Me muutettiin maalle

Jos joku olisi sanonut minulle heinäkuun alussa, että asumme maalla kesän taittuessa syksyyn, olisin nauranut räkäisesti. Olimme toki välillä pohtineet vaihtoehtoja. Olin selannut säännöllisesti Oikotien asuntotarjonnan. Ei meillä ollut mitään kovin vakavaa aikomusta uuden kodin hankintaan, mutta oli kiva leikkiä ajatuksella, josko joskus löytäisimme ihka oman talon jostakin Helsingin kehyskunnasta. Olin aina haaveillut pihasta ja syvällä sisimmässäni kaivannut maaseudun rauhaa. Asiat olivat kuitenkin Helsingissä niin hyvin, ettei kannattanut tehdä mitään hätiköityjä ratkaisuja. Meillä oli kiva koti, työkuviot pyörämatkan päässä, sekä lapsilla koulu- ja päiväkotiasiat kunnossa.

Heinäkuun loppupuolella törmäsin sattumalta asuntoilmoitukseen, joka ei jättänyt rauhaan. Myynnissä oli kaunis 50-luvulla rakennettu kivinen paritalokoti lapsuutemme maisemissa, 45 kilometrin päässä Helsingistä. Makasin parvekkeemme sohvalla ja selasin kuvia ihastuneena. Lähetin linkin asuntoilmoitukseen olohuoneessa hengailevan puolisoni kännykkään. Ensin vitsailimme asiasta, sitten minuun iski pakottava tarve mennä katsomaan taloa. Kun ajoin heinäkuisena perjantai-iltana talon pihaan, tiesin heti tulleeni kotiin. Minä vain tiesin.

Vanha omenapuu. Kukkivat syyshortensiat. Liuskekiviterassi. Iso, kaunis piha.

Tunne vain voimistui astuessani taloon sisään.

Mahonkiovet olohuoneen ja eteiskäytävän välissä. Shakkiruutulattia keittiössä. Takka. Talovanhus oli hirvittävän sympaattinen ja kotoisa. Vähän rosoinen, mutta kuitenkin hyvin pidetty. Kaikin puolin täydellinen koti meidän nelihenkiselle perheellemme. Täydellinen.

Ajoin kotiin illalla sydän pamppaillen. Miten saisin puolison suostuteltua tähän hulluuteen mukaan? Entä, jos hän ei suostuisi? Jättäisikö talo minua koskaan rauhaan? Sovimme, että miettisimme asiaa tahoillamme viikonlopun yli. Odotin koko sunnuntain kädet hikoillen, että puoliso palaisi keikkareissulta. Vihdoin iltapäivällä pääsimme asian äärelle ja sovimme että menisimme katsomaan taloa koko perheen voimin seuraavana päivänä. Kun astuimme sisään, lapset alkoivat juosta ympäri taloa huutaen yhteen ääneen: ”Muutetaan! Muutetaan! Muutetaan!”. Kiersin taas haltioituneena tätä kaunista, kulttuurihistoriallisestikin arvokasta pientä taloa, joka vain huusi päästä asuttamaan meidän perhettämme. Toivoin koko sydämeni pohjasta, että myös puoliso näkisi talossa saman taian kuin minä.

Tunti näytössä käynnin jälkeen istuimme uimarannalla, katsoimme lasten vesileikkejä rantavedessä ja teimme talosta tarjouksen. Kaksi päivää tarjouksen teon jälkeen olimme sopineet edellisen asunnon myymisestä naapureillemme. Esikoisen koulupaikka hoitui, kuopuksen eskaripaikka hoitui. Klik klik klik, asiat vain loksahtelivat kohdilleen. Olimme yllättäen jättämässä entisen elämämme ja muuttamassa vanhalle kotikylällemme, jonne emme koskaan enää aikoneet muuttaa. Hyppäämässä päätä pahkaa uuteen. Tai vanhaan. Miten sen nyt sitten ajatteleekaan. Yhtäkkiä lapsuuden kotikylä alkoi tuntua rakkaalta ja lämpimältä. Sellaiselta, jossa haluaisin lasteni kasvavan aikuisiksi.

Nyt muutosta on kulunut kohta kuusi viikkoa. Tavarat ovat pikkuhiljaa asettuneet paikoilleen. Olemme ostaneet kompostorin, haravoita, lapion, kirveen ja trampoliinin. Olemme katselleet kirkkaana sykkivää tähtitaivasta ja haistelleet voimakkaita syyskesän tuoksuja oman pihan omenapuun alla. Uuteen totuteltavaa on ollut paljon meille kaikille. Olemme olleet ihmeissämme ja väsyneitä, mutta ennen kaikkea äärettömän onnellisia. Elämä on välillä yllätyksellistä. Uskon vahvasti siihen, että juuri näin kaiken piti mennä. Silloin, kun sydän kehottaa tarttumaan tilaisuuteen, sitä kannattaa yleensä kuunnella.

Jos lapsiperhearki 50-luvun kodissa kiinnostaa, tule seuraamaan minua Instagramiin (lilligronroos). Sisältövaroituksena täytyy tietysti muistuttaa, että Instagramin sisältö on kotifiilistelyn ohella myös vahvasti liikuntapainotteinen. 🙂

❤ Lilli G

Kuva: Milla Palkoaho

Kun järki voitti – Finlandia Maraton DNS

Yllä olevassa kuvassa näet meidän uuden kodin. Tämä talo on syypää siihen, että jätin osallistumatta tämän vuoden Finlandia Maratoniin.

Kun kirjoitin viimeksi blogiin, olin hyvässä vauhdissa treenaamassa kohti Finlandia Maratonia. Edessä olivat vielä viimeiset kovemmat treeniviikot ennen keventelyä. Olin hyvässä juoksukunnossa ja innoissani siitä, että pääsisin juoksemaan maratonia kolmen vuoden tauon jälkeen. Tiesin, ettei viimeisistä treeniviikoista tulisi helppoja. Lukuvuosi kouluissa oli aluillaan. Lisäksi elokuun aikana oli edessä muutto Helsingin kehyskuntaan. Mainitsin edellisessä blogitekstissä muutosta yhdellä sivulauseella ja samanlaisella rauhalla myös suhtauduin siihen. Muutto ei näyttänyt kalenterissa pahalta, enkä halunnut ajatella sitä sen enempää. Eiköhän se sujuisi omalla painollaan. Halusin saattaa loppuun maratonprojektin, kun tavoitekisa oli jo niin lähellä.

