puolimaratonin Hämeenlinnan kaupunkimaratonilla. Sain juostua vahvan, päivän kunnon mukaisen juoksun aikaan 1:36:28. Toki lähdin hakemaan lähelle 1:35 menevää aikaa, mutta kuuma auringonpaahde ja hidas reitti karistivat ne haaveet aika varhaisessa vaiheessa kilpailua. Puolimaraton toi tarvittavaa tuntumaa kisaamiseen, mutta veti kyllä myös aika nöyräksi maratontavoitteen edessä. Olen lähes varma, että 3:20 tulee olemaan liian optimistinen tavoite syyskuulle. En vain ehdi saada riittävästi laadukasta treeniä alle, että pystyisin todella juoksemaan riittävän kovaa koko maratonin. Hämeenlinnassa juostun puolimaratonvauhdin ja tavoitellun maratonvauhdin välillä on sen verran pieni ero, että tuntuisi pienoiselta ihmeeltä, jos pystyisin Jyväskylässä pitämään 3:20 alitukseen vaadittavaa vauhtia yllä maratonin verran. Toki Hämeenlinnassa oli aika raskas reitti ja lisäksi lähes helteinen lämpötila nosti sykettä selvästi normaalia korkeammalle. Syyskuussa Jyväskylässä keli on viileämpi ja reittikin ehkä vähän nopeampi.

Tämä ja kansikuva: Pasi Päällysaho

Olen siitä ehkä erilainen kuin moni muu, ettei minua hävetä sanoa ääneen tavoitteitani, vaikka ne olisivatkin tiukkoja. Minusta on kiva asettaa sellainen tavoite, jonka eteen täytyy tehdä töitä. Se motivoi. Koen, että konkreettiset tavoitteet on myös kiva jakaa blogissa, koska se helpottaa treeneistä kirjoittamista. Erityisesti nyt maratonin kyseessä ollessa suhtaudun tavoitteeseen kuitenkin lempeästi. Maraton on aina kova suoritus ja ihan älyttömän kova silloin, kun mennään omilla äärirajoilla. Toivon kaikkein eniten, että pystyn juoksemaan syyskuussa ehjän maratonin ilman vatsavaivoja ja lonkkakipuja. Toivon, että pystyn juoksemaan sellaisen juoksun, jonka jälkeen tiedän antaneeni sen, mitä sinä päivänä annettavissa on. Aikatavoitteiden saavuttamista tärkeämpänä asiana pidän sitä, että saan harjoitella terveenä ja hyvävoimaisena. Minä jos kuka tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys. Ymmärrän myös ne rajoitteet, joita minulla juoksijana on.

Kävimme tänään, kuusi päivää Hämeenlinnan puolimaratonin jälkeen, juoksemassa kiihtyvän pitkän lenkin Sanna-ystäväni/juoksumentorini kanssa. Maratonvauhti tuntui taas leppoisalta ja rennolta. Kroppa tuntui täysin palautuneelta. Maratoniin on nyt aikaa kuusi viikkoa. Minulla on siis edessä vielä monta laadukasta treeniä, joiden avulla pystyn tavoittelemaan kuntohuippua juuri tuohon syyskuun puolivälin viikonloppuun. Toki muussa elämässä on nyt vähän ylimääräisiä rasitustekijöitä, kun muutamme toiselle paikkakunnalle. Yritän kuitenkin pitää maratontreenit matkassa mukana, etteivät hyvin sujuneet harjoitukset sulaisi pois kunnosta ennen pääpäivää.

❤ Lilli G (Voit seurata juoksutreenejäni, elämääni ja muuttosekoiluani Instagramissa, jossa olen nimimerkillä lilligronroos)

Kuva: Annuska Dal Maso

Huoltajan roolissa kotirataultrassa

Juoksin ensimmäiset puolimaratonini ja maratonini yhteisillä reissuilla pikkuveljeni vaimon Helin kanssa. Meillä on samanikäiset lapset ja pitkänmatkanjuoksu oli yhteinen intohimomme ollessamme äitiyslomilla ja hoitovapailla. Siinä missä minä olen innostunut viime aikoina maratonia lyhyempien matkojen juoksemisesta, Heliä ovat alkaneet kiinnostaa ultramatkat. Tänä syksynä Heli päätti toteuttaa unelmansa ultramatkasta ja ilmoittautui 100 kilometrin kisaan Wihan kilometreille Tampereelle lauantaina 31.10.2020. Minä lupasin lähteä huoltajaksi. Vaikka Wihan kilometrit peruttiin koronan vuoksi, ultrajuoksuviikonloppu pysyi kalenterissa. Nyt se vaan juostaisiin kotirataultrana Nurmijärvellä Tampereen sijaan.

Heli on juoksijana todella kestävä. Maratonin mittaiset pitkikset ovat Helille arkipäivää. Parhaimmillaan viikkokilsat ovat pyörineet 160-180 kilometrin välillä. Tänä vuonna juoksukilometrejä on kertynyt jo noin 3900. Juoksun lisäksi hän harrastaa salibandya ja kuntosalia, sekä välillä treenaa myös crosstrainerilla ja spinningpyörällä. Sadan kilometrin juokseminen ei siis ollut mikään tuulesta temmattu haave, vaan täysin realistinen tavoite.

Matkustin lasten kanssa veljeni perheen luo jo perjantai-iltana, jotta ehtisimme käydä läpi lauantain aikataulun. Heli oli tehnyt kirjallisen suunnitelman päivän kulusta. Suunniteltu reitti kulki kahdeksikkoa Nurmijärven ja Rajamäen välillä, jolloin huolto olisi helppo toteuttaa aina 15 kilometrin ja 10 kilometrin lenkkien nivelkohdassa lähellä veljeni perheen kotia. Koska nestettä ja energiaa piti saada sisuksiin 20 minuutin välein, ottaisi Heli selkäänsä juomarepun, jota hän täydentäisi aina huoltopisteellä. Olin luvannut , että voisin juosta mukana noin 30 kilometriä päivän aikana ja lisäksi tarvittaessa pyöräillä vierellä. Ensimmäisen 25 kilometriä hän juoksisi yksin, seuraavalle kierrokselle minä lähtisin juoksemaan omaa viikonloppupitkistäni. Kolmas kierros kuluisi musiikkia kuunnellen ja neljännellä kierroksella tulisin pyörällä seuraksi. Ainakin ensimmäisen puolikkaan Heli aikoi juosta 6:30 min/km vauhtia. Lähtö aamulla tapahtuisi kello 8:00 ja maalissa Heli olisi ennen iltakahdeksaa, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan.

Aamu oli yllättävän kylmä. Lämpömittari oli pakkasen puolella, kun Heli pakkasi reppunsa ja lähti matkaan. Oli kuitenkin täysin tyyntä, eikä sateen mahdollisuuskaan ollut suuri. Heli oli pakannut minulle valmiiksi huoltokorin, jonka toisin ensimmäisen kerran huoltopisteelle kello 9:40. Korissa oli urheilujuomaa, vettä, banaania, taateleita, suklaata, hedelmäsokeritabletteja, sipsejä, pikkupullia sekä vauvoille tarkoitettuja pussipuuroja. Lisäksi jääkaapissa odotti hiilihapoton kokis sekä energiajuoma. Ne Heli haluaisi huoltopisteelle vasta iltapäivällä. Energiageelejä hän ei harrasta, koska vatsa ei niitä kuulemma kestä (tuttu tunne).

