Kokemuksia Perhe on paras -leiriltä Vierumäeltä

Pääsimme viettämään syysloman päätösviikonloppua Vierumäelle Perhe on paras -leirille. 4- ja 7-vuotiaat pojat saivat leirin synttärilahjaksi isovanhemmiltaan ja me pääsimme Veikon kanssa mukaan siipeilemään. Ihan mahtavaa!

Perhe on paras -leirejä on järjestetty jo 30 vuoden ajan. Suosio piilee varmasti lomailun helppoudessa. Leiripakettiin kuuluu majoituksen ja ruokailujen lisäksi erittäin monipuolinen valikoima erilaisia liikunta-aktiviteetteja koko viikonlopun ajalle. Ohjelma on suunniteltu yli 5-vuotiaille lapsille ikäryhmittäin. Aikuisille on tarjolla runsas valikoima erilaisia liikuntalajeja, kuten kahvakuulaa, maastopyöräilyä ja palloilua. Lisäksi viikonlopun aikana on mahdollisuus touhuta koko perheen kanssa yhdessä. Alle 5-vuotiaat lapset voi viedä erikseen maksulliseen Muksula -lapsiparkkiin. Liitin blogiin koko leiriviikonlopun ohjelmarungon (Muksula -ajat eivät ole näkyvissä ohjelmassa).

Perhe on paras -leiri-ilmoittautumisen yhteydessä voi valita joko opisto- tai hotellimajoituksen. Hotellimajoitus on opistomajoitusta hienompi. Opistomajoitus taas sijaitsee lähempänä Urheiluhallia, mikä on leirin keskuspaikka. Molemmissa vaihtoehdoissa on siis puolensa.

Meille isovanhemmat olivat varanneet majoituksen Vierumäki Resort Hotellissa. Huoneet olivat harmonisen kauniit ja siistit. Ikkunoista näkyi rauhoittavaa mäntymetsää. Lapset saivat nukkua toisessa huoneessa ja me saimme oman master bedroomin. Huoneita yhdisti väliovi. Aikuisten huoneessa kylpytakit, tohvelit ja kylpyamme toivat pientä luksuksen tuntua. Hotellihuoneiden ohella myös ruoka miellytti meitä. Hotelliravintolan buffetissa oli joka aterialla monipuolista ja maistuvaa ruokaa niin aikuisille kuin lapsillekin. Nakkeja ja pekonia ei tosin mielestäni olisi tarvinnut olla tarjolla Urheiluopiston aamiaisbuffetissa. Lapset olivat kyllä eri mieltä.

 

 

Perjantai

Leiri alkoi perjantaina puoliltapäivin ja päättyi sunnuntaina alkuiltapäivästä. Heti perjantai-iltapäivälle olisi ollut jo paljon erilaisia aktiviteettivaihtoehtoja. Meillä iltapäivä meni vähän ohi, koska jouduin lähtemään Päijät-Hämeen keskussairaalaan päivystykseen (ei siitä sen enempää). Pojat ehtivät onneksi kuitenkin uimaan Veikon kanssa.

Jäimme päivällisen jälkeen hotellihuoneelle kylpemään, vaikka tarjolla olisi ollut rantasaunaa ja makkaranpaistoa. Valitettavasti nelivuotias kuopus oli kovassa yskässä ja yritimme pedata terveempää seuraavaa päivää pitämällä illan rauhallisena. Olin itsekin poikki vaiherikkaasta päivästä, joten suurta hinkua iltamenoille ei ollut.

Perjantain ohjelma meni meidän perheeltä vähän ohi, vaikka tarjolla olisi ollut kaikenlaista kiinnostavaa.

Lauantai

Nukuimme pitkät ja meidän perheen mittakaavassa hyvät yöunet kuopuksen yskästä huolimatta. Heräsimme puoli kahdeksalta aamiaiselle ja ehdimme nipin napin yhdeksäksi Urheiluhallille aloittamaan päivän ohjelmaa. Seitsemänvuotiaalle esikoiselle oli aamupäivällä tarjolla ensin yleisurheilua ja sitten pallopelejä (jonne hän ei lopulta jaksanut yleisurheilun jälkeen osallistua). Kuopuksellekin olisi ollut tarjolla maksullinen Muksula -lapsiparkki, mutta hän oli sen verran kipeänä, että päätimme antaa Palomies Sami -ohjelmien hoitaa häntä. Itse menin TRX -tunnille. En ole ennen kokeillut TRX-nauhoja, joten halusin päästä hakemaan uusia vinkkejä. Tunti oli tehokas ja monipuolinen, joskin tällaisen diesel-veturin olisi pitänyt kyllä lämmitellä huolellisemmin ennen treeniä.

Lauantain ohjelma. Onnistuimme rakentamaan päivän siten, että ehdimme osallistua moniin aktiviteetteihin ilman kiireen tuntua.

Kuten yllä olevasta ohjelmasta näkyy, aamupäivän aikana aikuisille oli ohjelmassa vaikka mitä kiinnostavaa. Veikko kävi TRX -tuntini jälkeen kahvakuulatunnilla ja sillä välin minä tein lyhyen juoksutreenin Urheiluhallin sisäradalla. Emme ahmineet muita aikuisten aktiviteetteja, koska lapset ovat vielä pieniä ja he kaipasivat selvästi perheen yhteistä puuhastelua. Lisäksi kuopuksen sairaus hidasti menoa. Pienikin riehaantuminen aiheutti hänelle yskäkohtauksen.

Leirillä oli mahtavaa se, miten monipuolisesti lapset pääsivät kokeilemaan kaikkea.  Erityisen paljon leiristä sai irti ekaluokkalainen. Nelivuotias oli vielä liian pieni osallistumaan lasten aktiviteetteihin.

Lounaan jälkeen kuopuksen oli tarkoitus lähteä metsäretkelle makkaranpaistoon Veikon kanssa, mutta kylpy ja päiväunet veivät voiton metsäretkestä. Minä suuntasin esikoisen kanssa Volttiareenalle vapaavuorolle ja uimaan. Uinti ei kuulunut leirin hintaan, mutta esikoinen on siitä nyt niin innoissaan, että menimme silti. Ison altaan radat oli varattu uimaseuran treeneihin ja kylpyläosastolla oli ruuhkaa. Lilluimme lämpimässä porealtaassa antaumuksella ja lisäksi heittelin sukeltamista rakastavalle esikoiselle renkaita. Uinnin jälkeen kävimme tekemässä pienen välikuoleman hotellihuoneessa, jotta jaksoimme lähteä vielä tunniksi pelaamaan koko perheen voimin pickle ballia.

Pickle ball on mainio mailapeli lapsen kanssa pelattavaksi, koska mailan varsi on lyhyt ja pallon liike kohtalaisen hidas.

 

Myöhäisen päivällisen jälkeen olimme kaikki valmiita nukkumaan. Nukahdin ihanaan pehmeään sänkyyn vain herätäkseni parin tunnin päästä kuopuksen huutoon. Yskä ja korvakipu pitivät häntä ja samalla minua ja Veikkoa hereillä lähes koko aamuyön. Onneksi esikoisella on hyvät unenlahjat.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamuun heräsin kuin tynnyrin pohjalta. Olin torkkunut yöni puolen tunnin – tunnin pätkissä vaihtelevissa asennoissa. Edes laadukas hotellihuone ei takaa hyviä yöunia, kun lapsi sairastaa. Olin niin puhki, että päätin ottaa päivän rauhassa. Veikko lähti aamupalan jälkeen parkouriin ja esikoinen mailapelitunnille. Me kulutimme kuopuksen kanssa aikaa Urheiluhallin leikkialueella ja pituushyppypaikalla.

Sunnuntain ohjelma. Olin itse niin väsynyt valvotun yön jälkeen, että otin suosiolla kuopuksen vahtivuoron ja päästin Veikon urheilemaan.

Kun mailapelit ja parkourit olivat ohi, lähdimme vielä Volttiareenalle. Kuopuskin intoutui hetkeksi riehumaan virikkeellisessä ympäristössä, enkä minä malttanut häntä kieltää. Vierumäen Volttiareena on lapsen paratiisi. Tuli todettua sekin, että 37-vuotias 193-senttinen istumatyötä tekevä normaaliarjessa vähän liikkuva miehenikin on aika ketterä sille päälle sattuessaan. Minä taidan olla meidän perheen kömpelys. 😀 

Urheiluhallin reunalta löytyi pieni leikkitila, jonne kuopus rakensi auton sillä välin, kun esikoinen oli mailapelitunnilla. 

 

Olimme varanneet meille vielä paikat alkuiltapäivän telinevoimisteluun, mutta edellisen yön unettomuus painoi. Lisäksi kannoin huolta kuopuksen voinnista. Ensi viikolla ei olisi varaa olla kotona sairaan lapsen kanssa. Päätimme siis lähteä lounaan jälkeen kohti kotia.

Vaikka Perhe on paras -leiriämme varjosti kuopuksen sairastaminen, kokemus oli silti todella hyvä. On vaikea kuvitella parempaa paikkaa viettää aktiivileiriä lasten kanssa. Vierumäen urheiluopisto tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet liikunnan harrastamiseen. Leirin ohjelmarunko oli toimiva ja ohjaajat olivat ammattitaitoisia. Kaikesta paistoi läpi se, että Perhe on paras -leiriä toteutetaan vuosien kokemuksella. 