Yritin jatkaa maratontreenejä hieman sovelletusti vielä elokuun alkupuolella. Töissä oli kiireempi kuin olin osannut odottaa ja optimistinen asenne muuttoa kohtaankin alkoi rakoilla. Muuttaminen – vaikka se olisi maailman onnellisin asia – on aina raskasta. Olin ennakoinut tilannetta ottamalla pari päivää virkavapaata töistä. Halusin asettua rauhassa uuteen kotiin. Halusin tarjota lapsille rauhallisen alun uudessa koulussa ja eskarissa. En ollut kuitenkaan yhtään ajatellut, miten paljon arkirutiinien uudelleen miettiminen vaatisi energiaa myös muuttoa seuraavien viikkojen aikana.

Muutto toiselle paikkakunnalle nyrjäyttää hetkellisesti koko perheen elämän raiteiltaan ja aiheuttaa väkisinkin jonkinlaisen kriisin. Työmatkani piteni viidestä kilometristä neljäänkymmeneenviiteen. Lapset – vaikka kaikki onkin mennyt todella mutkattomasti – tarvitsivat meiltä aikuisilta paljon tukea uusissa kuvioissaan (tietysti tarvitsivat ja tarvitsevat vielä tovin aikaa!). Olimme asuneet 18 vuotta taloyhtiöissä, nyt meillä oli vanha ihana talo huollettavanamme. Olin monta päivää aivan kertakaikkisen tukossa. Treenaamisesta ei yksinkertaisesti tullut mitään. Kun vihdoin pääsin ensimmäisen kerran lenkille, sairastuin seuraavana päivänä flunssaan.

Mietin vielä pari viikkoa ennen Finlandia Maratonia, että lähtisin viivalle, mutta aiempaa kevyemmillä tavoitteilla. Vaikka elokuussa treeniviikot menivätkin vähän pipariksi, olin kuitenkin kesän jäljiltä kelpo juoksukunnossa. Olisin voinut lähteä kokeilemaan maratonia kesän pohjilla. Järki kuitenkin voitti. Maraton on kova rasitus keholle, vaikkei sitä juoksisi maksimisuorituksena. Minun taustoillani olisi ollut tyhmää (ja itsekästä) lähteä viivalle, koska maratonista palautuminen olisi vaikuttanut takuuvarmasti arjessa jaksamiseen. Peli piti viheltää poikki ja keskittyä olennaiseen. Piti keskittyä pidemmän työmatkan haltuunottoon. Piti keskittyä lasten kanssa uuteen kotikylään tutustumiseen. Piti keskittyä uuden kodin laittamiseen. Maraton ei hyvistä suunnitelmista huolimatta yksinkertaisesti sopinut tämän alkusyksyn kuvioihin.

Rakastan tavoitteellista kilpakuntoilua, mutta olen vuosien saatossa alkanut yhä herkemmin huomata, milloin uhkaa mennä yli. Minulla on paljon lautasella jo ihan normiarjessakin, eikä arkeen tarvita kovin kummoisia lisärasituksia ennen kuin treenistä alkaa tulla hampaat irvessä suorittamista iloisen kuplivan innostuksen sijaan. Tiedän, että kehittyisin nopeammin, jos pistäisin itseni välillä vähän vielä kovemmin likoon. Tämän arjen paletin kanssa tosin keikkuisin silloin myös huomattavasti lähempänä montun reunaa. Yksittäisten treenien osalta on välillä todella hienoa kokeilla rajojaan, mutta treeniohjelmissa pysyttelen mielelläni aika turvallisella maaperällä – vaikka kehittymisen kustannuksella. Juoksun täytyy olla arkeen lisää voimaa tuova elementti, ei arjen jaksamista nakertava pakonomainen rutiini.

Päätin lähteä Jyväskylään Finlandia Maratonille kuitenkin kannustusjoukkoihin. Viikonloppureissu rakkaaseen opiskelukaupunkiin tuntui juuri sopivalta irtiotolta raskaan alkusyksyn jälkeen. Tottakai koin jonkinlaista haikeutta, kun seurasin juoksukaverien valmistautumista kisaan. Ulkoiset olosuhteet juoksuun olivat täydelliset: Tuuleton pilvipoutainen sää ja nopeahko todella kaunis reitti Jyväsjärven ympäri. Tapahtumassa juostiin Finlandia Maratonin lisäksi sekä SM-maraton että Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maraton, joten juoksijoita oli paljon ja taso oli todella kova.

Panin jo maratonin alkuvaiheilla merkille, että mukana oli myös paljon juuri minun maratonin tavoitevauhtiani juoksevia juoksijoita. Oli helppoa kuvitella itsensä mukaan tavoittelemaan uutta maratonennätystä. Myönnän että tunteet olivat välillä pinnassa päivän aikana. Tunneryöppy pyrki kyynelinä ulos seuratessani muiden väsyneitä irvistyksiä ja suuria maaliintulotunteita. Tuolla minäkin olisin ollut, jos syksy olisi mennyt toisin. Jos. Jos. Jos. Ennen kaikkea olin kuitenkin ylpeä itsestäni. Osallistuminen olisi ollut yksinkertaisesti tyhmää tässä tilanteessa. Silloin, kun suunnittelin Finlandia Maratonille osallistumista, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, että muuttaisimme elokuussa. Juoksutapahtumia tulee ja menee, mutta unelmien kotiin täytyy tarttua silloin, kun sellainen osuu kohdalle.

❤ Lilli G

Uintiretki Finlandia Park Hotel Helsingin uima-altaalle

Uimahallit ovat olleet kiinni täällä Helsingissä kohta neljä kuukautta. Lapsille se on pieni ikuisuus. Viisivuotias kuopus oppi uimaan juuri ennen koronasulkua marraskuussa ja on ollut hirveä sääli, ettei hän ole päässyt pitämään yllä tätä uutta taitoa. Vesi on meidän lasten elementti. Uinti on ihan parasta. Uimahallisululle ei näy pääkaupunkiseudulla loppua, eikä luonnonvesiin ole vielä asiaa ainakaan pariin kuukauteen, joten päätin järjestää lapsille uintimahdollisuuden toisella tapaa.