Alkumatka sujui odotusten mukaisesti. Heli saapui ensimmäiselle ja toiselle huoltotauolle minuutilleen suunnitellussa ajassa. Suunniteltu juoksuvauhti oli helppoa matalatehoista peruskestävyysvauhtia, joten ongelmia ei ollut odotettavissakaan alkumatkasta. Toisen huoltotauon jälkeen kello 10:50 jätimme huoltokorin ojaan ja lähdin Helin matkaan taittamaan seuraavaa 25 kilometrin kahdeksikkoa. Heli oli hyvissä voimissa ja rauhallisella mielellä. Juttelimme niitä näitä. Annoimme kilometrien kulua. Heli pakotti itsensä ottamaan lisäenergiaa tasaisin väliajoin. Ensimmäinen puolikas urakasta pitäisi sujua ongelmitta. Toisella puolikkaalla alkaisi taistelu.

Tulimme kolmannen kerran huoltopisteelle suunnitellusti kello 12:30. Heli täytti reppunsa ja jatkoimme matkaa. Minulla olisi vielä kymppi taivallettavana, Helillä 60 kilometriä. Ei mene nallekarkit aina tasan. Reitti ei ollut aivan tasainen. Nurmijärvellä reitille osui pari jyrkempää nousua, Rajamäen päässä oli ainakin parin kilomertin verran loivaa nousua. Ulospäin väsymisen merkkejä ei ollut juurikaan nähtävissä, vaikka matkaa oli taitettu jo maratonin verran. Helin juoksuasento pysyi hyvänä ja askellus totutun tikkaavana. Hän kuitenkin kertoi juomarepun painavan ikävästi hartioita ja etureisien olevan aika tyhjät. Tunnen Helin vuosien ajalta ja tiedän, ettei hän valita vähästä. Siksi olin aavistuksen huolissani. Matkaa oli taivallettavana vielä yli puolet. Tarjouduin ottamaan Helin juomarepun sisällön omaan reppuuni, mutta Heli vannoi jaksavansa kantaa liivin painon itse. Kun omaan pitkistäni oli jäljellä kolmisen kilometriä, vaadin saada lötköpullot itselleni. Ainakin voisin hetkeksi helpottaa matkantekoa.

Saavuimme 50 kilometrin huoltopisteelle kello 13:40. Olin juossut pitkästä aikaa 25 kilometrin mittaisen lenkin, mutta se tuntui vain pieneltä pyrähdykseltä. Kun toinen juoksee sataa kilometriä, 25 kilometriä ei tunnu missään. Täytin Helin lötköpulloihin vettä ja kokista, annoin hänelle kuulokkeet ja lähdin syömään lounasta. Seuraavan kerran tapaisimme 65 kilometrin huoltopisteellä kello 15:20. Olimme sopineet, että lähtisin alkuperäisistä suunnitelmista poiketen mukaan pyörällä jo 65 kilometrin kohdalla, koska Heli koki siitä olevan apua. Lupasin juosta vielä illan viimeiset 10 kilometriä mukana, jos sinne saakka selvittäisiin.

Kun Heliä ei näkynyt huoltopisteellä kello 15:20, arvasin ettei kaikki ollut hyvin. Vähitellen suoran päässä alkoi vilkkua tuttu hahmo. Heli eteni kuitenkin kävellen. Vaikeudet olivat alkaneet noin 60 kilometrin kohdalla. Keho ei oikein enää suostunut ottamaan vastaan energiaa ja jalat alkoivat olla todella kipeät. Heli oli tehnyt päätöksen, että jättäisi tällä kertaa leikin kesken 75 kilometrin kohdalla. Pidemmälle eivät rahkeet riittäisi tällä kertaa. Lähdimme kuitenkin yhdessä vielä taittamaan viimeisiä kilometrejä, Heli kävely-juoksu -yhdistelmällä, minä pyöräillen. Helin juoksu näytti edelleen päällisin puolin ryhdikkäältä ja kevyeltä, vaikka hän vähän väliä vaihtoikin juoksun kävelyksi.

Lähestyessämme viimeistä kertaa Rajamäen keskustaa, auto edessämme pysähtyi ja autosta nousi mies taputtamaan meille. Ensin ajattelimme, että joku paikallinen oli ajanut päivän aikana saman juoksijan ohi niin monta kertaa, että tajusi Helin juoksevan poikkeuksellisen pitkää suoritusta. Kannustaja oli kuitenkin tullut varta vasten kannustamaan. Olin raportoinut juoksun etenemistä pitkin päivää sosiaaliseen mediaan ja seurakaverimme Markus oli päättänyt ajaa paikan päälle todistamaan tilannetta. Mikä ihana ele! Uskon, että Heli sai tästä yllättävästä kannustuksesta juuri sopivasti lisäenergiaa viimeisille kilometreille.

Kun viimeinen kymppi oli täynnä, kello oli varttia vaille viisi. Heli oli taivaltanut 75 kilometriä 8 tunnissa ja 44 minuutissa yksin kotirataultransa ainoana osallistujana. Yli työpäivän mittainen juoksulenkki. Tuosta noin. Vaikka 100 kilometrin unelma ei tällä kertaa täyttynytkään, on 75 kilometriäkin kunnioitettava suoritus. Sellainen, josta en itse uskaltaisi haaveillakaan. Jos ja kun Heli jatkaa ultrajuoksu-uraansa, on hän seuraavalla kerralla taas kokemusta viisaampi. Olihan tämä hänen ensimmäinen yli 50 kilometrin lenkkinsä. En itse koe ultrajuoksua omaksi lajikseni, mutta oli kyllä valtavan kiinnostavaa elää mukana huoltajan roolissa. Taisin jo lupautua mukaan myös seuraavaan sadan kilometrin yritykseen – pitäytyen tiukasti huoltajan roolissani.

Vielä kerran onnea Heli, olet mun idoli!

Kympin kuntotesti Kaarinan Syysmaratonilla

”Lilli, mulla on meille suunnitelma. Mennään lokakuun lopussa Kaarinan Syysmaratonille alittamaan se 43 minuuttia.” Näillä sanoilla alkoi Sanna Kullbergin järjestämä yhteispitkis muutama viikko sitten. Olin jo tyytynyt siihen tosiasiaan, etten tänä syksynä saavuttaisi tavoitteena ollutta 43 minuutin alitusta kympillä. Olin keventänyt treeniä ja alkanut jo suunnata ajatuksia kohti ensi kevään tavoitteita. Sannan ehdotus oli kuitenkin sellainen, että siihen piti tarttua. Sanna on toiminut jäniksenäni aikaisemminkin hyvin tuloksin, sillä hän jänisteli minulle viime syksynä puolimaratonennätyksen.

Olin kaikkea muuta kuin latautunut. Takana oli useampi vähän turhan rento treeniviikko. Krooninen lonkka-pakaravaivani oli muistutellut itsestään jo useamman päivän. Oikea jalkani ei ilmiselvästi pidä levosta (vamma on tutkittu ja minulla on lupa juosta). Olo ei ollut tippaakaan urheilullinen. Nauratti koko ajatus siitä, että saisin jotenkin rämmittyä itseni ennätysvauhdissa kympiltä maaliin. Silti lähdin iloisella mielellä ajamaan Sannan ja Ullan kanssa kohti Kaarinaa aamuvarhaisella lauantaiaamuna. Jos oma juoksu menisikin penkin alle, ainakin tiedossa olisi kiva päivä juoksukaverien kanssa. Peruuntuneen Ahvenanmaan Maratonin vuoksi Kaarinassa oli juoksemassa lisäkseni monta seurakaveria.