En ollut ladannut suuria odotuksia oman treenini suhteen ja itse asiassa kahden puolimaratonstartin välinen viikonloppu oli syytäkin ottaa maltilla.  Uskon, että saamme leiristä vielä enemmän irti sitten, kun lapset vielä hieman kasvavat. Jo vuoden päästä myös kuopus pääsee osallistumaan lapsille suunnattuun ohjelmaan, jolloin meille aikuisille jää entistä enemmän aikaa omiin aktiviteetteihin. Tästä taitaa tulla meille syyslomatraditio. Iso kiitos Ullis ja Kaj, tämä oli ihan paras lahja! ❤

Tässä vielä linkki Perhe on paras -leirin lisätietoihin (linkki)

Instaprofiilini (lilligronroos) tallennetuista tarinoista löytyy vielä kuva- ja videoraportti meidän perheen leiristä.

Kiitos Vierumäki ja Perhe on paras -leiri! Until next time.

Edit: Pientä tekstin ulkoasun muokkausta 21.10.2019 klo 7:00.

 

Epäonninen ennätysjahti – Vantaan puolimaratonin kisaraportti

Kävin juoksemassa Vantaan maratonilla puolimaratonin viime lauantaina.  Tarkoitukseni oli lähteä rikkomaan entistä puolimaratonennätystäni, joka on 1:37:53. Tiesin tavoitteen olevan realistinen, vaikka olinkin joutunut jättämään viimeisen kuukauden treenit vähiin sairastelun ja muiden elämän kuormitustekijöiden vuoksi.

Vantaan maratonin lähtö sijaitsee Tikkurilan urheilupuistossa ja reitti kiertää 10,5 kilometrin lenkkiä lähinnä kevyen liikenteen väyliä. Suurin osa reitistä on asfalttia. Ylämäkiä ei juurikaan ole, joten reittiä pidetään nopeana. Vaikka tänäkin vuonna osallistujia oli yli 1600, tapahtumassa on enemmän pienen kylätapahtuman kuin massamaratonin tuntua. Silti järjestelyt ovat huipputasoa. Kaikesta huomaa, että Vantaan maratonia on tekemässä kokenut tekijäkaarti.

Puolimaratonin lähtö oli vasta kahdelta, mutta lähdin kotoa jo yhdeksän jälkeen. Olin luvannut hoitaa seuramme maratonviestijoukkueiden numeroiden jaon. Kisapaikalla hengailu tuntui kivalta vaihtoehdolta kotona kököttämisen sijaan, koska tiesin, että paikan päällä olisi paljon juoksututtuja. Ajattelin, että jännittäisin kisaa vähemmän, jos minulla olisi muuta ajateltavaa aamupäivällä. Alkuiltapäivä on minulle oikeastaan kaikkein vaikein lähtöaika kisaan. Jännityksen ohella ongelmana on energiansaannin optimointi. Aamupalalla ei pärjää, mutta kunnon lounasta ei voi syödä. Herkkävatsaiselle aikamoista tasapainoilua, kun koneistossa pitäisi olla riittävästi energiaa, mutta silti vatsan pitäisi kestää kisavauhtista juoksua.

Sää oli aamulla epävakainen, joten pakkasin kassin täyteen erilaisia vaihtoehtoisia kisavaatteita. Oli pitkää housua ja shortsia, pitkää paitaa ja t-paitaa, pantaa, buffihuivia, sormikkaita ja eripituisia sukkia. Oli luvattu noin kymmentä astetta lämmintä, mutta tekisin päätökseni juoksuvarusteista vasta kuultuani ensimmäisten maratonviestiläisten kokemuksia todellisesta lämpötilasta.

 

Rupattelin juoksututtujen kanssa sekä kannustin maratoonareita ja viestiläisiä puoleen päivään asti, sitten vetäydyin keskittymään omaan juoksuun. Olin syönyt kymmeneltä välipalaa ja kahdeltatoista otin totuttuun tapaan kaksi Imodium -tablettia, mikä yleensä rauhoittaa vatsani kisoissa. Laitoin napit korville ja menin tekemään tutut kehonhuoltorutiinit.

Sää kirkastui ja sadekuuroja tuli enää vain harvakseltaan puolen päivän jälkeen. Ilma oli viime viikkoihin nähden yllättävän lämmin. Valitsin kisavarustukseksi t-paidan, shortsit ja kompressiosukat. Ostin viime hetken paniikissa vielä irtohihat, koska en pidä palelemisesta ennen lähtöä. Hihat voisin sitten heittää pois kesken matkan tarvittaessa.

Lähdin yhdeltä lyhyelle verkkalenkille seurakaverien kanssa, tein muutaman aukivedon ja venyttelin läpi tutut dynaamiset venytykset, jotka yleensäkin teen ennen kovia juoksuja. Kävin vessassa ja hakeuduin lähtöalueelle odottelemaan.

Olin päättänyt lähteä juoksemaan alle 4:30 min/km vauhtia ja jatkaa niin pitkään kuin jaksan. Jos vauhti tuntuisi jo alussa liian kovalta, tietysti hidastaisin. Juoksu tuntui kuitenkin todella helpolta ja rennolta. Positiivinen puoli edellisten viikkojen vähäisellä harjoittelulla oli se, että keho oli hyvin palautunut. Ensimmäisen kilometrin väliaika oli 4:23, seuraavien 4:25, 4:23, 4:28, 4:26, 4:25, 4:29, 4:26, 4:29 ja 4:28. Itsevarmuus omaan kuntoon kasvoi matkan edetessä, koska jalat toimivat kuin unelma. Samanvauhtista porukkaa oli juuri sopivasti – ei ruuhkaksi asti mutta kuitenkin niin, että sain koko ajan tuijotella jonkun edessäjuoksijan selkää. 

Noin yhdeksän kilometrin kohdalla huolestuin. Vatsa alkoi ilmoitella itsestään. Vatsa ei ollut tuntunut ihan normaalilta ennen lähtöäkään, mutta laitoin sen jännityksen piikkiin. Yritin ajatella muita asioita ja psyykata näin vatsaoireilun pois. Pieni huoli tilanteen etenemisestä kuitenkin hiipi takaraivoon. 

Puolimatkassa maalialueella oli paljon tuttuja kannustamassa ja siksi hymy oli herkässä. Hetki puolimatkan jälkeen oli vitsit vähissä.

Unohdin hetkeksi vatsan tilanteen, kun saavuin maalialueen läheisyyteen ja ihanat seurakaverit kannustivat kovaäänisesti. Heitin hihat pois ja painelin seuraavalle kierrokselle. Vaikka puolimatkan kannustus boostasi juoksua, alkoi voimistua ärsyttävä tietoisuus siitä, että vatsa ei ollut kunnossa. Juoksun rentous muuttui selviytymistaisteluksi. Kilometrit 11-13 menivät tasaisen varmasti väliajoilla 4:23, 4:28 ja 4:32, vaikka keskityin enemmän vatsan rauhoittamiseen kuin juoksemiseen. 

Aloin olla jo epätoivoinen, kun reitin ensimmäistä huoltopistettä ei näkynyt. Olin varma, että se oli ollut ensimmäisellä kierroksella lähempänä! En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin joutunut odottamaan huoltopisteelle saapumista yhtään pidempään. Ryntäsin bajamajaan. Päätin yrittää rauhoittua ja olla siellä niin pitkään kuin tarve vaatisi. Nyt mentäisiin yhden pysähdyksen taktiikalla. Ärsytti, kun kuulin kuinka muiden juoksijoiden askeleet läpsyttivät ohitseni. Kului minuutti ja siellä minä istuin edelleen. Kului melkein kokonainen toinen minuutti ennen kuin pääsin ryntäämään takaisin reitille.

Seuraavan kilometrin väliaika oli 6:19. Harmitti vietävästi. Yritin kuitenkin psyykata itseäni vielä jatkamaan tavoitevauhtia. Voisin edelleen päästä lähelle vanhaa ennätystäni. Kilometrit 15-16 sain pidettyä vauhtia päällä, väliajat 4:24 ja 4:33. Sitten energiat alkoivat loppua ja askel painaa. En ollut uskaltanut ottaa mitään suuhuni juoksun aikana. Suuta kuivasi ja jalkojen voimat alkoivat ehtyä. Seuraavaan kilometriin käytin aikaa 4:41 minuuttia. 

Vatsa oli onneksi rauhoittunut vessareissun ansiosta, joten kaivoin housuntaskustani Dexalin pastillin. Yritin olla tukehtumatta sokerijauhoon kuivassa suussani. Kirosin, etten ollut bajamajareissun yhteydessä hörpännyt huoltopisteellä nestettä. Seuraavaa huoltopistettä odotinkin sitten melkein yhtä hartaasti kuin edellistä, mutta nyt siksi, että tarvitsisin kurkkuun kostuketta, jotta saisin viimeisetkin sokerimössöt liukenemaan kitalaestani. 

Juomapiste tuli ja meni ja otin vielä toisen Dexalin pastillin. Kilometrien 18-20 väliajat olivat 4:34, 4:45 ja 4:46. Energioiden loppumisen ohella vauhtia hidasti varmasti myös viimeisten viikkojen vähäiset juoksukilometrit. Toisaalta jouduin tekemään paljon töitä pitääkseni pääni kasassa vessaepisodin aiheuttaman pettymyksen vuoksi. Mitä väliä, mitä vauhtia juoksin, kun olin joka tapauksessa hävinnyt tavoitevauhdista jo kaksi minuuttia? 