Kuulin vähän sattuman kautta, että Finlandia Park Hotel Helsingin sauna- ja allasosaston voi vuokrata kohtuulliseen 50€ tuntihintaan oman perheen käyttöön. Laskeskelin, että tunnin vuorolla saattaisi tulla kiire, joten tein varauksen suoraan kahdeksi tunniksi. Kiire ei rentouta. Sain varattua uintivuoron helposti Finlandia Park Hotel Helsingin verkkosivuilta sunnuntaille 21.3. viidestä seitsemään. Pääsimme tosin pukuhuoneeseen jo kaksikymmentä minuuttia etuajassa. Riisuimme vaatteet kaikessa rauhassa ja tutkimme paikkoja. Lapset leikkivät, että olimme hotellilomalla. Lomalta meidän pieni irtiotto tuntuikin. Annoin lasten valita uintivuoroa odotellessa pukutilojen minibaarista limpparia, lomalla kun oltiin.

Kauppaneuvos Paukku saunoi aikoinaan telkkarissa tässä samaisessa paikassa.

Vesi oli vähän viileää, mutta kun altaaseen pääsi, siellä kyllä tarkeni uida aivan hyvin.

Park Hotel Helsingin sauna- ja allasosaston tilat ovat siistit ja viihtyisät, joskin suihkutilojen kaakeleissa kyllä näkyy jo ajan patina. Saunassa on käytössä suomalainen Kastee -ilmankosteusjärjestelmä, mikä teki löylyistä kosteat ja mielettömän lempeät. Lapsetkin jaksoivat istua saunassa pitkään ja hartaasti. Uima-allas on 12 metriä pitkä ja 5 metriä leveä. Ei siis mikään matkauimarien keidas, mutta meidän perheen tarpeisiin aivan riittävän kokoinen. Allasvesi on lämpötilaltaan aika viileää, vähän yli 20-asteista. Tokaluokkalainen ei valittanut veden lämpötilasta, mutta kuopus vähän arasteli sitä. Kuopuksen nautinnon täyttymystä rajoitti myös hieman se, ettei hänellä yltäneet jalat pohjaan edes matalassa päässä. Kuopus osaa uida, mutta uinti vie vielä voimia – varsinkin, kun uintituntuma on nyt vähän hukassa. Olisi ollut hyvä ottaa kelluke mukaan, mutta äiti ja isä toimittivat tällä kertaa ihan mallikkaasti kellukkeen virkaa.

Hieman venytimme sääntöjä ja annoimme lasten hyppiä jalat edellä veteen.

Kuopus tarvitsi vähän väliä lämmittelyä, joten uimme ja saunoimme, uimme ja saunoimme. Ihan niin kuin mökillä kesäisin. Oli ihana viettää aikaa perheen kanssa välillä jossain muualla kuin kotona. Vaikka meidän korona-ajan arki soljuukin ihan mukavasti, huomaan kaipaavani tällaisia erikoishetkiä.

Kun lähdimme ajelemaan takaisin kotiin, olimme aivan vetelinä koko porukka. Uinti ja saunan leppeät löylyt olivat tehneet tehtävänsä. Tavallisessa elämässä uimahallikäyntiä ei osaa ehkä arvostaa ihan riittävästi, mutta koronatodellisuudessa tämä tuntui mielettömältä luksukselta. Olemme menossa uimaan Park Hotel Helsingin allasosastolle vielä huhtikuussa uudestaan, jos liikkumisrajoitukset sen sallivat. Turvallista uinti ainakin olisi oman perheen kesken. Tällä kertaa laitamme kuopukselle märkäpuvun ja otamme lötköpötkön mukaan helpottamaan vesileikkejä.

Finlandia Park hotel Helsingin uima-allasosaston plussat ja miinukset

+ keskeinen sijainti Helsingin Käpylässä

+ siistit ja viihtyivät tilat

+ Kastee -järjestelmä saunassa

+ minibaari toi lapsille luksuksen tuntua

-veden lämpötila (20-24 astetta) voisi olla hieman korkeampi

-altaan matala pää on vähän syvä alle kouluikäiselle (1,2 m)

-+ kylpyhuone on vähän aikaa nähnyt, mutta kuitenkin ihan siisti

❤ Lilli G (olen Instassa nimellä lilligronroos)

Edit: Hotellin nimi korjattu 26.3. klo 15:45

Luonnon leikkikenttä tukee taaperon kehitystä

Taannoinen kirjoitukseni lasten liikunnasta herätti paljon keskustelua. Moni komppasi minua. Toisaalta kävin myös tärkeää keskustelua siitä, miten vaikea voi olla ymmärtää sellaisten perheiden todellisuutta, joissa voimavarat ovat syystä tai toisesta vähissä, eikä apua ole riittävästi saatavilla. Yhteiskunta asettaa meille vanhemmille nykyään monenlaisia paineita ja monien näkemys hyvästä vanhemmuudesta on aika vaativa. Jos voimavarat ovat vähissä, eikä apujoukkoja ole lähettyvillä, on mielestäni tärkeää löytää sopivaa armollisuutta myös fyysisen aktiivisuuden suositusten noudattamiseen. Päivittäinen ulkoilu tekee kuitenkin elämäntilanteesta riippumatta hyvää niin lapsille kuin aikuisillekin. Luonto hoitaa kehoa ja mieltä. Blogiani jo pitkään seurannut Lotta Katajapuu tuli vierailevaksi kirjoittajaksi blogiini kertomaan taaperoikäisten lasten fyysisestä aktiivisuudesta. Moni Lotan mainitsema asia pätee myös vanhempien lasten kanssa. Kuten Lotan tekstistä käy ilmi, lopulta aika yksinkertaisilla asioilla voi tukea lapsen fyysistä aktiivisuutta, motorista kehitystä ja luontosuhdetta. Tästä eteenpäin tämä blogi on Lotan kirjoittama.