Lähtötunnelmissa. Kuva: Pasi Päällysaho

Kaarinan Syysmaratonilla kisattiin kympin lisäksi myös puolimaratonilla ja maratonilla. Lähtö oli koronan vuoksi porrastettu. Pääsimme lähtemään ensimmäisinä matkaan kello 10:50. Olimme sopineet Sannan kanssa, että aloittaisimme maltilla, noin 4:20 minuutin kilometrivauhdilla ja kiihdyttäisimme ensimmäisen kilometrin jälkeen tavoitevauhtiin, joka oli noin 4:15 min/km. Ensimmäinen kilometri sujui suunnitellusti, väliaika 4:21 minuuttia. Sovimme yhteistuumin, että nyt voimme vähän lisätä vauhtia.

Kaarinan Syysmaratonin reittiä kuvataan nopeaksi. Olin siinä uskossa, että reitti olisi profiililtaan jotakuinkin Vantaan Maratonin kaltainen, mutta en ollut rehellisyyden nimissä tutustunut reittiin kovin tarkasti etukäteen. Suunniteltua matkantekoa hidastivat alkumatkan muutamat ylämäet, joita tosin seurasivat alamäkivoittoiset pätkät. Kuoppainen ja paikoin aika liukas hiekkatieosuus vaati tarkkaa keskittymistä. Kilpailun toimitsija vinkkasi meille ennen lähtöä, että kaikki mutkat on lupa oikaista haluamallaan tavalla. Reittimerkinnät antoivat kuitenkin ymmärtää muuta. Nuolitolppien ja kartioiden sijoittelu ohjasi kiertämään käännökset kauempaa. Lisämetrejä alkoi kertyä ja se näkyi myös kilometrien väliajoissa. Toinen kilometri kulki aikaan 4:22, kolmas 4:16 ja neljäs 4:21 minuuttia. Vähän huolestutti.

Kuva: Sari Taipale. Sari otti myös kansikuvan.

Sanna oli ohjeistanut minua, että viiteen kilometriin asti juoksun pitäisi tuntua rennolta, sitten vasta alkaisi raasto. Juoksun alusta asti hän oli kuitenkin huolissaan jaksamisestani ja yritti säädellä vauhtia sellaiseksi, ettei tavoite lipuisi käsistämme, mutta että pysyisin kyydissä. Hän aisti askeltamisestani ja hengityksestäni, että tavoitevauhdissa pysyminen tulisi olemaan hankalaa. Tätä hän ei tietenkään myöntänyt minulle. Juoksuani ei tosiaan voinut kuvata rennoksi, mutta taistelutahtoa sen sijaan löytyi. Jos joku tulee Kaarinaan asti minua varten jänikseksi, en luovuta vähällä.

Viides kilometri taittui ajassa 4:14 minuuttia, joten viiden kilometrin väliaika oli 21:34. Olimme edenneet ensimmäisen puolikkaan matkasta siis hieman tavoitetta hitaammin. Kellojemme mukaan ylimääräisiä metrejä oli kertynyt jo yli 100. Vauhdin pitäisi kiristyä, jos vielä haluaisimme päästä tavoitteeseen. Hiekkatietä kulkenut kuudes kilometri oli taas hidas, 4:21 minuuttia. Ohitimme kuuden kilometrin kohdalla seurakaverini Anun. Huikkasimme tsempit ja jatkoimme matkaa. Seurasin Sannaa kuin hai laivaa. Vaikka tavoite jäisikin saavuttamatta, ainakin taistelisin loppuun saakka. Usein kympin kisassa minulle tulee vähintään yksi selkeästi hidas kilometri siinä vaiheessa, kun pää ei kestä epämukavuusalueella olemista. Jäniksen perässä tätä vaihtoehtoa ei ollut. Oli vaan parempi sietää tuskaa. Yritin irtautua ruumiistani ja keskittyä seuraamaan aivottomana Sannan tasaisen nakuttavaa askellusta.

”Enää Cooperin verran matkaa maaliin!”

Seitsemännen kilometrin väliaika oli 4:18 minuuttia. Sanna huikkasi olkansa yli, että meillä olisi vielä kaikki mahdollisuudet päästä tavoitteeseen. Syyskuussa keskeytin ratakympin reilun seitsemän kilometrin kohdalla, nyt sietäisin epämukavuutta ja rämpisin loppuun asti, vaikka mikä olisi. Askel painoi ja tunsin keikkuvani anaerobisen kynnyksen paremmalla puolella, mutta olin silti yllättävän hyvissä voimissa. Ei tässä olisi mitään hätää. Vaikka viime viikkojen treeni olikin ollut vähän epämääräistä, pohjakuntoni kantaisi kyllä ilman mitään suurempaa sippaamista – Kunnes eteen avautui ylämäki! Halusin kirota ääneen, mutta se olisi vienyt liikaa voimia. Imaisin kirosanat sisään ja suuntasin energiani Sannan perässä ylöskapuamiseen. Ja se onnistui! Vauhti ei edes hidastunut. Kahdeksas kilometri kulki aikaan 4:18 ja yhdeksäs vieläkin nopeammin, aikaan 4:12 minuuttia.

Tulimme yhdeksän kilometrin tolpalle ajassa 38:45. Meillä olisi vajaa 4:15 minuuttia aikaa päästä maaliin. Maali näkyi jo pitkän suoran päässä. Kaiuttimien vaimea ääni alkoi kantautua korviini. Sain jostain vielä lisävaihteen päälle ja kiisin maalia kohti niin paljon kuin jaloista irtosi. Sanna huusi ja tsemppasi ja huusi ja tsemppasi. Minä juoksin ja irvistin, juoksin ja irvistin.

”Minuutti aikaa, me ehditään!”

”Puoli minuuttia aikaa, nyt rutista!”

Ja se oli siinä! Ylitimme maaliviivan rinnakkain nettoajassa 42:49. Unohdimme hetkeksi koronarajoitukset ja halasimme. Olin löytänyt jostain vielä taisteluntahtoa viimeiselle kilometrille, joka kulki yli kaikkien odotusten. Sanna teki jälleen jäniksenä hyvää työtä. Kilometrivauhdit vähän heittelivät matkan aikana vaihtelevan reittiprofiilin, mutta myös minun raskaiden jalkojeni vuoksi. Silti pääsimme kirkkaasti tavoitteeseen. En voisi olla tyytyväisempi.

Kympin jälkeen kannustimme vielä tutut maratoonarit maaliin. Kuvassa Sanna, Ulla, Pasi, Anu ja Antti.

Kisailu on jännä laji. Fyysisen kunnon lisäksi kisoissa mitataan myös henkistä kanttia. Kun vauhtia on pitämässä jänis, voi osan kisan henkisestä puolesta ulkoistaa. Minulla on selvästi vielä matkaa siihen, että tulisin niin kypsäksi kisaajaksi, että saisin itsestäni kaiken irti myös soolosuorituksissa. Luovutan liian helposti silloin, kun joudun juoksemaan epämukavuusalueella. Samoin kuin fyysinen kunto, kehittyy henkinenkin puoli harjoittelemalla. Jokainen kisastartti on hyvä henkisen puolen harjoitus.

Sanna on nyt auttanut minut saavuttamaan ennätykseni sekä puolimaratonilla että kympillä. Kuten sanonta kuuluu, ei kahta ilman kolmatta. Meillä on jo tiukat sopimusneuvottelut käynnissä ensi kevään maratonjänistelyn suhteen.

-Lilli G

Edit: Hieman tekstiasun korjausta 25.10. klo 11:45.

Ketä varten juoksen?