Viimeisellä kilometrillä vauhti kiihtyi takaisin lähelle tavoitevauhtia (4:34 min). Maali tuli lopulta vastaan nopeasti. Maalisuoralla sain vielä irrotettua kunnon loppukirin. Loppuaika oli 1:38:14.

Jäin vain parikymmentä sekuntia ennätyksestäni, vaikka jouduin tekemään parin minuutin pysähdyksen vessaan. Juoksu tuntui aivan viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta rennolta ja vahvalta. Loppuvaiheen vauhdin hiipumista osasin vähän odottaa, sillä pitkät ja raskaat treenit jäivät vähiin viimeisen kuukauden ajalta. Olisi ollut ihme, jos viimeisten viikkojen löysäily ei olisi vaikuttanut juoksuun mitenkään. Kisoissa mitataan toisaalta aina myös mentaalista puolta ja siinä minulla on vielä paljon opittavaa. 

Kisasta jäi sen verran hampaankoloon, että harkitsen vielä parin viikon päästä juostavaa Åland Marathonia, jos vaan kelit pysyvät siedettävinä. Tiedän, että hyvänä päivänä minun on mahdollista nipistää ennätyksestäni pari minuuttia pois, jos vain saan vatsan pysymään rauhallisena juoksun ajan.

Jokaisesta kisasta oppii jotain, meni kisa sitten hyvin tai huonosti. Ehkä itse sain tästä kisasta itsevarmuutta siihen, että minulla on todella mahdollisuudet parantaa puolimaratonennätystäni, kunhan vaan saan juostua kunnon mukaisen suorituksen.  Jatkossa pitää miettiä entistä tarkemmin, miten saan pidettyä vatsan tasapainossa ilman, että energiat loppuvat kesken matkan. Nyt kävi näin. Ensi kerralla olen ehkä matkassa paremmalla onnella.

Kuvista kiitos Soile Prusille!

-Lilli G (Instassa lilligronroos)

SAUL:n SM-kymppi: Uusi ennätys oli pettymys

Osallistuin viime sunnuntaina 11.8.2019 Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) SM-kisoihin ratakympille. SAUL:n yleisurheilun SM-kisat järjestettiin tänä vuonna Turussa Paavo Nurmi stadionilla. Olen juossut elämässäni vain muutaman kympin kisan. Kahtakymmentäviittä ratakierrosta en ole koskaan ennen juossut kilpailumielessä. Minulla oli elämäni ensimmäiseltä ratakympiltä selkeä tavoite. Halusin parantaa ennätystäni selvästi.

Aiempi kympin ennätykseni oli 44:22. Tein kuitenkin kesän aikana vetotreenejä vauhdeilla, jotka antoivat odottaa kovempaa loppuaikaa. Juoksin viikkoa ennen kisaa viiden kilometrin testijuoksun aikaan 21:14. Juoksuseurani valmentaja Pasi Päällysaho neuvoi minua hakemaan kympin vauhtia laskukaavalla 2 x 5km + 1 min, eli testijuoksun perusteella kympin ennusteaika olisi noin 43:30. Koska testijuoksu ei ollut all out -harjoitus ja juoksualusta oli hiekkatietä, Pasi rohkaisi yrittämään vielä vähän kovempaa aikaa. Päätin pyrkiä pitämään ratakympillä vauhdin 4:15-4:20 min/km välillä niin pitkään kuin pystyisin. 

Sää oli kisasunnuntaina lähes täydellinen kympin kisaan. Aamupäivällä satoi rankasti, joten iltapäivällä ilma oli sateen raikastama. Aurinko pilkahteli iltapäivän edetessä pilvien lomasta, mutta se osasi pysytellä piilossa kisan ajan pitäen lämpötilan riittävän viileänä, alle 20 asteessa. Tuulta ei ollut nimeksikään. Olen yleensä kova jännittämään, mutta nyt mielessä oli ollut enemmän esikoisen koulun aloitus kuin omat harrastukset. Pääsin lähtemään kisaan rennolla mielellä.

N35 -sarjassani oli osallistujia vain kaksi, joten minua ei motivoinut sijoituksen pohtiminen. Odotin ratakympiltä eniten sitä, että saisin juoksuun peesiapua toisilta samantasoisilta juoksijoilta. Lämmittelyalueella kyselin muilta osallistujilta heidän tavoiteaikojaan, jotta osaisin haarukoida, kenen matkaan kannattaisi lähteä. Harmikseni porukasta ei tuntunut löytyvän täysin samoilla tavoitteilla juoksevia naisia.

Helsingin juoksijoita edusti kympillä kolme naista, N40 -sarjassa juossut Anu, N30 -sarjassa juossut Essi, sekä minä. Kuva: Kirsi Niemi

Ensimmäisen parin kilometrin ajan sain juosta seurassa, mutta sitten jäin yksin. Kontaktia toisiin sain vain ohittaessani hitaampia juoksijoita ja nopeampien juoksijoiden ohittaessa minua. Viiden kilometrin väliaikani oli noin 21:30, joten olin ihan hyvässä vauhdissa. Askel oli kevyt, mutta oli vaikea motivoitua pitämään vauhtia, kun ei ollut kaveria, jonka kanssa juosta. Koska kellon gps väitti vauhdin olevan alle 4:15 min/km, en oikein uskaltanut kiihdyttää. Olisi pitänyt kellottaa aikoja manuaalisesti varmistaakseni vauhdin pysymisen, mutta en tajunnut niin tehdä.

Moni varoitteli minua etukäteen siitä, että ratakymppi olisi henkisesti todella rankka kilpailu. Vaatii kovaa päätä juosta 25 kierrosta ympäri samaa rataa. Saavutin itse kuitenkin jonkinlaisen flow -tilan, ja huomasin jopa nauttivani juoksun yksinkertaisuudesta. Koin motivoivana sen, kun toimitsijat ilmoittivat aina maaliviivalla jäljellä olevien kierrosten määrän. Piti vain keskittyä etenemään kierros kerrallaan. Motivaatiota lisäsi myös seurakaverien ahkera kannustus. Tuntuu hyvältä kuulla oma nimensä katsomosta.

Kun lähdin viimeiselle kilometrille, ymmärsin, että olin juossut liian hiljaa. Kellon gps ei todellakaan ollut pitänyt paikkaansa. Voimia oli vielä liikaa siihen nähden, että olin päättänyt ottaa itsestäni kaiken irti. Kiihdytin vauhtia sen, minkä vielä pystyin, mutta tiesin, ettei aika tulisi olemaan aivan toiveideni mukainen.

Pääsin maaliin ajassa 43:38 ja voitin oman sarjani. Juoksun keskivauhti oli 4:22 min/km. Keskisykkeeni oli 166, mikä on vain hieman yli maratonkynnykseni. Kympin kisassa sykkeet saisivat olla koko ajan anaerobisen kynnyksen lähellä. Nyt en saanut puskettua itseäni riittävästi epämukavuusalueelle. Tietysti minun pitää olla tyytyväinen yli 40 sekunnin ennätysparannukseen, mutta mieleen jäi kalvamaan pieni epäonnistumisen tunne.

En tiedä, olisinko saanut juostua yhtään kovempaa aikaa, vaikka olisin tajunnut kellottaa kierrosajat manuaalisesti ja näin tiennyt todellisen vauhtini, tai vaikka tarjolla olisi ollut peesiapua. Jossittelu jälkeenpäin on turhaa. Sain itsestäni irti sen verran kuin sain. Toisaalta ehkä juuri jossittelu ja pieni tyytymättömyys omaan suoritukseen ovat kilpailun suola. Tyytymättömyys pitää motivaatiota yllä. En kipaile lähtökohtaisesti muita, vaan itseäni vastaan. Jokainen kisa opettaa jotain, ja tämä ensimmäinen ratakymppi oli minulle nimenomaan oppimiskokemus. Nyt tiedän, miltä tuntuu juosta 25 ratakierrosta. Tiedän, että kellon gps ei välttämättä pysy mukana, vaan pitää seurata vauhtia mielummin manuaalisesti. Tiedän, että haluan kehittyä kympin juoksijana lisää.

-Lilli G (Instagram: lilligronroos)

Tänä vuonna N35 -sarjassa oli vain kaksi kilpailijaa. Pääsimme molemmat podiumille. 🙂

Ensimmäinen kosketukseni triathloniin: Sehän oli älyttömän kivaa! Ja mä voitin!

Kirjoitin blogiin muutama viikko sitten uudesta aluevaltauksesta, kun olin ostanut märkäpuvun ja lähtenyt nöyrin mielin ottamaan haltuun avovesiuintia (linkki). Koska vain lahjattomat harjoittelevat, päätin saman tien ottaa osaa ensimmäiseen triathlonkisaani – tosin vain Sääksi Triathlonin kokeilumatkalle, jonka uintiosuus on vaivaiset 400 metriä. Sen pystyisin tsemppaamaan aivan varmasti, oli keli mikä hyvänsä. Pyörä- ja juoksuosuudet ovat kokeilumatkalla 8 km ja 3,3 km, joten kaikkiaankin ensimmäinen triathlonkokemukseni tulisi olemaan lyhyt pyrähdys.