Lilli kirjoitti jokin aika sitten lapsen oikeudesta riittävään fyysiseen aktiivisuuteen. Me aikuisethan olemme usein niitä, jotka estämme tai mahdollistamme lasten fyysisen aktiivisuuden. Me annamme esimerkin teoillamme ja puheillamme ja ensimmäiset ikävuodet ovat omimpiaan terveellisten elintapojen omaksumiselle. Kirjoitan tätä tekstiä ennen kaikkea kahden liikkuvaisen pojan äitinä ja luontoliikkujana mutta myös terveydenhoitajana ja terveys- ja liikunta-alan YAMK-opiskelijana. Toivon ainakin, että olemme puolisoni kanssa saaneet tartutettua lapsiimme aktiivisen ja luonnossa liikkumista arvostavan elämän mallin.

Hypätäänpä hetkeksi taaperon kumppareihin: 1–3- vuotiaille ei ole yleensä vielä ohjattua liikuntaa eikä mielestäni pidäkään olla. Tämä ikä on merkittävä vaihe kehityksen, tunnesäätelytaitojen ja oppimisen kannalta ja fyysinen aktiivisuus oiva keino avittaa näitä. Taaperot ovat rohkeita tutkimusmatkailijoita ja samalla, kun opastamme pienokaisiamme liikkujiksi, omakin fyysinen aktiivisuus usein lisääntyy ja näin ollen hyvinvointi vahvistuu. Tähän kun lisätään luontoelementit, ollaan jo hyvällä polulla! Taaperoikäisen kehitys on hyvin kokonaisvaltaista ja kaikki aistit ovat jatkuvasti valppaina. Mikä olisikaan siis parempi paikka mahdollistaa taaperolle monipuolisia ärsykkeitä kuin luonnossa liikkuminen?

Luonto liikuttaa ja lisää hyvinvointia

Kun puhun tässä yhteydessä liikunnasta, tarkoitan kaikkea aktiivista liikkumista, sitähän lapsi tekee, kun hänelle vain annetaan siihen mahdollisuus. En siis ajattele, että taaperon pitäisi liikkua tavoitteellisesti, kunhan päivittäin saa toteuttaa itseään ja harjoitella taitoja. Karkeamotoriset taidot pääsevät vahvistumaan epätasaisilla alustoilla liikkuessa; kantojen ja lumikasojen päälle kiivetessä tai suuren kuusen alle mönkiessä. Vastustuskyky lisääntyy, kun pienet sormet tutkivat sammalmättäitä, kuralätäköitä ja poimivat marjoja suoraan metsästä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että luonnossa enemmän aikaa viettävillä ihmisillä on pienempi riski mm. astmaan ja allergioihin (Lähde: Suomalainen Green Care-tietokortti, https://jukuri.luke.fi/bitstream/handle/10024/546398/GreenCare_tietokortti_3_tulostus.pdf?sequence=1&isAllowed=y, viitattu 16.3.21 ). 

Vanhemman ja lapsen vuorovaikutus ei voi olla lisääntymättä, kun he yhdessä ihmettelevät muurahaisten taitoja, sammakonkutua, kasvimaan satoa, purojen virtausta tai eläinten jälkiä lumella. Ulkona liikkuminen ja oleilu rytmittää päivää ja pidentää yöunta (Lähde: Söderström ym. 2013. the quality on the outdoor environment influences childrens health. https://doi.org/10.1111/apa.12047, viitattu 16.3.2021). Ja täytyy muistaa, että taapero saattaa väsähtää nopeastikin, joka päivä ei tarvitse olla koko ajan menossa. Opit tunnistamaan lapsesi vireystilan, kun yhdessä touhuatte. Ruokakin maistuu usein paremmin, kun fyysisen aktiivisuuden lisääntyessä energiankulutus kasvaa. Muista siis ottaa myös välillä eväät mukaan vaikka retkeilisitte vain omalla takapihalla. Kun ruokailu tapahtuu erilaisessa ympäristössä, taapero saattaa innostua kokeilemaan uusia makujakin!

Luontokontakteja ympäri vuoden

Luonto on lähes kaikkien saavutettavissa. Metsät, pellot ja rantakalliot tuovat rajattomat mahdollisuudet taaperon tutkimusmatkoille ja urbaaneimmistakin ympäristöistä löytyy puistoja ja viheralueita, lampia, jokia, merenrantoja, ja puutarhapalstoja, kerrostalojen sisäpihojen hiekkalaatikoita ja pensaikkoja sekä kiipeilypuita. Kesällä liikkuminen ja ulos lähteminen on toki helpompaa koska omia taitoja harjoittelevan, kaiken tahtovan taaperon pukeminen on usein nopeampi toimenpide. Suosittelen kuitenkin hankkimaan hyvät vaatteet itselle ja lapselle erilaisiin sääoloihin, jolloin ulkoilu on mukavaa. 

Syksyn tullen kannattaa taaperonkin kanssa käydä tutkimassa metsän antimia, heitellä värikkäitä lehtiä ja loiskia kuralätäköissä. Ensilumi on lapsille usein riemun aihe ja vanhempikin voi innostua metsästämään lumihiutaleita kielelleen. Kun lunta ja pakkasta saadaan enemmän, kannattaa taaperoa kannustaa kiipeämään lumikasoihin, tekemään lumienkeleitä ja hiihtämisen alkeisiin voi myös tutustua tasaisella ladulla. 

Kevään tullen luonto herää ja tarjoaa taas paljon ihmeteltävää koko perheelle. Keväisistä puutarhatöistä löytyy pienille sormille sopivia puuhia ja kuinka ihanaa onkaan vaihtaa talvikengät kevyempiin! Potkupyörä on aivan loistava peli tasapainon harjoittamiseen ja tuo pikkuiselle uusia liikkumisen elementtejä. Vanhempikin pääsee jo hieman pidemmälle kävelylenkille, kun taapero potkuttelee vauhdikkaasti. Tärkeää kaikessa taaperon taitojen harjoittamisessa on toki huolehtia turvallisuudesta mutta liikaa ei saa rajoittaa tai tehdä puolesta. Kun taapero saa onnistumisen kokemuksia, haluaa hän kokeilla uudestaankin ja itsetunto vahvistuu. Kaikki siis voittavat. 

Ja ei kun pihalle!

Kuvat: Lotta Katajapuun kotialbumi.

Kahdeksan vinkkiä lasten talvipyöräilyyn

*Yhteistyössä Frog Bikes -lastenpyörämerkin kanssa.