Heräsin sunnuntaiaamuna Jyväskylässä. Olin ajanut Keski-Suomeen juostakseni Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) yleisurheilun SM-kisoissa ratakympin. Olin odottanut kisaa innolla. Takana oli useamman kuukauden onnistunut treeniputki. Olin tehnyt radalla paljon kovia treenejä ja tunsin itseni itsevarmaksi. Olin parantanut kahta viikkoa aiemmin kympin ennätystäni helpolla ja kiihtyvällä juoksulla SAUL:n SM-maantiekympillä ja tiesin, että minulla olisi hyvät mahdollisuudet parantaa ennätystäni edelleen. Haaveissani oli 43 minuutin alittaminen.

Kisaviikonloppuun valmistautuminen ei ollut kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Sain parin edellisen viikon aikana kehiteltyä itselleni sen tasoisen työstressin, että jouduin pitämään monta lepopäivää liikunnasta laskeakseni kierroksia alas. Arvoin melkein loppuun asti, lähdenkö ajamaan Jyväskylään, vai jäänkö kotiin lepäilemään viikonlopuksi. Koska stressitasot tuntuivat laskevan viikon loppua kohden, päätin lähteä matkaan. Halusin päästä ulosmittaamaan kuntoni radalle. Vaakakupissa painoi myös se, että kisat järjestettiin juuri Jyväskylässä, jossa olen asunut viisi vuotta elämästäni. Viikonloppu rakkaassa opiskelukaupungissa houkutteli.

Juoksukisa päättyi elämäni ensimmäiseen keskeytykseen. Kroppa haroi vastaan, mutta viime kädessä keskeytyksen syy taisi olla korvien välissä. Nakuttelin tasaisen varmasti suunniteltuja kierrosaikoja viiteen kilometriin asti, sitten vatsa alkoi kramppailla. Kramppailu ei ollut mitenkään mahdotonta, mutta juoksun rentouteen se vaikutti. Pidän itseäni hyvänä kisaajana. Pääni kestää yleensä juoksua epämukavuusalueella hyvin. Olisin varmasti pystynyt vatsakrampeiltani taistelemaan tieni loppuun asti, ehkä jopa ennätysvauhdissa, mutta tällä kertaa en jaksanut. Ei vaan huvittanut. Jätin 7,3 kilometrin kohdalla leikin kesken. Pysähdyin ja kävelin katsomoon kannustamaan muita juoksijoita. Kupliva kisajännitys muuttui hetkessä lässähtäneeksi pysähtyneisyydeksi. Mitä ihmettä minä juuri tein? Ajoin viikonlopuksi Helsingistä Jyväskylään vain keskeyttääkseni kisan, koska ei huvittanut juosta maaliin asti?! Ei näin.

Salaa olin kuitenkin vähän ylpeä itsestäni. Olen aina ollut suorituskeskeinen ihminen ja vaatinut itseltäni paljon. Vaativuus ja kunnianhimoisuus ovat tietysti monella tavalla hyviä ja elämässä eteenpäin vieviä ominaisuuksia, mutta luonteenpiirteeni ovat ajaneet minut monta kertaa myös päin seinää. Olen uuvuttanut itseni vaatimalla itseltäni liikaa samanaikaisesti liian monella elämän osa-alueella. Olen vasta viime vuosina oppinut (kantapään kautta), että en voi samaan aikaan puskea itseäni juoksussa äärirajoille, kun muu elämä kuormittaa. Keho ei pysty erottelemaan sitä, tulevatko kuormitustekijät fyysisistä vai psykososiaalisista lähteistä. Osasin tehdä kisassa päätöksen, joka teki minusta ehkä huonon kilpailijan, mutta järkevän ihmisen.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten nauttisi siitä, kun saan kertoa onnistuneista kisatuloksistani muille. Kehut ja ihailut tuntuvat tietysti hyvältä. En kuitenkaan harrasta juoksua muita, vaan itseäni varten. Haluan kehittyä juoksussa ja se vaatii tottakai myös rajojen etsimistä. Pelkällä sunnuntaihölkkäilyllä en kehity. Juoksu on silti minulle loppujen lopuksi vain harrastus, jonka tarkoitus on tuottaa mielihyvää ja antaa energiaa muuhun elämään. Tavoitteiden saavuttaminen on ihanaa, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Viime kädessä ketään muuta kuin itseäni ei kiinnosta, onko ennätykseni muutaman sekuntin yli vai alle 43 minuuttia. Se ei muuta minua ihmisenä mihinkään suuntaan. Sen sijaan, jos ajan itseni liian ahtaalle treenatessani, minusta tulee väkisinkin huonompi vaimo, äiti, ystävä ja työntekijä.

En heitä kirvestä kaivoon keskeytetyn kisan jälkeen. Saatan vielä syksyllä innostua osallistumaan joihinkin kisoihin. Ehkä jopa onnistun parantamaan ennätystäni kympillä. Kestävyyskunnon puolesta se ainakin on mahdollista, jos pää pysyy mukana. Loppusyksyn aion kuitenkin treenata kohtuudella, tehdä kohtuudella töitä ja viettää mahdollisimman paljon kiireetöntä aikaa omien palleroideni kanssa. Tavoitteellisemman harjoittelun aika koittaa taas.

(Olen saanut Inov 8 -juoksutakin vuosi sitten blogiyhteistyönä. Tämä kirjoitus ei ole kaupallinen yhteistyö.)

Paljon menee Cooperissa? Nyt tiedän

Olen tainnut aiemmin juosta vain yhden Cooperin testin elämässäni. Toisena opetusvuotenani yli kymmenen vuotta sitten intouduin liikkatunnilla spontaanisti kokeilemaan, miten lähtee. Muistaakseni tulos oli 2800 metrin kieppeillä. Sittemmin opiskelijat ovat useampaan kertaan haastaneet minua Cooperiin, mutta aina on ollut joku (teko)syy, miksi olen tyytynyt kellottajan rooliin.

Pari viikkoa sitten onnistuneen vetotreenin jälkeisessä euforiassa tuli juoksukavereiden kanssa puhe Cooperista. Olimme aika varmoja, että näin hyvän treenikesän jälkeen kolme tonnia menisi hyvin todennäköisesti rikki. Vain juostut matkat kuitenkin lasketaan, joten aloimme haarukoida sopivaa hetkeä Cooper -kunnon ulosmittaamiseen. Homma lähti sopivasti laukalle ja pian meillä oli rekrytoituna koitokseen myös kolmen tonnin jänis, seuran kovakuntoisin pikakiituri Antti.

Cooper -päiväksi valikoitui tiistai 18. elokuuta. Mukaan viivalle lähti yhteensä yhdeksän juoksijaa. Päivä oli ollut lämmin, mutta Eläintarhan urheilukentällä kävi alkuillasta jo syksyä enteilevä viileä tuulenvire. Täydellinen Cooper -keli. Jännitti ihan sikana. Hölösuuna olin kertonut aika monelle meneväni juoksemaan ”kolmen tonnin Cooperia” ja nyt oli piruvie sellainen olo, että olisi syytä lunastaa lupaus.

Valmentaja-Pasin vetämien huolellisten alkuverkkojen jälkeen oli aika asettua lähtöviivalle. Antti oli laskenut lapulle väliajat kahdensadan metrin välein. Meidän pitäisi vain keskittyä seuraamaan häntä 7,5 ratakierroksen ajan. Pari osallistujaa meni edellä menojaan ja me muut asemoimme itsemme Antin perään. Jäniksemme jolkotteli tasaisen varmasti hänelle maratonvauhtisia noin 1.36 minuutin kierroksia ja me pysyttelimme kiinteänä joukkona perässä. Sanoja ei juuri vaihdettu, vaan keskityttiin olennaiseen.