Lähdin kisaan leikkisällä mielellä, mutta kilpailuviettini on kova ja halusin tehdä parhaan mahdollisen suorituksen. Halusin saada tuntumaa erityisesti vaihdoista. En ole koskaan uhrannut pienintäkään ajatusta sille, miten triathlonistit vaihtavat lajista toiseen. Päätin uida märkäpuvulla siten, että jätän alle juoksushortsit ja urheilutopin. Näin voisin siirtyä pyöräilyyn vain riisumalla märkäpuvun, uimalasit ja -lakin sekä laittamalla sukat, kengät, paidan ja kypärän. Vaihto pyöräilystä juoksuun sen sijaan vaatisi vain kenkien vaihdon ja kypärän pois ottamisen.

Saavuimme kisapaikalle Kiljavan opistolle hyvissä ajoin, koska halusin nähdä tuntia aiemmin tapahtuvan perusmatkan lähdön ja saada näin vähän kuvaa siitä, miten lähtö ja vaihdot tapahtuvat. Veljeni vaimo Heli, jonka kanssa olemme kiertäneet juoksukisoja jo vuosia, lähti huoltajakseni. Olen kova stressaamaan ennen kisoja, ja Heli on enemmän kuin tottunut kisoja edeltävään hätähöpötykseeni. Uskon, että osa höpötyksestäni suodattuu Helillä luontevasti toisesta korvasta ulos.

Kävin hyvissä ajoin varaamassa pyörälleni paikan vaihtoalueelta. Asettelin pyöräilykengät, sukat ja kypärän sekä juoksukengät siististi pyyhkeen päälle odottamaan vaihtoja. Kun olin asetellut kamppeeni järjestykseen, menimme parin sadan metrin päähän rantaan katsomaan perusmatkan kisan lähtöä. Kun olimme päässeet rantaan, alkoi aivan jumalaton kaatosade. Siellä ne siististi järjestellyt kamppeeni olivat kastumassa läpimäriksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Kokeneemmat konkarit olivat ehkä tajunneet pitää kenkiä ja muita varusteita pusseissa ja laatikoissa. Minä en.

En lannistunut siitä tosiasiasta, että olisin yhtä hyvin voinut uittaa pyöräily- ja juoksukenkäni järvessä ennen starttia, vaan päätin olla välittämättä läpimäristä varusteista. Eipähän ainakaan tulisi kuuma matkalla. Puin märkäpuvun ja laitoin uimalakin sekä edellisenä päivänä ostamani huippuhyvältä tuntuvat uimalasit päähän. Kävin kuuntelemassa kokeilumatkan infon ja varmistin vielä viimeisen kerran, että kaikki tarvittavat tavarat odottaisivat minua vaihtopisteellä loogisessa järjestyksessä.

Helsingin juoksijoiden seurakaveri Karoliina osallistui myös kokeilumatkalle. Karo on itse asiassa syypää siihen, että ylipäätään uskalsin lähteä viivalle.

Siirryimme aika pitkän matkan metsäpolkua uinnin lähtöpisteeseen. Reitti oli yksinkertainen: Piti uida ison muovipömpelin luo, kiertää se ulapan puolelta ja nousta rantaan. Kun pääsimme vihdoin metsän läpi lähtöpaikalle, toinen toimitsijoista pyysi meitä kaikkia käymään rauhassa kastautumassa. Samaan aikaan toinen toimitsija ilmoitti, että aikaa lähtöön oli 2 minuuttia. Se siitä veteen totuttelusta. Lähtövihellys tapahtui jotakuinkin heti, kun olin kastautunut.

Järvi oli lähes peilityyni ja osallistujia vain noin 20, joten mitään suurempaa ruuhkaa ei ollut. Olin yllättynyt siitä, että vain yksi uimari ui edelläni. Porukassa oli selvästi muitakin ensikertalaisia ja kokemattomia triathlonisteja. Noin puoleen väliin asti uintimatkaa pyrin säntillisesti uimaan vaparia. Sitten totesin, että etenin jotakuinkin samaa vauhtia rintauinnilla. Rintauinnissa hyvä puoli oli se, että näin koko ajan tähtäimessä olevan muovipömpelin, eikä ylimääräisiä metrejä tullut. Vaparia pitää ehdottomasti treenata lisää tulevaisuudessa!

Hengissä vielä uintiosuuden jälkeen. Vähän harmitti, että uinti meni rinuliksi.

Nousin vedestä toisena. Pingoin pyöräni luo pari sataa metriä rannasta niin kovaa kuin paljain jaloin uskalsin. Riisuin uimalakin ja -lasit sekä märkäpuvun osittain jo matkalla. Uinti oli niin jännittävä kokemus, että olin aivan hengästynyt. Tulimme pyöriemme luo nopeimman uimarin kanssa yhtä aikaa. Sain vaihdettua märkäpuvun pyöräilykamppeisiin yllättävän jouhevasti, vaikka kädet tärisivät ja hienomotoriset toiminnot olivat vaikeita.

Oli hieno fiilis päästä ensimmäisenä pyöräilyosuudelle, kun edelleni kurvasi moottoripyörä opastamaan reittiä. En ole koskaan johtanut mitään kisaa. Vaikka kyse oli pienestä kokeilutriathlonkisasta, fiilistelin tilannetta älyttömästi. Siellä minä ajelin vain moottoripyörä edessäni kärkipyöräilijänä. 😀

Reitti kulki Kiljavan opistolta Kiljavantietä Röykkään päin. Neljän kilometrin kohdalla piti kiertää kartio ja palata samaa reittiä takaisin. Menomatka oli pääosin loivaa alamäkeä, eikä yksivaihteisen cyclo cross -pyöräni välitys meinannut oikein riittää. Etenin niin kovaa kuin pääsin, mutta syke pysytteli alhaalla. Vaihdepyörällä olisin päässyt aika paljon kovempaa. Paluumatkan loiva ylämäki sen sijaan oli pyöräni kannalta optimaalinen. Sain painella pienet hapot reisissä takaisin vaihtoalueelle. Jos alan harrastaa lajia enemmänkin, pyörä täytyy päivittää!

 

 

Vaihto pyöräilystä juoksuun oli helppo: kypärä pois ja kengät vaihtoon. Olin ylpeä siitä, miten nopeasti sain vaihdon tapahtumaan, vaikka keskityin sitomaan juoksukenkien nauhat huolellisesti. Kun olin saanut juoksukengät jalkaan, miesten kärki tuli vaihtoalueelle. Pingoin matkaan. Adrenaaliinit jylläsivät. Tiesin, että juoksu olisi lajeista minulle vahvin. En tosin tiennyt yhtään, millainen pikakiituri takaani tulisi. Päätin kuitenkin pelata varman päälle ja pidin juoksun rentona.

Pyöräilyn aikana satoi ja ilma oli aika viileä. En ollut varsinaisesti kylmissäni, mutta juoksun alussa oikeaa hartiaa pakotti. Kesti hetken ennen kuin hartiakipu helpotti ja kädet pääsivät liikkumaan rennosti. Olisi kannattanut ehkä pyöräillä pitkä paita päällä.

Juoksun kääntöpaikka tuli aiemmin kuin odotin, juoksureitti ei missään nimessä ollut edes kolmea kilometriä. Kääntöpaikan jälkeen tiesin, että tulisin voittaman kisan. Miesten kärki oli sen verran kaukana takanani, ettei hänellä ollut enää realistisia mahdollisuuksia ohittaa minua, ellei jotain sattuisi. Juoksin reipasta hölkkää varmistellen kohti maalia. Oli aivan mielettömän hienon tuntuista kiihdyttää maalisuoralle voittajana. Aikani oli noin 41 minuuttia. Yksittäisten lajien ajoista minulla ei ole tietoa, koska unohdin kaikessa jännityksessä painella sykemittarista väliaikoja lajien välillä. Ensi kerralla sitten.

Jee, mä voitin kerrankin kisan! Kokonaisaikani oli 41 minuuttia ja risat. Väliajat unohdin katsoa kellostani. Toivon, että ne tulevat joskus kisajärjestäjän sivuille.

En muista, olenko koskaan voittanut yhtään kisaa. Ehkä joskus voitin koulujen välisiä kisoja ollessani Amerikassa vaihto-oppilaana 20 vuotta sitten. Vaikka tiedostan, että pienen triathlontapahtuman kokeilumatkan kilpailu ei ole varsinaisesti verrattavissa mihinkään suuren maailman triathlonkisaan, aion mehustella nyt pari päivää täysin rinnoin tätä hassua ensimmäisen triathlonkilpailun voittoani. Jos ei muuta, niin ainakin tämä kisa aiheutti minulle aikamoisen triathlonkärpäsen pureman. Missähän niitä seuraavia kisoja olikaan? 😀

-Lilli G (olen instassa nimimerkillä lilligronroos)

Kuvat otti Heli Karvonen

 

 

Helsinki Central Park Run 2019 -kisaraportti

Koska juoksutreenit ovat menneet parin viikon ajan taas hyvin, päätin kokeilla rajojani Helsinki Central Park Runin kympillä perjantaina 28.6.2019. Kontrolliverikokeessa selvisi viime viikolla, että sekä hemoglobiini että ferritiini ovat nousussa. Tunne siitä, että juoksu kulkee taas kevyemmin, liittyy siis selvästi rauta-arvojen nousuun.