Vaikka olen itse monena vuonna pyöräillyt työmatkoja lumella ja jäällä, kynnys lähteä lasten kanssa pyöräilemään talvella on ollut jostain syystä suuri. En ole tainnut aiemmin edes tulla ajatelleeksi, että pyöräilyä voisi jatkaa lasten kanssa myös lumiseen aikaan. Olen tänä talvena ihaillut Lapsi pyöräilee -Instagram-tiliä ylläpitävän Tuomas Rytkyn lasten reipasta pyöräilyä. Pyysin Tuomasta vierailevaksi kirjoittajaksi blogiini jakamaan vinkkejä lasten talvipyöräilyyn. Annan siis puheenvuoron hänelle:

1. Pyöräilkää myös talvella

Talvipyöräily ei tietenkään ole yhtä helppoa ja sujuvaa kuin lämpimämpänä vuodenaikana. Pidempi vaaterumba kuitenkin kannattaa, koska talvella hankittu rutiini, ajotaito ja kunto ovat kuin laittaisi rahaa keväällä aukaistavaan säästöpossuun. Lasten kannalta talvi on kiitollista myös siksi, että kupsahtelut sattuvat vähemmän kuin kesällä. Tähän auttaa paitsi paksumpi vaatetus, myös se, että karhea asvaltti on piilossa lumen ja jään alla. Talven kauneudestakin saa pyörällä erilaisen käsityksen kuin muilla liikkumistavoilla. Pakkaskaudella voi myös päästä pyöräilemään paikkoihin, joihin kesällä ei ole asiaa, kuten järven jäälle tai suolla kulkevalle polulle.

2. Tarkkaile alustaa

Uskoakseni liukkauden pelko on yksi tärkeimmistä syistä jättää niin lapsen kuin aikuisen pyörä varastoon. Nastarenkaat tietysti poistavat ongelman, mutta jos joka päivä ei tarvitse pyöräillä, nastarenkaat eivät ole välttämättömyys. Luminen kevyen liikenteen väylä tai pyörätie on harvoin kovin liukas. Pyöräväylien kunnon tarkkailu ennen fillarointia kannattaa lasten kanssa muutenkin: mitä pienemmät renkaat lapsen pyörässä on, sitä vähempi pöperölumi tekee pyöräilystä hankalaa ja ”kiemurtelevaa”.

3. Huolla(ta) pyörä ennen talvea tai viimeistään talvella

Tämäkin koskee tietenkin yhtälailla aikuisen kuin lapsen pyörää. Talvi ja laiminlyöty pyörä aiheuttavat varmasti hampaiden kiristelyä jäätyvien vaijereiden ja kankean kulkupelin muodossa. Syksyllä huollattamisessa on sekin hyvä puoli, että huoltojonot ovat pituudeltaan vain murto-osia keväisten jonojen pituudesta.

4. Osta lapselle kunnollinen kypäränaluslakki

Lapsi ei tarvitse talvipyöräilyyn kuin yhden erikoisvaatteeen: kunnollisen kypärämyssyn. Pipon tai muun ei-pyöräilylakin päällä kypärä ei pysy kunnolla. Siksi kypäränaluslakki on todella hyvä hankinta. Huppumallinen lakki suojaa myös korvat, niskan ja kaulan tehokkaasti. Muut vaatteet voivatkin olla normaaleita ulkoilukamppeita, mutta säänmukainen kerrospukeutuminen on tietenkin tie lämpimänä pysymiseen. Lahkeiden, hihojen ja paidan helman on syytä olla pyöräillessä tarpeeksi pitkiä!

5. Muista näkyvyys

Pyöräilijä näkee kyllä, mutta näkyykö pyöräilijä? Heijastimet ja valot siis kuntoon. Heijastinliivi on lapselle(kin) loistava lisä.

6. Menkää poluille

Yksi pyöräilyyn kuuluvista lempifraaseistani on, että poluilla ajaminen on pyöräilytaitojen superfoodia. Tämä pitää paikkansa talvellakin. Lumi kuitenkin tekee poluista keskimäärin merkittävästi helpompia, joten lapsen kanssa voi ajella paikoissa, joihin ei kesällä voisi mennä. Toisaalta lumeen on myös suhteellisen mukava kaatua metsässäkin, jos taidot loppuvat kesken.

7. Tarkista rengaspaineet

Paineiden säännöllinen tarkistaminen kannattaa toki aina, mutta varsinkin talvella, jos renkaat on pumpattu lämpöiseen vuodenaikaan. Kun ulkoilman lämpötila laskee, laskee myös ilmanpaine renkaassa jonkin verran. Jos lapsi valittaa, että pyöräily on raskasta, kannattaa ensimmäisenä puristella renkaita – onhan kumeissa tarpeeksi ilmaa?

8. Juttele talviliikenteestä lapsen kanssa

Vähän isomman muksun kanssa kannattaa porista siitä, miten liikenteessä käyttäytymistä pitää muuttaa talvella. Ensinnäkin ennakoinnin merkitys kasvaa kesääkin tärkeämmäksi, koska jarrutusmatkat ovat pidempiä ja äkkiliikkeet päättyvät helpommin kaatumiseen. Toisaalta lumikasat ja -vallit luovat näkemäesteitä paikkoihin, joissa ei tarvitse lumettomana aikana erityistarkkaavaisuutta.

View this post on Instagram

A post shared by Tuomas Rytky (@lapsipyorailee)

Riittävä fyysinen aktiivisuus on lapsen oikeus

Törmäsin taannoin somekeskusteluun lasten liikuntasuosituksista. Eräs suosittu sosiaalisen median vaikuttaja oli ärsyyntynyt päiväkodista tulleesta viestistä, jossa muistutettiin, että lasten pitäisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä. Tulin tietoiseksi keskustelunavauksesta sivuraiteen kautta, kun naapurini ja lasteni ystävien äiti Periaatteen Nainen jatkoi asian pohtimista omalla Instagram -tilillään. Pakkohan minunkin on työntää lusikkani tähän soppaan, kun kerran lasten liikunnasta keskustellaan.