Kaksi ensimmäistä kilometriä menivät helposti, eikä se ollut ihme. Onnistuneen kesän jälkeen nelosen kilometrit eivät tuntuneet liian kovilta. Viimeisellä kilometrillä askel alkoi vähän jo painaa, mutta matkaa oli jäljellä enää 2,5 kierrosta. Olimme täysin aikataulussa, enkä ollut lopulta yhtään huolissani. Kolmen tonnin Cooper hoidettaisiin tänään kotiin. Porukalla. Kun seitsemän kierrosta oli täynnä, lähdimme kukin juoksemaan omaa loppukiriämme. Kirikyky oli ainakin minulla tässä vaiheessa aika vähissä, mutta sain raahauduttua vielä 35 metriä yli tavoitteen ennen kuin kaksitoista minuuttia täyttyi. Se oli siinä. Kolmen tonnin Cooper onnistui. Meistä ihan jokaisella.

En olisi varmasti lähtenyt kokeilemaan Cooperia yksin. Ryhmäpaine sai minut tekemään parhaani ja vauhdinpidon tasaisen varmasti hoitanut jänis teki hommasta lopulta jopa helpon (jos niin nyt voi sanoa maksimaalisesta suorituksesta). Yksin olisi ollut rankempaa. Kun tuona tiistaisena iltana joimme Cooperin jälkeisiä Ninan synttärilimuja Eläintarhan kentällä, mietin taas sitä, miten mielettömän kivoihin ihmisiin olen tutustunut juoksun kautta. Kestävyysjuoksun ei todellakaan tarvitse olla yksinäistä puurtamista. Iso kiitos Antille, Pasille, Helsingin Juoksijoille ja meidän koko Cooper -jengille!

Ei tuntunut edes kovin pahalta (eipä).

Kuvat: Pasi Päällysaho

Viiden kilometrin testijuoksu Aktia Maantiecupissa

Kuten pari viikkoa sitten blogissa kerroin (linkki), olen yrittänyt löytää tänä kesänä uutta vaihdetta juoksuvauhteihini. Haaveenani on parantaa kympin ennätystäni (43:38) alkusyksyn kisoissa. Treenit ovat maistuneet ja minulla on ollut sellainen olo, että vauhtia on alkanut pikkuhiljaa löytyä. Päätin lähteä tekemään juoksukunnon väliaikatsekkauksen viime sunnuntaina Aktia Maantiejuoksucupiin viidelle kilometrille. 

En ole koskaan ennen juossut viittä kilometriä lappu rinnassa. Tai oikeastaan olen. Juoksin parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana vaihto-oppilaana Kaliforniassa kolmea mailia koulun maastojuoksujoukkueessa. En valitettavasti muista yhtään, millä vauhdeilla kolme mailia silloin taittui, eikä mieleeni ole jäänyt myöskään yhtään taktista ajatusta, josta ammentaa. 

Tein heinäkuussa muutaman kovan vauhtitreenin, joiden perusteella arvioimme valmentajan kanssa vitosen kisavauhdiksi 4:06-4:10 min/km. Oli realistista tavoitella 21 minuutin alitusta. Haastetta vauhdin arviointiin aiheutti tietoisuus siitä, että Aktiassa reittiprofiili on menomatkalla alamäki- ja paluumatkalla ylämäkivoittoinen. Alku piti siis uskaltaa juosta kovaa, mutta kuitenkin malttaa olla juoksematta jalkoja alta liian varhain. 

Olin valmistautunut vitosen starttiin huolellisesti. Koko edeltävän viikon treenit oli laadittu kisaa silmällä pitäen. Juoksukilometrejä tuli selkeästi normaalia vähemmän ja vauhtitreenit olivat kuormitukseltaan hyvin maltillisia. Jalat tuntuivat siksi todella tuoreilta. Oli sellainen kutina, että nyt voisi kulkea. 

Nukuin kisa-aamuna harvinaisen pitkään, söin ison aamiaisen ja lähdin kisapaikalle Vantaan Hakunilan urheilupuistoon hyvissä ajoin. Kävin hoitamassa jälki-ilmoittautumisen ja palloilin hetken kisapaikalla ennen alkuverkalle lähtöä. Keli oli lämmin, mutta pilvet toivat ajoittaista helpostusta paahteeseen. Tuulta oli jonkin verran, mutta ei haitaksi asti.

En ole ennen juossut Aktia Maantiejuoksucupissa, joten halusin käydä alkuverkalla vähän tutustumassa reittiin. Reitti on hyvin yksinkertainen, 2,5 kilometriä tien vartta yhteen suuntaan, U-käännös ja paluu takaisin. On ihan mieletöntä, miten kaunis maalaistie löytyy niin läheltä Helsinkiä! Reitti ei tosin ole varmaan ihan yhtä silmiä hivelevä talvijuoksusarjan normaaleina ajankohtina joulu-maaliskuussa. 

Vaikka olen yleensä tosi kova kisajännittäjä, nyt minulla oli jotenkin rauhallinen olo. Tiesin, että vitonen pitää juosta vahvasti epämukavuusalueella, mutta kärsimystä kestäisi vain lyhyen aikaa. Kai olin myös aika itsevarmana siitä, että kulku olisi hyvä. Kroppa on toiminut tänä kesänä niin hyvin treeneissä. Rentoutta valmistautumiseen toi myös seurakaverien läsnäolo. Odottavan aika ei ole niin pitkä, kun voi vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. 

Vitosen lähtö oli klo 14:10, kymmenen minuuttia kympin juoksijoiden jälkeen. Juoksijoita oli vitosella vain vähän, joten en ottanut paineita sijainnistani lähtöviivalla. Mitään suuria ruuhkia ei olisi odotettavissa. Lähdin matkaan totuttuun tapaan vähän turhan optimistisella vauhdilla. Porukassa iskee helposti vauhtisokeus. Tiedostin, että nyt painellaan liian kovaa, mutta toisaalta loiva alamäki teki menosta kevyttä. Annoin siis mennä. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 3:57. Olo oli kuitenkin hyvä ja reittikin tuntui edelleen viettävän alamäkeen, joten en malttanut hidastaa menoa kovin paljon. Seuraavan kilometrin väliaika oli 4:04. Edelleen vähän turhan kovaa. Alkoi pelottaa, mitä loppumatka toisi tullessaan. Vaikka vitonen on lyhyt pyrähdys, on siinä juostavaa, jos lähtee liian kovalla vauhdilla matkaan. Ylämäkivoittoinen loppupuolisko kuumotteli mielessä. 

Kahden ja puolen kilometrin kohdalla tein U-käännöksen ja lähdin kohti maalia. Paluumatka olisi taatusti tuskainen. Kolmas kilometri taittui aikaan 4:11. Jalat alkoivat painaa. Syke keikkui yli 170:ssä, eli selvästi anaerobisen kynnyksen yläpuolella. Vauhti ei varmasti enää kiihtyisi, mutta jospa saisin pidettyä sen jotakuinkin tasaisena loppumatkan ajan. Psyykkasin itseäni. Kunnon pitäisi kyllä kestää. Olinhan koko kesän tehnyt kovia hapenottotreenejä. Neljänteen kilometriin käytin aikaa 4:13 minuuttia. Tuntui todella pahalta, mutta niin kai vitosella kuuluukin tuntua kilometri ennen maalia. Pirullinen, loiva ylämäki ärsytti vietävästi.