Central Park Run on kotoisan pienehkö tapahtuma Paloheinän ympäristössä. Tänä vuonna osallistujia oli kaikkiaan noin 300. Reitti kiertää viiden kilometrin lenkkiä Paloheinän majan läheisyydessä. Reitti on todella tasainen, suurimmaksi osaksi kovaa hiekkapohjaa. Matkavaihtoehdot ovat 5, 10 ja 15 kilometriä.

Lähtötunnelmissa. Jännitti pirusti olla pitkästä aikaa lähtöviivalla, vaikka olin päättänyt juosta kisan vain kovana treeninä. Kuva: Central Park Run

Reitin lähtö ja maali olivat Paloheinän majalla. Tapahtuman järjestelyt toimivat moitteettomasti. Kuva: Central Park Run

Olin päättänyt lähteä liikkeelle rauhassa, koska en ole juossut tasavauhtista kovaa lenkkiä sitten huhtikuun puolimaratonin. Kuntoni oli siis täysi mysteeri. Tavoilleni uskollisena päädyin kuitenkin juoksemaan ensimmäisen kilometrin selvästi tavoitevauhtia kovempaa. Ei kovin fiksua yleensä, mutta tällä kertaa alku oli niin alamäkivoittoista, että kannatti antaa mennä. Ensimmäisen kilometrin väliaika oli 4:20. Rauhoitin vähän tahtia, vaikka juoksu tuntui rennolta. Tiesin, etten ollut riittävän hyvässä kunnossa moiseen matkavauhtiin kympillä. Hidastin vähän liikaakin, sillä kisan hitain, neljäs kilometri, meni aikaan 4:48. Tästä säikähtäneenä aloin seurata taas tarkemmin kelloa ja päätin pitää loppumatkan vauhtia noin 4:30:ssa.

Juoksin ensimmäiset neljä kilometriä seurakaverini Kari Valtosen kanssa. Kuva: Helsinki Central Park Run

Tapahtuma oli yleisöystävällinen, koska se kiersi viiden kilometrin lenkkiä. Tässä olen puolivälissä urakkaa. Kuva: Central Park Run

Matkan puolivälissä maalialueella sain maailman parasta kannustusta, kun omat tukijoukkoni huusivat kovaan ääneen ”Hyvä äiti, hyvä äiti!”. Olo oli vahva, olinhan juossut ensimmäisen kierroksen varmistellen. Toinen kierros saisi mennä kovempaa.

Juoksijoiden määrä harveni selvästi 5 kilometrin jälkeen, kun osa jäi maaliin. Jouduin juosta suurimman osan toisesta kierroksesta yksin. Noin 100 metrin päässä edessäni oli pari selkää, jotka päätin ottaa toisen kierroksen aikana kiinni. Se piti matkavauhtia hyvin yllä. En keskittynyt enää siihen, miltä tuntuu, vaan siihen, että saan selät kiinni.

Vajaan yhdeksän kilometrin kohdalla olin saanut edessä menevät juoksijat kiinni. En ole varmaan koskaan ollut yhtä hyvävoimainen kympin kisan loppukilometreillä, joten annoin palaa. Loppukiriä boostasi vielä 15 kilometrin naisten voittajan Maija Vallinojan kannustus. Kun koko kisan keskivauhtini oli 4:33, viimeisen kilometrin kiristin aikaan 4:13. Tulin maaliin ajassa 45:44 ja olin kympillä naisten seitsemäs.

Sain juosta toisen kierroksen pääosin yksin. Onneksi edessä siinsi muutama selkä, jotka olin päättänyt napata kiinni ennen maalia  – ja näin myös onnistuin tekemään! 🙂 Kuva: Central Park Run

Loppukirin perusteella olisin voinut uskaltaa pitää hieman kovempaakin matkavauhtia, mutta olin silti tosi tyytyväinen lopputulokseen. Tämä loppukevät ja alkukesä ovat olleet juoksumielessä niin vaikeat, että olen kiitollinen, kun juoksu tuntuu taas siltä, miltä sen kuuluukin tuntua. Nyt on taas kynnys osallistua kilpailuihin ylitetty. On lohdullista huomata, ettei pohjakunto katoa mihinkään parissa kuukaudessa, kunhan pysyy edes vähän liikkeessä.

-Lilli G (seuraa minua Instagramissa nimimerkillä lilligronroos)

Kansikuvassa mukana seurakaverit Essi Kilpeläinen ja Milla Toukkari.

Juoksuleiri Otepäässä – hikeä ja huonoja vitsejä

Olin kesäkuun alussa toista kertaa mukana Helsingin juoksijoiden Viron juoksuleirillä. Viiden päivän leiri järjestettiin Otepäässä, joka sijaitsee noin 200 kilometriä Tallinnasta etelään. Otepää on tunnettu talviliikuntamahdollisuuksistaan ja siellä järjestetään talvisin hiihdon maailmancupin osakilpailu. Kesällä Otepään puhdas luonto ja kumpuileva maasto houkuttelevat kesälajien harrastajia.

Mietin vielä viikkoa ennen lähtöä, olisiko minun viisampaa jättää koko leiri väliin. Sain tietää toukokuun lopussa, että rauta-arvoni olivat tippuneet anemian puolelle. Kestävyysharjoittelu kuluttaa rautaa ja juoksu on lajeista kaikkein vaativin raudankulutuksen näkökulmasta. Juoksun iskutus aiheuttaa askelhemolyysiä, eli punasolujen tuhoutumista. Kovimmat treenit ja suuret kilometrimäärät kannattaa siis jättää nyt juoksematta. Kaiken kukkuraksi lonkkani on viime aikoina vihoitellut. Jokainen juoksusta nauttiva tietää, miten vaikeaa on katsoa sivusta, kun muut treenaavat.

Tiesin, että leiriohjelmaan sisältyisi paljon juoksukilometrejä. Päätin silti lähteä mukaan omilla ehdoillani. Jättäisin kovat treenit kokonaan tekemättä. Otepäässä voisin tehdä korvaavia harjoituksia ja keskittyä kerrankin rauhassa lonkan kuntoutukseen ja kehonhuoltoon. Nauttisin varmasti olostani, vaikka en pääsisikään treenaamaan täysipainoisesti muiden mukana. Seuran monenkirjava porukka on muodostunut minulle tärkeäksi yhteisöksi. Rakkaus juoksua kohtaan yhdistää. Hiki hitsaa. Erityisesti valmentajilla mutta myös muilla maratonklubilaisilla on valtava määrä tietoa juoksuharjoittelusta ja yleensäkin treenaamisesta. Opin jatkuvasti uutta keskusteluissa. Huumori on monella lähes yhtä huonoa kuin itsellänikin. 🙂

Ensimmäisen päivän tutustumislenkillä oli tukahduttavan kuuma, yli 30 astetta varjossa. Onneksi lämpötila laski hieman inhimillisemmäksi päivä päivältä.

Mukaan leirille lähti 19 juoksijaa mukaan lukien maratonklubin valmentajat Pasi Päällysaho ja Tero Knuutila. Matkustimme Helsingistä Tallinnaan laivalla ja ajoimme yhteensä viidellä autolla Tallinnasta Otepäähän. Yövyimme Pühajarve Spa -hotellissa noin 2 kilometrin päässä Otepään keskustasta aivan Pyhäjärven rannalla. Hotelli on viihtyisä perustason hotelli. Tilat ovat siistit ja aamupala monipuolinen. Palvelu on hyvin ystävällistä. Hotellissa on kylpyläosasto, jossa on 25 metrin allas, poreallas ja lastenaltaat. Lisäksi hotellista löytyy pieni, mutta ihan kohtuullisesti varusteltu kuntosali sekä keilahalli ja pubiravintola. Ainoa miinuspuoli hotellissa on puuttuva ilmastointi. Kuumalla kesäkelillä huoneet lämpenevät tukahduttavan kuumiksi.

Pühajarve Spa Hotell on ollut alunperin ritarikartano. Kartano tuhoutui toisessa maailmansodassa. Entisöinnin jälkeen se on toiminut mm. keuhkotautiparantolana. Kartanoon on rakennettu lisäosia vähitellen. Viimeisimpänä osana rakennettiin uimahalli, keilahalli ja kuntosali vuonna 2003.

Leiriohjelma sisälsi vuoroin kevyemmän ja vuoroin kovemman juoksupäivän. Kokonaiskilometrimäärä kaikkiin juoksutreeneihin osallistuneilla oli noin 70. Itse juoksin yhteensä vain noin 30 kilometriä. Oheistreeninä kävin uimassa lähes joka päivä uimahallissa, tein lihaskuntoa ja runsaasti lonkkaa kuntouttavaa kuminauhajumppaa. Kehonhuoltoa harrastin viiden päivän aikana varmaan enemmän kuin moneen kuukauteen. Alle olen eritellyt leirin treeniohjelman. Oikeasta sarakkeesta löytyy oma sovellettu ohjelmani.