Päiväkodilta tulleessa viestissä viitattiin Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2016 julkaisemiin Varhaisvuosien fyysisen aktiivisuuden suosituksiin. Suositusten perustana on YK:n lapsen oikeuksien sopimus, varhaiskasvatuslaki, varhaiskasvatussuunnitelma, esiopetussuunnitelma sekä tutkimukseen pohjautuva tieto siitä, miten lasten kasvua, kehitystä, oppimista ja hyvinvointia voidaan tukea fyysisen aktiivisuuden keinoin (lähde).

Kuva: Milla Palkoaho

Kolmen tunnin liikuntasuositus saattaa kuulostaa äkkiseltään kovalta vaatimukselta, varsinkin jos ulkoilu ja liikunta eivät ole vanhemman itsensä kiinnostuksen kohteiden joukossa. Lapsen liikuntakasvatuksesta on kuitenkin perheen lisäksi vastuussa myös varhaiskasvatusta antava taho. Toimintaa suunnitellaan ja toteutetaan varhaiskasvatuksen toimipisteissä varhaiskasvatuslain nojalla lapsen fyysisen aktiivisuuden tarpeet huomioiden. Näin ainakin pitäisi olla. Jos varhaiskasvatuksessa panostetaan lasten fyysisen aktiivisuuden tukemiseen, lapsi liikkuu arkisin päiväkodissa helposti kaksi kolmasosaa tuosta suosituksesta. Monesti varmasti enemmänkin. Mahdollisuuksien mukaan omin jaloin kuljetut päiväkotimatkat, sekä pieni iltaulkoilu tuovat jo tarvittavan lisän päiväkotipäivän liikunta-aktiivisuuteen. Viikonloppuisin lasten riittävästä fyysisestä aktiivisuudesta huolehtiminen on tietysti perheen vastuulla.

Liikunnalla on itseään ruokkiva vaikutus. Lapsi, joka on tottunut olemaan paljon sisällä, ei välttämättä osaa itse pyytää päästä ulos. Ulkona aikaa viettävä lapsi oppii näkemään lähiympäristön mahdollisuudet (sama muuten pätee myös aikuisiin). Motoriset perustaidot, kuten juokseminen, hyppääminen ja heittäminen, kehittyvät ulkoleikeissä huomaamatta. Toisaalta aina ei ole pakko lähteä ulos. Myös sisällä voi liikkua. Monipuolinen liikkuminen on lapselle luontaista, jos liikkumiselle annetaan mahdollisuus.

Kuva: Milla Palkoaho

Kuva: Milla Palkoaho

Omat 5- ja 8- vuotiaat lapseni eivät halua harrastaa ainakaan tällä hetkellä mitään ohjattua liikuntaa. Silti he liikkuvat päivittäin reilusti yli tuon kolmen tunnin suosituksen. Toki viemme lapsia kodin ulkopuolelle harrastamaan, esimerkiksi uimaan, luistelemaan ja kouluni jumppasaliin riehumaan, mutta leijonan osan fyysisestä aktiivisuudestaan he keräävät pihaleikeissä naapurissa asuvien lasten kanssa. Asumme itäisen Helsingin lähiössä, jonka suojaiselta sisäpihalta löytyvät muun muassa ”kammokuja”, ”jorpakko” ja ”suojapuu”. Kaikki lasten kehittämiä paikan nimiä. Olen yrittänyt luoda myös sisälle liikkumista tukevan ympäristön. Olohuonettamme koristavat voimistelurenkaat. Sohvalla ja sängyllä saa hyppiä. Välillä rakennamme sisälle jumpparadan.

Ymmärrän, että päiväkodin ystävällissävytteinen huomautus riittävän liikunnan merkityksestä voi osua piikkinä lihaan, jos oma jaksaminen on jo valmiiksi kortilla. Pelkkä arjen pyörittäminen saattaa imeä voimavarat, eikä silloin jaksa ottaa vastaan ulkopuolelta tulevia kehoituksia, mitä vielä pitäisi tehdä. Toisaalta muistutus riittävän fyysisen aktiivisuuden tärkeydestä voi myös herättää ihan tarpeellisesti niitä vanhempia, joille lapsen fyysisen aktiivisuuden tukeminen ei tule luonnostaan. Lapsen liikunnallisuuden tukeminen ei vaadi välttämättä mitään suuria ponnistuksia. Pienillä, usein toistuvilla asioilla on merkitystä. Fyysisesti passiivinen elämäntapa on aito ongelma nyky-suomessa, niin lasten kuin aikuisten keskuudessa. Viime kädessä mahdollisuus riittävään fyysiseen aktiivisuuteen on lapsen oikeus. Se on voimavara, jolla voi olla pitkäkestoisia vaikutuksia lapsen elämään.

Millainen on turvallinen pyöräilykypärä lapselle?

Lapsilla on todella hyvät Frogin pyörät (saatu blogiyhteistyönä), mutta häpeän myöntää, että olen kiinnittänyt hirveän vähän huomiota lasten pyöräilykypäriin. Kypärien hankinnassa merkittävin tekijä on ollut tähän mennessä halpa hinta. Esikoinen on käyttänyt viime aikoina jopa minun vanhaa pyöräilykypärääni, vaikka se on aika reilun kokoinen hänelle. Elämää nähnytkin se on. En ole miettinyt kypärien istuvuus- tai turvallisuusseikkoja silloinkaan, kun olen antanut lasten pitää lippistä pyöräilykypärän alla. Havahduin kypärien turvallisuusasioihin, kun eräs pyörien parissa työskentelevä tuttuni huomautti asiasta minulle. Hän totesi, ettei lippalakkia suositella pidettäväksi pyöräilykypärän alla, koska kypärä nousee lippalakin päällä liian korkealle, jolloin kypärän istuvuus kärsii. Hän myös kehoitti tutustumaan kypärien yleisiin turvallisuusohjeisiin. Niinpä minä tein.

Pyöräilykypärän turvallisuudessa tärkein seikka on hyvä istuvuus. Kypärän pitää istua napakasti päässä. Säätövaraa kypärässä kannattaa olla sen verran, että pipo mahtuu tarvittaessa kypärän alle. Kypärää pitää varjella käytössä, koska esimerkiksi putoaminen kovalle lattialle voi aiheuttaa kypärään mikrohalkeamia, joita ei näe paljaalla silmällä. Kovia iskuja kokenut kypärä kannattaa vaihtaa uuteen, koska se ei ole enää turvallinen. Pyöräilykypärän ilmanvaihto vaikuttaa sen käyttömukavuuteen. Kovin umpinainen kypärä voi olla ahdistava kesähelteellä. Toisaalta pyöräilykypärän ulkonäköönkin kannattaa kiinnittää huomiota sikäli mikäli se lasta kiinnostaa. Vain päässä pidetty kypärä suojaa iskuilta.