Maalialueelta kantautuva kuuluttajan ääni noin 700 metriä ennen maalia antoi kuitenkin voimaa. Alle kaksi ratakierrosta enää jäljellä. Sen jaksaisin painaa vaikka tajunnan rajamailla. Kun pääsin vihdoin kääntymään urheilupuiston parkkialueelle ja kohti maalia, yritin kiihdyttää, mutta jalat oli auttamatta juostu loppuun. Mielessä oli tasan yksi asia, maali. 

Kello pysähtyi maalissa aikaan 20:56. Keräilin itseäni maassa jonkin aikaa. En muista milloin oli viimeksi tuntunut niin pahalta juoksun jälkeen. Mutta hei, mä onnistuin! Saavutin tavoitteen 21 minuutin alittamisesta (keskivauhti 4:08 min/km). Kesän treenijakso on todella saanut dieselveturiin vähän vauhtia. Mahtavaa! 

Vitosen kisamatka oli lopulta aika kiva. Vaikka vauhti hiipui tällä kertaa loppua kohden, olen ylpeä, että uskalsin juosta rohkean juoksun. Aktian reittiprofiili on sellainen, että viimeisillä kilometreillä kiriminen olisi ollut joka tapauksessa vaikeaa. Ehkä olisin voinut  aloittaa maltillisemmin, mutta mitään suurta kamelin selän katkeamista ei onneksi lopulta tapahtunut, vaikka vauhti hidastuikin kilometri kilometriltä. 

Kohta alkaa syksy ja elämästä tulee taas kuormittavampaa, kun työt astuvat kuvioihin. Koronaviruksen vaikutuksista tulevaan lukuvuoteen ei tiedä kukaan, mutta olen varautunut henkisesti siihen, että treenejä täytyy sovitella arjen mukaan taas vähän lempeämmällä kädellä. Aion tallettaa tämän onnistumisen nyt mieleeni ja muistella fiilistä sitten taas kun väsyttää ja treeni takkuaa. Toivottavasti ehdin vielä käydä ulosmittaamassa kympin kunnon ennen kuin syksy saa otteeseensa.

Kuvat: Petteri Jokela

-Lilli G

Ensimmäinen maratonkokemukseni – kuinka tehdä kaikki aloittelevan maratoonarin virheet

Olen juossut elämässäni neljä maratonia, joten olen maratoonarina vielä aika kokematon. Juoksin ensimmäisen maratonin syksyllä 2013 ja viimeisen syksyllä 2018. Tässä välissä treenaamisestani on tullut järkevämpää ja tavoitteellisempaa. Maratontulokseni onkin ensimmäisen ja viimeisen maratonin välillä on parantunut melkein 1,5 tunnilla. Jokainen juostu maraton on opettanut minulle jotakin sellaista, mitä olen voinut hyödyntää seuraavaan maratoniin valmistautuessani. Kunnioitus kuningasmatkaa kohtaan on myös kehittynyt kovaksi. Matka on pirullisen pitkä, eikä koskaan voi olla varma, mitä matkan varrella tulee vastaan.

Jaan teille nyt ensimmäisen maratonkokemukseni. Juoksu oli selviytymistaistelu, jonka älykkäämpi juoksija olisi keskeyttänyt viimeistään kymmenen kilometriä ennen maalia. Epäonnistumiselle oli syynsä ja ajattelin avata niitä nyt teille. Ehkä joku aloitteleva maratoonari voi ottaa virheistäni opikseen.

Sain esikoiseni syyskuussa 2012 ja palauduttuani synnytyksestä minulla oli mieletön flow päällä harjoittelun suhteen. Vanhempainvapaalla ei ollut työpaineita, ja sain treenata mielin määrin. Vauva nukkui aamuisin noin puolentoista tunnin unet ja ehdin siinä ajassa juosta noin 15 kilometriä pitkin Helsingin rantoja. Tätä rutiinia toistinkin lähes päivittäin. Vaikka tiesin kyllä juoksuharjoittelusta yhtä ja toista, en saanut otettua oppeja käytäntöön. Tasavauhtinen vaunuttelu kun oli vauvan kanssa kaikkein helpoin tapa harjoitella. Juoksuharjoitteluni junnasi monotonisesti samoilla vauhdeilla päivästä toiseen.

Juoksin ensimmäisen puolimaratonini toukokuussa 2013 Helsinki City Runilla. Alitin reilusti kaksi tuntia ja kisan jälkeisessä kaikkivoipaisuuden tunteessa ilmoittauduin syyskuussa juostavalle Espoon Rantamaratonille. Yksipuolinen harjoittelu kuitenkin kostautui pian puolimaratonin jälkeen. Jouduin kesällä pitämään taukoa juoksusta juoksijan polvivaivan vuoksi.

Koska jouduin korvaamaan juoksuharjoittelua pyöräilyllä ja uinnilla, en ehtinyt totutella jalkojani kestämään iskutusta riittävästi ennen maratonia. Juoksin elokuussa tasan kaksi yli 20 kilometrin lenkkiä. Toinen oli pituudeltaan puolimaratonin mittainen, toinen 26 kilometriä. Olin molempien lenkkien jälkeen aivan kuollut. Tässä vaiheessa olisi tietysti ollut hyvä viheltää peli poikki ja lähteä rakentamaan maratonkuntoa rauhassa vaikka seuraavaa kevättä kohti. Olin kuitenkin jääräpäinen ja päätin lähteä kokeilemaan onneani.

Maraton alkoi mukavasti. Juoksin ensimmäiset 15 kilometriä reilun kuuden minuutin kilometrivauhtia, eli ihan rentoa hölkkävauhtia. Puolimaraton taittui aikaan 2:13:44. Tässä vaiheessa olin ehtinyt pysähtyä jo ensimmäiselle vessatauolle. Olin varannut matkalle mukaan geelejä, enkä tullut ajatelleeksi, että niiden soveltuvuutta vatsalleni olisi ollut hyvä testata etukäteen. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä huolestuneemmaksi tulin. Muistan kuunnelleeni vähän ennen 30 kilometrin rajapyykkiä 4:30 jäniksen rentoa jutustelua ja miettiväni, että kohta tulee noutaja. Jalat eivät tahtoneet enää jaksaa ja kaikki, mitä join ja söin, pyrki salamana ulos.

31,7 kilometrin väliaika oli 3:25:52. Kolmenkymmenen kilometrin seinä oli tullut vastaan jo pari kilometriä aiemmin. Vauhti hiipui kilometri kilometrilta. Jouduin kävelemään ja jouduin viettämään pitkiä aikoja bajamajoissa. Yritin välillä juosta, mutta energiat olivat täysin lopussa. Tuntui kuin minulla olisi ollut vedellä täytetyt kumisaappaat jalassa. Jokainen kilometri tuntui maratonin mittaiselta.

Olisi varmasti ollut järkevää keskeyttää maraton (olisi ollut järkevää itse asiassa olla edes starttaamatta), mutta jotenkin hoipuin maaliin ja sain elämäni ensimmäisen maratontuloksen, 4:48:20. En muista maaliintulon jälkeisistä hetkistä juuri mitään. Olin aivan sekaisin. Neste- ja energiavaje oli valtava. En pystynyt kävelemään edes vajaan kilometrin päässä olevalle autolle. Onneksi minulla oli rakkaat tukijoukot mukana. Koko illan oli a.i.v.a.n hirveä olo.

Tein ensimmäisellä maratonillani lähes kaikki aloittelijan virheet. 1) Treenasin liian yksipuolisesti. 2) En tehnyt riittävästi pitkiä peruskestävyyslenkkejä. 3) Nautin matkan aikana geelejä, joita en ollut aiemmin kokeillut – kohtalokkain seurauksin. Kengät olivat sentään tutut ja turvalliset, enkä saanut mitään suurempia hankaumia.