	Aamu	Päivä	Oma toteutus
Torstai, kevyt	Matkustus	45-75 min lenkki + keskipitkät venyttelyt	45 min lenkki + venyttelyt Kuminauhajumppa
Perjantai, kova	Aamulenkki 25-35 min + dynaamiset kropan avaukset	Vk-juoksutreeni, verryttelyineen noin 90 min Pilates 50-55 min (ohjasin)/Voimatreeni salilla	Aamulenkki + dynaamiset kropan avaukset Kuntosali + uinti Kehonhuolto ja kuminauhajumppa
Lauantai, kevyt	Aamulenkki 30-35 min	Verkka + juoksutekniikkadrillejä 10 x noin 60 m hapottomia vetoja  nurmikolla	Aamu-uinti + kuminauhajumppa Osallistuin päivän juoksutreeniin täysipainoisesti
Sunnuntai, kova	–	Kiihtyvä pitkä lenkki 2h – 2h 15 min	15 kilometriä (Olin ajatellut juosta 20 km, mutta vatsa oli eri mieltä) Kehonhuolto ja kuminauhajumppa
Maanantai, kevyt	Aamulenkki 40-50 min Kehonhuolto 60 min	Matkustus	Aamulenkki Kehonhuolto (ohjasin ja osallistuin samalla)

Tero ja Pasi ovat molemmat todella ammattitaitoisia valmentajia. Leirin treeniohjelma oli tasapainoinen yhdistelmä kovempia ja palauttavia treenejä.

Hotellissa on pienehkö, mutta ihan toimiva kuntosali hienoilla maisemilla.

Ohjasin leiriläisille pilatesta ja kehonhuoltoa leirin aikana.

Juoksimme paljain jaloin hapottomia vetoja lauantaina. Paljasjalkajuoksu ohjaa askellusta päkiävoittoiseksi ja tekee tosi hyvää jalkaterän lihaksille. Kannattaa kokeilla! Kuva: Karoliina Vuohtoniemi

Kävimme joka ilta yhdessä syömässä. Otepään ravintolatarjonnassa on toivomisen varaa.

Olen tyytyväinen, että osallistuin leirille tänäkin vuonna, vaikka en ollut parhaassa mahdollisessa juoksukunnossa. Maltoin yllättävän hyvin pidättäytyä kovemmista treeneistä. Tästä kuuluu kiitos myös juoksukavereille, jotka jaksoivat pitää yllä järjen ääntä. Seura ei pettänyt tänäkään vuonna. Nauroin viidessä päivässä enemmän kuin pitkään aikaan. Unohdin työstressin ja laskeuduin lomalle.

Loppuun vielä kuvien parhaimmistoa leiriltä. 🙂

-Lilli (Tule seuraamaan minua Instaan: lilligronroos)

Kuvassa lisäkseni Antti Mattila, Pasi Päällysaho sekä Virpi a.k.a Boheemijuoksija Taipale

Karoliina oli kohtalotoverini ja otti leirin vähän iisimmin.

Helsinki City Running Day – aurinkoa ja juoksun riemua

Helsinki City Running Day -tapahtumapäivä aukeni aurinkoisena ja lämpimänä. Vihaan sydämestäni kuumassa kisaamista, varsinkin alkukesästä, kun elimistö ei ole vielä tottunut kuumaan. Tällä kertaa lämpö ja aurinko eivät ahdistaneet, koska olin lähdössä juoksemaan tapahtumaan peruskestävyyslenkkiä.

Helsingin kuvataidelukiosta, jossa toimin liikunnan ja terveystiedon opettajana, oli ilmoittautunut puolimaratonille yhteensä 13 juoksijaa ja viiden kilometrin matkalle yhteensä 17 juoksijaa. Kun kevättalvella heitin idean tapahtumaan osallistumisesta ilmoille, en arvannut, miten suuren suosion idea keräisi. Jännitin erityisesti puolimaratonille lähtevien opiskelijoiden puolesta. Tietääkseni vain yksi opiskelija oli juossut aiemmin puolimaratonin. Osalle treenikilsoja oli kertynyt kevään aikana enemmän, osalle vähemmän.

Torkkelin puolimaratoonarit valmiina koitokseen. Asennetta ei tältä porukalta puuttunut.

Lähdin opettajakollegani ja yhden opiskelijan kanssa reitille. Molemmilla oli ajatus saavuttaa noin kahden tunnin puolimaratonaika. Reitti veti alusta asti hyvin. Saimme juosta heti Urheilukadulla omaan tahtiimme. Mannerheimintiellä oikeanpuolimmainen kaista oli varattu juoksijoille ja käsittääkseni viereistä kaistaa autot saivat ajaa pohjoiseen. Juoksijoiden kaista oli merkitty vain muutamilla kartioilla. Riski kartioihin kompastumiseen tai onnettomuuksiin autojen kanssa oli ilmeinen.

Puolimaratonreitti esitteli Helsinkiä kauneimmillaan. Pikku Huopalahden ja Seurasaaren lenkkimaisemat ovat minulle rakkaita ajalta, jolloin asuin Töölössä. Myös Kuusisaaren ja Lehtisaaren läpi Lauttasaareen kulkeva reitti oli kuin nostalgiatrippi Töölövuosiin. Meri kimalteli auringossa lähes peilityynenä. Onnekseni en ollut juoksemassa tavoitteellisesti, koska kauniissa säässä oli myös juoksijoille ei niin mieluinen kääntöpuoli. Kollegastani helle ja kuljettu matka meinasivat saada yliotteen 15 kilometrin tienoilla.

Pysähdyin matkalla kuvaamaan mielestäni selkeää opastusta. Jälkeenpäin selvisi, että juuri tässä risteyksessä Iivo Niskanen oli juossut harhaan. Hitaammille juoksijoille opasteet riittivät hyvin, mutta kärkipäässä yksin juoksevia olisi varmaan helpottanut esim. värikoodaus kylteissä. Risteyksissä ei pitäisi olla mitään mahdollisuutta ajautua harhaan.

Ruoholahdessa ihmisiä oli kerääntynyt nurmialueille picnicille ja kannustamaan. Päätimme kävellä hetken ja kerätä loppumatkan kilometrejä hitaasti mutta varmasti. Baanaa pitkin kohti keskustaa edetessä kannustajien määrä lisääntyi. Töölönlahdella oli jo tunnelma katossa. Helsinki Social Runnersin hauskat kannustuskyltit ilahduttivat. Oma lempparini oli ”Think you are tired? My arms are killing me”. Oopperatalolta päätimme taas kävellä vielä hetken aikaa, koska tiedossa oli kevyttä nousua. 20 kilometrin kohdalla opettajakollegat ottivat meidät kiinni ja saimme juosta viimeisen kilometrin kaikki neljä yhdessä. Ylitimme maaliviivan lähes yhtä aikaa ajassa 2:21.

Kollegoilla kilometri matkaa maaliin. Nyt taas hymyilyttää, kun loppu häämöttää.

Onnellisina maalissa

Maaliin tulon jälkeen aloitin ahkeran opiskelijoiden liveseurannan. Koska keli oli kuuma, vaati ensikertalaisilta sisua päästä maaliin asti. Kahdenkymmenen kilometrin väliaikoja kuitenkin tippui yksitellen ja olipa pari opiskelijaa jo saapunut maaliinkin ennen meitä. Joka ikinen puolimaratonille lähtenyt opiskelija taisteli itsensä maaliin asti. Siihen ei ihan jokainen lukiolainen pystyisi!

Juoksutapahtuman aikataulutus oli minun tarpeisiini todella onnistunut. Melkein heti puolimaratoonarien saavuttua perille alkoi maalialueella taas tapahtua, kun viiden kilometrin kärki pinkoi maaliin. Torkkelilaisten kärkijuoksijat tulivat maaliin tiukalla kaksinkamppailulla ajassa 24:43 ja 24:44. Mainitsemisen arvoinen on myös koulumme rehtorin upea tulos 26:09. Olen älyttömän ylpeä jokaisesta juoksijasta, jotka edustivat kouluamme, joka ei perinteisesti ole tunnettu liikunnallisuudestaan.

Vaikka kuulin jälkeenpäin joistakin puutteista järjestelyissä, oman kokemukseni mukaan kaikki toimi hyvin. Varustesäilytyksen jono kulki nopeasti ja bajamajoja oli riittävästi lähtöalueella. Juoksun jälkeiset tarjoilut olivat runsaat. Porukkaa oli paljon, mutta tungosta ei syntynyt missään vaiheessa. Kiitos kaikille tapahtumaa järjestämässä olleille.

Onnellisia opiskelijoita ja onnellinen rehtori päivän ponnistelun päätteeksi.

Jäin seurailemaan vielä seuratoverieni maratonin ja maratonviestin maaliintuloa, eli nautin tapahtumasta koko rahan edestä. Maalialueella piti päästä nappaamaan fanikuva suuresti ihailemani Noora Honkalan kanssa, joka otti maratonilla naisten pronssia.

Juoksukunnon tarkistus Helsinki Spring Marathonilla

En ole kovin ahkera juoksukilpailuissa ravaaja. Edellinen kilpailuni oli Vantaan maratonin maratonviesti lokakuussa. Teen päivätyöni ohella liikunnanohjausta sunnuntai-iltaisin,  joten haluan minimoida muun ohjelman viikonlopuilta, jotta perhe-elämään jäisi myös kiireetöntä aikatauluttamatonta aikaa. Tästä syystä jätin väliin esimerkiksi talven Aktia-maantiejuoksucupin, vaikka olisi tehnyt harjoittelulle hyvää päästä välillä juoksemaan lappu rinnassa. Lauantaina 13.4. menin pitkästä aikaa lähtöviivalle, kun osallistuin Helsinki Spring Marathonin yhteydessä juostuun Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) SM-puolimaratoniin.