Löysin lapsille Redin Stadiumista uudet Occano MIPS -pyöräilykypärät, jotka vaikuttivat hinta-laatusuhteeltaan hyvältä ostokselta (49,99€/kpl). Kahdeksanvuotiaalle ostin koon 53-58 ja viisivuotiaalle koon 50-54 kypärän. Kypärät istuvat napakasti lasten päissä. Takaraivoa kypärä suojaa hyvin, mutta otsan kohdalta kypärä voisi tulla vielä vähän alemmaskin. Kypärissä on MIPS (Multi-directional Impact Protection System) -turvajärjestelmä, joka suojaa aivoja niihin kohdistuvilta kiertoliikkeiltä, joita syntyy vinosti tulevissa iskuissa. Idea MIPS -turvajärjestelmässä on, että kypärän ulko- ja sisäosa pääsevät iskussa liukumaan suhteessa toisiinsa, jolloin kiertoliike vähenee. MIPS -turvajärjestelmä saattaa vähentää vakavan aivovamman riskiä onnettomuustilanteessa. Occano MIPS -pyöräilykypärissä on myös niin sanottu turvasolki, joka estää lapsen kuristumisen, jos kypärä on päässä esimerkiksi kiipeilyleikeissä.

Hyvä kypärä ei tietenkään yksin suojaa lasta pyöräilyn vaaratekijöiltä. Liikumme pyörillä paljon vilkkaasti liikennöidyillä kevyen liikenteen väylillä, joten olen opettanut lapsia tarkkailemaan ympäristöään ja ajamaan liikennesääntöjen mukaisesti. Lapsi on aika heikoilla törmäystilanteessa aikuisen pyöräilijän kanssa, autoista nyt puhumattakaan. En voi täysin poistaa pyöräilyn riskejä, mutta ainakin voin vaikuttaa pyöräilyn turvallisuuteen asianmukaisilla varusteilla.

Nyt on aika laittaa pyörien valaistus kuntoon

*Kuvien Frogbikes -lastenpyörät on saatu blogiyhteistyönä.

Vaikka pyöräilykelit ovat olleet vielä melkein kesäiset, päivät lyhenevät kuin varkain. Heräsin asiaan reilu viikko sitten, kun pyöräilin kuopuksen kanssa muskarista kotiin. Alkoi hämärtää. Pojat saivat viime keväänä uudet polkupyörät, emmekä olleet vielä asentaneet uusiin pyöriin valaisimia. Tilanne vaati pikaisia toimenpiteitä.

Pyörän asianmukainen valaistus lisää merkittävästi turvallisuutta tieliikenteessä ja siksi valaistuksesta on säädetty myös laissa. Lain mukaan kaikissa polkupyörissä pitää olla valkoinen tai vaaleankeltainen etuvalo ja punainen takavalo. Valoja tulee käyttää aina, kun on hämärää tai pimeää, tai kun näkyvyys on muista syistä huono. Tästäkin huolimatta vuonna 2019 etuvaloa käytti vain noin puolet ja takavaloa viidesosa pyöräilijöistä (laki punaisesta takavalosta astui voimaan vasta kesäkuussa 2020).

Esikoisen pyörään saimme takavalon kiinnitettyä asianmukaisesti, mutta kuopuksen satula on niin alhaalla, ettei valaisinta saa satulatolppaan kiinni. Takavalon saa onneksi kiinnitettyä klipsillä myös takkiin tai reppuun.

Valaisimet saa irrotettua telakasta, mutta lastenpyörissä aiomme pitää niitä kiinteinä läpi pimeän kauden, jotta ne ovat mukana silloin kun niitä tarvitaan.

Valaisimet eivät ole välttämättä kalliita. Ostin lapsille Prismasta paristokäyttöiset Jupiter -merkkiset pyöränlamput ja ne kustansivat pyörää kohden alle viisi euroa. Ensituntumalla ne ajavat asiansa oikein hyvin. En mielelläni panosta lasten valaisimiin rahallisesti kovin paljoa, koska kokemuksesta ne menevät helposti kaatumisen yhteydessä rikki. Halvat valaisimet voi myös pitää kiinteästi pyörässä kiinni, jolloin ne ovat varmasti mukana silloin, kun lapsi niitä tarvitsee.

Valaisimien lisäksi pyöräilijöiden kannattaa käyttää myös heijastimia. Heijastimien sijaintia on hyvä miettiä siten, että ne näkyvät joka suunnasta. Näin muiden tielläliikkujien on helppo havaita pyöräilijät kaukaa. Meidän perheessä on tässä vielä vähän skarppaamisen varaa. Erityisesti esikoisen ulkovaatetus vaatii lisäheijastimia.

Kun puhutaan liikenneturvallisuuteen liittyvistä toimenpiteistä, enemmän on enemmän. Nyt vaan kipin kapin muutkin varmistamaan, että sekä aikuiset että lapset näkyvät liikenteessä. 🙂

Viisi vinkkiä onnistuneeseen pyöräretkeen lasten kanssa

*Blogiyhteistyö Frogbikes -lastenpyörämerkin kanssa.

Pyöräretkeily on ollut tänä kesänä meidän perheen juttu. Pisimmillään olemme tehneet 4- ja 7- vuotiaiden lasteni kanssa noin viidentoista kilometrin lenkkejä ja alle viiden kilometrin matkat olemme taittaneet lähes poikkeuksetta pyörillä.

Onnistunut pyöräretki lasten kanssa ei ole itsestäänselvyys. Lapset ovat erilaisia. Oma esikoiseni lämpeni paljon kuopusta hitaammin pidempien matkojen pyöräilyyn. Toisaalta olen ollut tarkkana, etten tapa sisukkaan kuopukseni intoa liian pitkillä pyöräretkillä. Olenkin ottanut tavoitteeksi, että lapset tulisivat joka kerta pyöräretkeltä hyvällä mielellä kotiin. Toistaiseksi tämä tavoite on toteutunut.