Vannoin maratonilta kotiin selvittyäni, etten ikinä enää ryhdy moiseen hulluuteen. Viikon päästä olin jo ilmoittautunut seuraavan kevään Tukholman Maratonille.

Tukholman maratonkokemus olikin sitten jo aivan erilainen. Harjoittelin säntillisesti koko kevään. Olin totuttanut jalat juoksun iskutukseen vähitellen juoksumääriä lisäämällä.  Sain juosta Tukholmassa loppuun asti kiihtyvän kisan. Loppuaikani oli 4:07:17. Sittemmin olen parantanut maratonennätystäni vielä kahdesti, ensin Amsterdamissa vuonna 2016 (4:02:57) ja edelleen Tallinnassa vuonna 2018 (3:28:18).

Mitään suurta rakkaussuhdetta minulla ei tähän kuningasmatkaan edelleenkään ole, sillä nautin enemmän alimatkan kisoista. Krooninen lonkkavamma myös vaikuttaa siihen, kuinka paljon harjoittelua kehoni kestää. En kuitenkaan usko, että olen vielä juossut elämäni nopeinta maratonaikaa. Nälkä parantaa maratonennätystä entisestään on kova. Minulla oli ilmoittautuminen sisässä tämän kevään Tukholman Maratonille, mutta olen oikeastaan ihan helpottunut, että maraton siirtyy. Elämä opettaa, enkä aio enää koskaan lähteä juoksemaan maratonia riittämättömästi harjoitelleena.

Blogitekstin kuvat ovat Tallinnan maratonilta vuonna 2018, koska en löytänyt enää yhtään kuvaa vuoden 2013 maratonilta.

-Lilli G (tule seuraamaan minua Instagramiin, olen siellä nimellä lilligronroos)

Edit: Virhe maratonaikojen erotuksessa korjattu 18.4.2020 klo 17:25.

Juoksukunnon ulosmittaus onnistui Åland Marathonilla

Välillä elämässä kannattaa tehdä spontaaneja ratkaisuja. Vantaan puolimaratonilta jäi kaksi viikkoa sitten hampaankoloon sen verran, että halusin vielä uuden yrityksen. Vaihtoehtoja ei enää tässä vaiheessa vuotta ollut kovin monia, koska en halunnut lähteä lentomatkan päähän kisaamaan. Maarianhaminassa lauantaina 26.10. järjestettävä Åland Marathon tuntui sen verran kiinnostavalta vaihtoehdolta, että aloin etsiä itselleni matkaseuraa.

Juoksututtuni Sanna Kullberg innostui reissusta heti. Hän on juossut Åland Marathonin vuosia sitten nilkkoja myöten loskassa tarpoen ja oli valmis antamaan juoksutapahtumalle nyt uuden mahdollisuuden. Sanna ei vain lupautunut lähtemään matkaseuraksi, vaan tarjoutui myös toimimaan jäniksenäni. Kohtalaisen hyvä tarjous, sanoisin. 😀

Vantaan maratonin ja Åland Marthonin välillä oli vain kaksi viikkoa. Palautumisaika oli siis aika lyhyt. Otin nämä kaksi viikkoa liikunnan suhteen aika rennosti, jotta saisin maksimoitua palautumisen. Kunnolle ei ollut tässä välissä mitään tehtävissä, joten viisainta oli lähinnä pyrkiä pääsemään kisaan mahdollisimman tuoreilla jaloilla.

Viking Line Gabriella lähti Helsingin Katajanokan terminaalista perjantaina kello 17:15. Kävimme syömässä laivan buffetissa ja hakeuduimme hyttiin. Menimme ajoissa nukkumaan, koska laiva pysähtyi Maarianhaminan satamaan jo kello 4:30 aamuyöllä. Kävelimme reilun kilometrin matkan pitkin tyhjiä Maarianhaminan katuja hotelli Pommerniin, jonka aulatilan sohvilla saimme jatkaa vielä pari tuntia unia ennen aamupalaa (Kiitos Tapani Sivén tämän järjestämisestä). Söimme hotellissa runsaan aamupalan ja lähdimme sitten kohti kisakeskusta.

Tietty kaava tuntuu toistuvan kisavalmistautumisessani nyt vähän turhan usein. En sairasta muuten paljoakaan, mutta kisoja edeltävinä päivinä olen todella altis nappaamaan pöpöjä. Sain tälläkin kertaa kaktuksen kurkkuuni pari päivää ennen lähtöä ja olin hyvin epävarma siitä, kannattaisiko minun edes startata. Päätin kuunnella juoksijana paljon itseäni kokeneempaa Sannaa ja lähteä kokeilemaan, koska kurkkukipu oli hyvin lievä ja paikallinen. Alahengitysteissä ei ollut mitään oiretta ja vointini oli ihan normaali lukuun ottamatta tuntumaa kurkussa. Voisin aina keskeyttää, jos huomaisin, ettei olo ole normaali.

Reitti kiersi noin 4,7 km pituista lenkkiä. Puolimaratonilla se juostiin 4,5 kertaa. Reitti on virallisesti tarkistusmitattu vuonna 2017. Kuva: Åland Marathonin kotisivut

Maarianhaminassa oli ollut perjantai-iltana kova tuuli, mutta myrsky oli lauantaiaamuun mennessä siirtynyt Suomen mantereelle. Tämä oli onni. Åland Marathonin reitti on tuulisena päivänä haastava, koska se juostaan lähes kokonaan merenrannassa. Päivä oli kuitenkin hyvin sateinen, mikä aiheutti vähän päänvaivaa sopivan kisavarustuksen miettimisen suhteen.

Tapahtumassa oli puolimaratonin lisäksi matkavaihtoehtona myös maraton, 10 km ja 5 km. Kisakeskus sijaitsi Mariebadin kylpylässä noin kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta. Maratonreitti oli 4,7 kilometrin pituinen ja puolimaratonilla se siis kierrettiin noin 4,5 kertaa. Reitti oli todella tasainen. Noin puolet reitistä oli asfalttia ja puolet hiekkatietä.

Minulla on ollut pitkään haaveena alittaa puolimaratonilla 1 tunti 35 minuuttia. Tänä syksynä on tuntunut ensi kertaa siltä, että alitus voisi olla mahdollinen, vaikkakin hyytyminen Vantaalla kaksi viikkoa sitten vähän söi uskoa itseeni. Vanhan ennätykseni 1:37:53 uskoin pystyväni kyllä rikkomaan, jos mitään kummallista ei sattuisi. Sovimme Sannan kanssa, että lähtisimme matkaan 1:35 alitukseen vaadittavalla 4:30 min/km vauhdilla. Siitä olisi varaa vaikka lopussa vähän hidastaa, ja olisin silti tiukasti ennätyksessä kiinni.

Reitti oli todella tasainen. Puolet reitistä oli hiekkapohjaa, puolet asfalttia. Kuva: Åland Marathon

Kaikkien juoksumatkojen lähtö oli kello 11. Aamupäivästartti sopi minulle hyvin. Vantaalla iltapäivälähdössä painiskelin vatsavaivojen ja toistaalta myös energiavajeen kanssa. Kun lähtö on aikaisin, ei tarvitse kikkailla niin paljoa. Runsaan aamiaisen voimin pääsee jo pitkälle.

Juoksimme ensimmäisen kierroksen vierekkäin vauhtia etsien ja vähän väliä kuulumisia vaihtaen. Kurkkuun kertyi jonkin verran limaa, mutta muuten olo oli aivan terve. Olin helpottunut. Juoksuaskelkin keveni pikkuhiljaa ensimmäisten kilometrien aikana. Emme tainneet verrytellä ihan riittävästi kaatosateessa ennen starttia. Viiden ensimmäisen kilometrin vauhdit olivat 4:25, 4:32, 4:28, 4:32 ja 4:23.