Minulla on hyviä muistoja Helsinki Spring Marathonilta, koska juoksin oman puolimaratonennätykseni reitillä viime vuonna. En ollut tällä kertaa kovinkaan hyvin kartalla omasta kunnostani. Viimevuotisen ennätyksen rikkominen olisi vaatinut alle 4:38 minuutin kilometrivauhtia. Päätin lähteä matkaan avoimella mielellä ja katsoa, mihin vauhti asettuu.

Arvoin loppuun asti vaatetuksen kanssa. Lämpöä oli noin 5 astetta, sää oli pilvinen ja lähes tuuleton. Päätin alkulämmittelyn jälkeen lopulta juosta vain shortseissa ja kompressiosukissa, pitkähihaisessa juoksupaidassa ja t-paidassa. Kaulan suojasin buffilla, mutta jätin pannan ja hanskat pukuhuoneeseen.

Helsinki Spring Marathonin lähtö ja maali sijaitsevat Pukinmäen liikuntapuistossa. Kuva: Markku Alen, Helsinki Spring Marathon

Tulin lähtöpaikalle täpärästi vain pari minuuttia ennen lähtölaukausta, koska naisten pukuhuoneen vessajono oli pitkä. En ehtinyt palella, enkä toisaalta jännittääkään lähtöä. Ensimmäinen puoli kilometriä oli ruuhkainen, sitten juoksuletkassa alkoi olla hyvin tilaa pitää omaa vauhtia. Sykemittari kertoi ensimmäisen kilometrin väliajaksi 4:40 min/km. Pidin samaa vauhtia yllä vielä kolme seuraavaa kilometriä, mutta oli hyvin pian selvää, että vauhti tulisi hiipumaan matkan aikana.

Vaikka sykelukemien perusteella olisin voinut jatkaa samalla vauhdilla, olin varma, etten tänään pääsisi maaliin asti puolimaratonsykkeillä. Reidet ja pohkeet hapottivat ja vatsa alkoi oireilla heti kun sykkeet nousivat yli maratonkynnyksen. Laskin hieman vauhtia ja etsin itselleni sopivaa selkää tuijotettavaksi, mutta monen juoksijan vauhti tuntui sahaavan sen verran, etten pystynyt juoksemaan rennosti kenenkään kanssa. Keskityin siis omaan vauhdinpitoon.

Juoksijoita riitti puolikkaalla alussa ruuhkaksi asti. Kannustajia ei sen sijaan reitin varrelta juurikaan löytynyt. Kuva: Markku Alen, Helsinki Spring Marathon 2019

Helsinki Spring Marathonin reitti on nopeahko. Kovia nousuja ei ole ja lähes koko matka juostaan asfaltoitua kevyen liikenteen väylää. Reitti toistaa noin 10,5 kilometrin lenkkiä, joka puolimaratonissa juostaan siis kaksi kertaa. Kilpailu oli tänäkin vuonna hyvin järjestetty. Huolto pelasi ja reitti oli merkitty selvästi. Reitti oli kuitenkin, varsinkin harmaana päivänä huhtikuussa, vähän tylsä. Suurin osa reitistä kuljettiin pellon ja hiljaisen tien reunaa ja kannustajia oli reitin varrella harvakseltaan.

Kello näytti kympin kohdalla noin 48 minuuttia. Seurakaverien kannustus puolimatkassa piristi, mutta ei tuonut askeliin lennokkuutta. Sormia palelsi, ja harmittelin pukuhuoneeseen jääneitä hanskoja. Vedin hihat sormien suojaksi ja samalla peitin sykemittarin näytön. Toinen kierros saisi mennä fiiliksellä. Tänään ei ollut minun päiväni, joten voisin yhtä hyvin ottaa toisen kierroksen hyvänä treeninä.

Vilkuilin silloin tällöin hihan alle mittarin lukemiin ja yritin kiristää välillä vauhtia, mutta totesin jälleen, että en pääsisi maaliin asti, jos juoksisin kovempaa. Loppumatkasta minun täytyi tyytyä ihailemaan, kun muut menivät ohi oikealta ja vasemmalta lennokkain loppukiriaskelin. Oma loppukirini jäi ottamatta, koska sitä ei vain irronnut.

Saavuin maaliin ajassa 1:42:40. Juoksun keskivauhti (4:52 min/km) oli 14 sekuntia huonompi kuin viime vuonna. Keskisyke pysyi maratonkynnyksellä, enkä pystynyt nostamaan sitä korkeammalle. Oli tyydyttävä päivän kuntoon.

Kiitos kaikille vapaaehtoisille hyvin toimineesta huollosta! Kuva: Markku Alen, Helsinki Spring Marathon

Maalissa oli ihana fiilis, kun tutut ja tuntemattomat vaihtoivat kuulumisia. Seurakaverini Anu nappasi hienosti SM-pronssia N40-sarjassa ja myöhemmin minulle selvisi, että sijoituimme toiseksi N30-sarjan joukkuekilpailussa. Myös seuramme miehet nappasivat joukkuehopeaa omassa sarjassaan. En ehtinyt kuitenkaan jäädä tunnelmoimaan, koska kännykässä oli maaliin tultuani viesti, että kuopus oli sairastunut ja näin ollen sovitut lastenhoitokuviot olivat menneet uusiksi. Minun oli tarkoitus ottaa blogia varten kuvia juoksun jälkeen, mutta se sai jäädä lapsen sairastumisen vuoksi. Siksi tämän tekstin kuvitus koostuu HSM:n omista kuvista, joissa en edes itse esiinny.

Vaikka jäin viisi minuuttia ennätyksestäni, en ollut oikeastaan edes kovin pettynyt juoksuun. Olen saanut kevääseen kyllä muutamia onnistuneita treeniviikkoja, mutta monessa kohtaa tavoitteellinen juoksuharjoittelu on saanut väistää työkiireiden ja lapsiperhe-elämän tieltä. Tehotreenit ovat jääneet liian vähäisiksi, koska paukkuja koville treeneille ei vain ole riittänyt. Työmatkahölkkäilyä ja viikonloppupitkikisiä olen onneksi harrastanut, joten kilometejä on kertynyt mukavasti. Puolimaratonaika kuvasti lopulta varmasti hyvin realistisesti tämänhetkistä kuntoani.

Toivon, että saisin kesän aikana treenin kulkemaan ja kuntoa nostettua. Otan vastaan suosituksia mukavista juoksutapahtumista Etelä-Suomessa, myös pienemmistä, joissa voisin kesän aikana tarkistuttaa kympin ja puolimaratonin kuntoa. Kokonaisesta maratonista en tällä hetkellä edes haaveile. Tosin mieli saattaa muuttua nopeastikin, jos treeni alkaa taas kulkea.

-Lilli G (Instagram: lilligronroos)

 

 

Kilometritehtailua Torremolinoksessa

Juoksuloma Espanjassa keskellä talvea on ollut haaveeni jo monta vuotta. Nyt aika oli vihdoin kypsä haaveen toteuttamiselle, kun nuorempikin lapseni on 3,5- vuotias. Sain seurakseni matkalle veljeni vaimon Helin, joka niin ikään harrastaa pitkänmatkanjuoksua. Matkakohteeksemme valikoitui Torremolinos, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Malagan lentokentästä. Aurinkorannikon keskilämpötila jää helmikuussa alle 20 asteen, joten säätila on juoksulomalle optimaalinen.

Yövyimme aivan merenrannassa sijaitsevassa hotelli Bajondillossa. Bajondillo oli siisti ja kohtalaisen viihtyisä. Huoneestamme oli merinäköala. Asiakaskunnan keski-ikä oli varmaankin noin 80 vuotta, joten jätimme hotellin illanvietot väliin, mutta nautimme suuresti siitä, ettei naapurihuoneissa ollut öisin itkeviä lapsia tai hilluvia teinejä.

Ennalta suunniteltu treeniohjelma mahdollisti riittävän palautumisen

Tavoitteemme oli kerätä paljon kilometrejä seitsemän päivän aikana, sekä panostaa kehonhuoltoon. Halusin saada pelkkien kilometrien lisäksi tehtyä pari laadukasta vauhtitreeniä, joita varten viikkorytmi piti miettiä etukäteen, jotta jalat olisivat palautuneet oikeaan aikaan.

Rytmitimme päivät siten, että lähdimme suoraan sängystä rauhalliselle pk-lenkille. Teimme tässä yhteydessä usein myös pilatesta, joogaa ja muuta kehonhuoltoa. Aamupalan jälkeen lepäilimme pari tuntia ja teimme päivän päätreenin ennen lounasta. Tällä aikataulutuksella meille jäi iltapäiviin ja iltoihin rentoa ajanviettoaikaa yllin kyllin. Kävelimme paljon kaupungilla, söimme hyvin ja parina päivänä shoppailimme läheisessä ostoskeskuksessa Plaza Majorissa (jossa on mm. Niken tehtaanmyymälä).

Alla näkyy toteutunut treeniohjelmamme. Jouduin jättämään pitkin hampain keskiviikon treenit väliin kurkkukivun vuoksi, joten minulle kilometrejä kertyi viikon aikana tasan sata (Helille 120 km).

Päivä	Treeni
Lauantai	Aamu: saapuminen kohteeseen Pk 60 min (10 km) + pilates
Sunnuntai	Aamu: pk 40 min (6 km) + pilates Päivä: 30 min pk + 50 min tv reipas + 20 min pk (yht. 16 km)
Maanantai	Aamu: pk 40 min (6 km) + venyttely Päivä: Erittäin rauhallinen pk 1 t 40 min (13 km)
Tiistai	Aamu pk 40 min (6 km) Päivä: 30 min pk + 10 x 100 m hapottomat vedot uimarannalla paljain jaloin + 15 min pk (yht. 9 km)
Keskiviikko	Aamu: pk 40 min (6 km) Päivä: verkat +  5 x 1600 m vedot radalla (yht. 14 km) Treenit jäivät minulta väliin. Jouduin kannustajan rooliin kurkkukivun ja yskän vuoksi.
Torstai	Aamu: 2,5 tunnin pk -lenkki (24 km) Päivä: Kuntosali 1 h
Perjantai	Aamu: pk 60 min (10 km) -> kotiinlähtö

Torremolinos oli juoksulomakohteena hyvä. Rantaa pitkin pääsi juoksemaan tasaista lenkkiä, urheilukenttä tarjosi vetotreenipaikan ja aivan kaupungin keskustassa oli myös hyväkuntoinen kuntosali (Basic Fit). Aika läheltä Torremolinosta löytyy muutama luonnonpuisto. Valitettavasti emme tällä kertaa saaneet aikaiseksi lähteä seikkailemaan, vaikka tarkoitus olikin mennä tekemään pitkä lenkki luontoon.

Jalat kestivät treeniviikon hyvin, vaikka viikkokilometrini ovat jääneet viime kuukausina parhaimmillaankin reiluun viiteenkymmeneen. Sain onneksi taisteltua itseni irti alkavasta flunssasta, enkä menettänyt lopulta kuin yhden treenipäivän kurkkukivun vuoksi. Lomalta toin tuliaisina paitsi vähän boostatumman juoksukunnon, myös levänneen mielen. Alla vielä matka kuvina.

Rantabaanalla riitti tasaista juostavaa tasavauhtiselle reippaalle lenkille, jonka juoksimme 2,5 kilometrin pätkällä edestakaisin. Näin emme erkaantuneet toisistamme, vaikka juoksimme hieman eri vauhtia.

Hapottomat vedot paljain jaloin avasivat treenin väsyttämiä jalkoja mainiosti. Viileä merivesi lisäsi palauttavaa vaikutusta.

Pilatesta merenrannassa aamulenkin jälkeen. Ihanan kliseistä, ihanan huoltavaa.

Torremolinoksessa on urheilukenttä, jossa oli hyvä tehdä vetotreeni. Itse valitettavasti keskityin kurkkukivun vuoksi kuvaamiseen, enkä juoksemiseen. Helin kanssa samaan aikaan radalla treenasi myös muuan Leo-Pekka Tähti.

Tehtiin pitkis ehkä vähän tylsästi rantaviivaa pitkin. Fuengirolan rajalle oli tasan 12 kilometriä hotelliltamme. Huoltoasema tarjosi hyvän taukopaikan vessakäynnille ja pienelle välipalalle.

Torremolinoksen arkkitehtuuri oli hyvin vaihtelevaa. Rantaviivan hotelliarkkitehtuuri ei hivellyt silmää, mutta ylempänä kaupungilla oli varsin viihtyisää.

Kiitos Torremolinos. Until next time!

Run, eat, sleep, repeat – Juoksuleirillä harrastelijakin pääsee maistamaan ammattiurheilijan elämää

Vietimme Helsingin juoksijoiden maratonklubin perinteisen talvileirin Vierumäellä  viikonloppuna. Osallistujia oli parikymmentä ja valmentajia kolme. Maratonklubin jäsenet ovat aikuisia kilpakuntoilijoita, joilla suurimmalla osalla on takanaan vähintään yksi maraton. Klubissa valmentajina toimivat Pasi Päällysaho ja Tero Knuutila. Leirillä mukana oli myös Visa Orttenvuori.

Vahvasti ruuhkavuosia elävänä nautin suunnattomasti treenaamisen, ruuan ja levon täyttämistä leiripäivistä. Arjessa tavoitteellinen kestävyysjuoksuharjoittelu vaatii paljon yhteensovittamista ja joustamista. Pyrin suunnittelemaan viikkotreenini siten, että ehdin viettämään mahdollisimman paljon aikaa perheeni kanssa. Juoksen esimerkiksi työmatkoja ja käyn vain kerran viikossa maratonklubin yhteistreeneissä. Teen viikonloppuisin yleensä aina vähän töitä, jotta voisin viikon aikana käydä ainakin kerran treenaamassa päiväsaikaan hyppytunnilla. Leirillä yhteensovittamista vaati lähinnä ruokailujen sijoittaminen sopivasti treenien väliin.

Kelit olivat kohdallaan Vierumäellä.

Leiriviikonloppumme alkoi perjantaina iltapäivällä yhteislenkillä. Hölkkäilimme reilun puoli tuntia, minkä jälkeen pidin juoksijoille pilatestunnin. Moni maratonklubin jäsen on vakiokävijä pilatestunneillani. Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin juoksun ja pilatesharjoittelun yhteyksistä (linkki). Pilateksen ja illallisen jälkeen kävimme saunomassa ja uimassa.

Lauantai alkoi aamulenkillä klo 7:00. Juoksimme noin 40 minuuttia, teimme lyhyet venyttelyt ja suuntasimme aamupalalle. Aamupalan jälkeen oli parin tunnin lepo, jonka aikana oli aikaa latautua päivän päätreeniin, määräintervalleihin. Alle 3:30 maratonjuoksijoiden treeni oli 10 x 600 metriä noin maratonvauhtista juoksua sekä 10 x 200 metriä noin 10 kilometrin kisavauhtia. Olen juossut syyskuisen Tallinnan maratonin jälkeen hyvin vähän vetoja, joten ratajuoksussa olo oli kuin varsalla kesälaitumella. Onneksi minulla oli vauhdinpitäjänä kokeneempi maratoonari Virpi, joka piti huolen siitä, ettemme lähteneet keulimaan vauhtien kanssa liikaa. Pasilla oli myös mukana laktaattimittari, jonka avulla varmistin, että treeni pysyi riittävän maltillisena.

Onnistuneen treenin jälkeen on helppo hymyillä.

 

Määräintervallien jälkeen kävimme lounaalla ja siirryimme takaisin lepäämään ja latautumaan päivän voimaharjoitteluosuuteen. Voimaharjoitteluosuus alkoi reilun tunnin luennolla, jossa kävimme läpi voimaharjoittelun perusteita ja sen merkitystä aktiivisesti harjoittelevalle kilpakuntoilijalle. Olen valmistellut blogitekstiä kestävyysharjoittelun ja voimaharjoittelun yhdistämisestä ja julkaisen sen lähiaikoina. Luennolta siirryimme kuntosalille käymään läpi erilaisia kestävyysjuoksijalle sopivia nopeusvoimaharjoitteita.

Voiman lajit. Pohdin pian ilmestyvässä seuraavassa blogitekstissäni kilpakuntoilijan voimaharjoittelua. Kuvassa toinen maratonklubin valmentaja, Tero Knuutila.

Kun päivällisen jälkeen laskeuduimme mäkeä alas rantasaunaan, jalat olivat aivan lopussa. Ilahduttavaa oli, että lihasväsymys tuntui erityisesti pakaroissa, takareisissä ja pohkeissa, koska olen pyrkinyt aktiivisesti syksyn aikana lisäämään pakaran työntövoimaa. Olen kärsinyt pitkään kuolleen pakaran oireyhtymästä juoksussa. Ehkä vihdoin takaketjusta alkaa löytyä elon merkkejä.

Visa Orttenvuori opetti meille erilaisia juoksijalle sopivia voimaharjoitteita kuntosalilla. Koska takana oli pitkä määräintervalliharjoitus, painot piti pitää maltillisina.

Ilta venyi pitkäksi, mutta onneksi sunnuntaiaamun aikataulu oli armollinen ja ehdin saada ihan kelpo yöunet fyysisesti raskaan treenipäivän päälle. Sunnuntaiaamun pitkis suuntautui Ilves- reitille kauniisiin talvisiin metsämaisemiin. Teimme kahden tunnin peruskestävyyslenkin ja tällä kertaa kilometrejä kertyi lenkillä vain noin 16, koska maasto oli mäkistä ja etenimme maltilla. Ylämäkien kävely oli järkevää, koska treenin piti olla nimenomaan peruskestävyysharjoitus.

Sunnuntaiaamun pitkis viimeisteli juoksuleirin. Kuvassa vasemmalla maratonklubin toinen valmentaja, Pasi Päällysaho. Kuvan otti Visa Orttenvuori.

Moni pitää kestävyysjuoksua yksinäisenä lajina. Parasta juoksu on kuitenkin yhdessä. Olen kehittynyt todella paljon liityttyäni Helsingin juoksijoihin ja seuratovereista on tullut minulle tärkeitä. Pyrin välttämään läheisteni uuvuttamista juoksuaiheisella höpötyksellä (aina siinä onnistumatta), mutta maratonklubilaisten kanssa voin vääntää loputtomiin kaikesta, mikä liittyy edes löyhästi juoksuharjoitteluun.

Tavoitteellinen juoksuharjoittelu on minulle tärkeää, mutta samalla se on välillä haastavaa pikkulapsiperheessä. Arjessa rytmitän treenaamistani perheen ehdoilla, juoksuleirillä sain hetken omistautua vain ja ainoastaan harjoittelulle. Se oli terapeuttista, vaikka viikonlopun päätteeksi olikin tietysti jo kauhea ikävä kotiin.