Noin viiden kilometrin kohdalla Sanna kehoitti minua siirtymään hänen taakseen. ”Anna minun hoitaa työ. Seuraa vain perässä. Irtaudu ruumiistasi.” Päätin luottaa Sannan vauhdinpitoon ja siirryin katselemaan hänen selkäänsä. Annoin jalkojen tehdä työtä ajattelematta liikaa sitä, mitä oli edessäpäin. Laitoin jopa hihan kellon päälle. Kilometrien 6-10 vauhdit olivat 4:28, 4:36, 4:29, 4:31 ja 4:30 (nämä tarkistin vasta jälkeenpäin kisan jälkeen).

Juoksimme ensimmäisen kierroksen Sannan kanssa vierekkäin, sitten siirryin Sannan taakse ja laitoin aivot off -asentoon. Vettä satoi, mutta onneksi tuuli oli vähäistä. Kuva: Åland Marathon

Moni on kertonut minulle, että Sanna on todella tarkka jänis. Tämä varmistui minulle viimeistään silloin, kun saimme ensimmäisen kympin väliajan: 45.01. Homma eteni täsmällleen suunnitelmien mukaan. Tiedän kokemuksesta, että puolimaraton juostaan kuitenkin vasta 15 kilometrin jälkeen. Seuraavan kierroksen keskittyisin vain pitämään juoksun rentona ja katselisin Sannan rytmikästä askeltamista edelläni. Sanna huuteli minulle kilometrien väliaikoja ja muisti vähän väliä kehua sitkeyttäni. Kilometrit etenivät yllättävän nopeasti, kun vain aivottomana seurasin johtajaani. Kilometrien 11-15 vauhdit olivat 4:29, 4:30, 4:33, 4:25 ja 4:31.

Kun lähdimme viimeiselle kierrokselle, juoksu ei tuntunut enää rennolta. Mitään seinää ei ollut tullut vastaan, mutta vauhdin pitäminen kävi selvästi haastavammaksi kilometri kilometriltä. Olin aiemmilla kierroksilla väistellyt vesilammikoita, mutta nyt juoksin niiden läpi, etten käyttäisi turhaa energiaa pomppimiseen. Sanna laski jäljellä olevia kilometrejä alaspäin ja tsemppasi. ”Jaksat mielettömän hyvin. Tämä on Lilli sun päiväsi!” Noilla pienillä lausahduksilla oli valtava vaikutus psyykeeni. Olisipa kisoissa aina joku kuiskimassa tsemppilauseita korvaani! Ehkä minun pitää opetella kuiskimaan niitä itse itselleni jatkossa.

Kun matkaa maaliin oli 3,5 kilometriä, pyysin Sannaa hidastamaan vähän vauhtia. Halusin varmistella, etten sippaisi ennen maalia. Halusin juosta ehjän juoksun. Sanna lupasi hidastaa. Juoksimme kuitenkin juuri reitin nopeinta osuutta, joten todellisuudessa pysyimmekin edelleen tavoitevauhdissa. Onneksi en tiennyt sitä. Oli helpottavaa ajatella, että vauhti hidastui. Tätä vauhtia kyllä jaksaisin maaliin.

Kaksi kilometriä ennen maalia jalat olivat jo aika painavat. Ei tuntunut yhtään hyvältä. Sinnittelin Sannan perässä sisulla. En halunnut luovuttaa, koska matkaa oli niin vähän jäljellä. Nyt tiesin jo, että vanha ennätys paranee, mutta en ollut koko viimeisen kierroksen aikana uskaltanut vilkaistakaan kelloon, joten en tiennyt tarkkaan, miten paljon vauhtimme oli hidastunut.

Haaveilin jokaisen kierroksen päätteeksi hetkestä, jolloin saisin kääntyä tästä vasemmalle.

Viimeisen kilometritolpan jälkeen, Sannan selkä alkoi loitota. En vain pysynyt enää hänen kannoillaan. Päätin, etten päästä Sannaa ainakaan kauas. Tein hartiavoimin töitä verenmaku suussa. Psyykkasin itseäni. Tältä puolimaratonin viimeisellä kilometrillä pitääkin tuntua. Enää pari minuuttia ja sitten saisin hellittää. Olin saanut juosta hyvävointisena melkein koko matkan. Tämän tuskan kestäisin kyllä.

Parikymmentä metriä ennen maalia näin kellon. En ollut uskoa silmiäni. Ylitin maaliviivan ajassa 1:34:54! Minä tein sen! Halasimme Sannan kanssa pitkään. Sanna oli päättänyt pistää minut lopussa koville, koska hän tiesi, että pystyisin onnistuneella viimeisellä kilometrillä juuri ja juuri alittamaan tuon haamurajan. Todellisuudessa vauhtini ei hidastunut lopussa vähääkään, vaan Sanna itse otti pienen loppukirin. Se toimi! Viimeisten kuuden kilometrin vauhdit olivat 4:23, 4:29, 4:26, 4:31, 4:33 ja 4:28. Koko puolimaratonini keskivauhti oli tasan 4:30 min/km. Sanoisin, että jänis hoiti hommansa aika nappiin.

Olen saanut välillä kritiikkiäkin siitä, että jossittelen liikaa kisasuorituksiani. Olen aika kokematon kilpailija vielä, ja koen aika usein, etten saa puristettua itsestäni ihan kaikkea kisoissa. Minulla on vielä paljon opittavaa. Nyt ei jäänyt kyllä tippaakaan jossittelun varaa. Annoin aivan kaikkeni. Olen täydellisen tyytyväinen juoksuuni. Ajallisesti onnistuneen kisan lisäksi otimme naisten puolimaratonilla kaksoisvoiton. Kilpailimme kuitenkin eri sarjoissa, joten saimme molemmat tuulettaa onnistunutta juoksua korkeimmalla korokkeella.

Tärkeintä ei ole voitto, vaan kaksoisvoitto. Oikeasti tärkeintä oli nappiin mennyt juoksu. Kiitos Sanna avusta! ❤

Jouduimme odottamaan palkintojenjakoa yli neljä tuntia, koska se järjestettiin vasta viideltä. Onneksi kisakeskus sijaitsi kylpylässä. Saunoimme ja lilluttelimme kylpylän altaissa kaikessa rauhassa. Sen jälkeen menimme vielä yläkertaan MassageNu -hierontakeskukseen palauttavaan magnesiumhierontaan. Taivaallista!

Koko reissusta jäi todella miellyttävä maku. Maarianhamina näyttäytyi meille hiljaisena, puhtaana ja erittäin lämminhenkisenä paikkana. Perille pääsi helposti laivalla, joskin Helsingistä käsin aikataulut olivat hieman haastavat (Saapuminen Maarianhaminaan klo 4:30 ja lähtö takaisin Helsinkiin klo 23:45). Åland Marathonia voi ehdottomasti suositella, jos miettii toimivaa ja nopeaa syysjuoksutapahtumaa. Sää saaristossa on lokakuun lopussa aina arvoitus, mutta elämässä pitää olla välillä vähän jännitystä.

❤ Lilli G (Instagramissa lilligronroos)

Illalla maistui pitsa. Kävimme syömässä Diablo -pitseriassa.

Hiljaiset kadut, autiot pihat. Lauantai-ilta Maarianhaminan keskustassa oli lähes aavemaisen rauhallinen.

Edit: Korjasin otsikon typon.