Laitan tässä postauksessa jakoon vinkit, joiden avulla ainakin omat lapseni ovat innostuneet pyöräretkeilystä.

1. Väljät aikataulut

Suhtaudun pyörällä liikkumiseen lasten kanssa niin, että matkanteko on tärkeämpää kuin päämäärä. On voitto, jos lapset jaksavat pyöräillä suunnitellun reitin hyvällä mielellä, viis siitä miten kauan matkaa taitetaan.

Asumme metroreitin varrella ja varsinkin aluksi tein reittisuunnittelua niin, että jos nuorimmaisen voimat ehtyisivät matkalla, voisimme hypätä kotimatkalla metron kyytiin. Kertaakaan emme ole  vielä turvautuneet tähän kakkossuunnitelmaan.

2. Riittävän tasainen reitti

Esikoiseni jaksaa jo polkea isojakin ylämäkiä, mutta kuopuksen matkantekoa ne hidastuttavat ja rasittavat kohtuuttomasti. Yksittäiset ylämäet eivät tietenkään haittaa mitään, mutta kovin mäkinen reitti tappaa helposti motivaation. Työnnän kuopusta kevyesti selästä ylämäissä (ja muutenkin, jos huomaan että matka alkaa painaa). Asumme lasten pyöräilyn kannalta onneksi lähes täydellisellä alueella, sillä itäisen Helsingin rannoilta löytyy tasaista kaunista hiekkatietä loputtomasti.

3. Mielekkäät välipysähdyspaikat

Lapset jaksavat pyöräillä yllättävän pitkiä matkoja, jos tiedossa on kiinnostavaa nähtävää. Olemme käyneet tänä kesänä pyörillä esimerkiksi Korkeasaaren eläintarhassa, minigolfaamassa ja ihailemassa Vanhankaupunginkosken kuohuja. Suunnittelen varsinkin pidemmät pyöräretket niin, että välille osuu jotakin kiinnostavaa ihmeteltävää. Näin motivaatio pyöräilyyn säilyy, eikä matkan tekemisestä tule suorittamista.

4. Säännöllinen energiatankkaus

Eväät ovat tietenkin tärkeä osa jokaista onnistunutta retkeä lasten kanssa. Pillimehut, smoothiet, pähkinät ja hedelmät ovat pelastaneet meidät monesti yllättäviltä väsähtämisiltä. Kun on eväitä mukana, voi välipysähdyksen tehdä missä vaan. Toisaalta pysähdys kivassa kahvilassa voi tuoda tarpeellisen, vähän pidemmän tauon matkantekoon.

5. Hyvä lastenpyörä

Laadukas lastenpyörä on kannattava sijoitus, sillä hyvällä pyörällä ajaminen on lapselle nautinto.  Meidän lapsilla on Frogin lastenpyörät (pyörät saatu blogiyhteistyönä). Frogin pyörissä on kiinnitetty huomiota ergonomiaan, keveyteen ja laadukkaisiin osiin, joten pyörät ovat helppoja hallita ja niillä on kevyt ajaa pitkääkin matkaa.

Ennen kuin lasten kanssa lähtee pidemmille pyöräretkille, täytyy varmistaa, että lapset hallitsevat pyöränsä riittävän hyvin ja ymmärtävät turvallisuusasiat. Muiden tiellä liikkujien varovaisuuteen ei voi luottaa, joten lasten täytyy itse muistaa olla varovaisia. Kuljin nuoremman lapseni vierellä ensimmäisillä pidemmillä pyörälenkeillä juosten, jolloin pystyin tarkkailemaan ja tarvittaessa ohjaamaan häntä helpommin kuin pyörän selästä. Nyt olen jo uskaltanut hypätä oman pyöräni selkään luottavaisin mielin.

-Lilli G

 

Päiväretki Isosaareen

Kävimme viime viikolla päiväretkellä Isosaaressa. Isosaari on noin 76 hehtaarin kokoinen saari Suomenlinnasta etelään, jonka olemassaolosta en ole ollut aiemmin edes tietoinen. Saari oli vuoteen 2014 saakka puolustusvoimien käytössä ja se avattiin yleisölle vuonna 2017. Isosaareen pääsee yhdysaluksella Kauppatorilta ja matka kestää reilun puoli tuntia. Meidän neljän hengen perheeltä meno-paluu maksoi yhteensä 45 euroa. 

Varasimme paikat kymmeneltä lähtevään laivaan. Paikkoja ei olisi tosin varmaankaan tarvinnut varata etukäteen, koska ihmisiä ei ollut ruuhkaksi asti. Päiväretki alkoi laivassa perinteisin menoin: ”Äiti, milloin ollaan perillä? Äiti, mulla on nälkä. Milloin syödään? Äiti, täällä kannella on tylsää, mennään sisään. Äiti, ostetaan limua.” Pääsimme kuin pääsimmekin saareen asti ilman suurempia hermojen menetyksiä ja lähdimme oitis etsimään sopivaa paikkaa lounasruokailuun. Tärkein oli syytä hoitaa heti pois alta, jotta seurueen nuorempi jaosto jaksaisi seikkailla hyvällä mielellä. 

Vaikka heinäkuun alku oli ollut kylmä ja olimme varautuneet sen mukaisesti, kaikeksi yllätykseksi meri olikin saaren pohjoisrannalla lähes tyyni ja lämpötila reilusti yli kahdenkymmenen. Aivan yhdysaluksen laiturin vierestä löytyy entisen upseerikerhon ravintola, mutta olimme varustautuneet matkaan picnic-eväin. Leiriydyimme eväinemme ravintolan lähellä olevalle pienelle kauniille hiekkarannalle. Kokemusta häiritsi hieman hanhien uloste, jota löytyi joka paikasta rantahietikosta. Istuimme puunrunkojen päällä, pidimme kengät visusti jalassa ja kielsimme lapsia leikkimästä hiekassa. Yritimme välttää katsomasta jätöksiä ja keskityimme nauttimaan upeasta maisemasta.

Siirryimme ulosteiselta hiekkarannalta seuraavalle, huomattavasti siistimmälle rannalle, jonne pojat halusivat jäädä leikkimään. Vesi oli ihmeellisen kirkasta verrattuna esimerkiksi lähiuimarantamme veteen Herttoniemenrannassa. Melkein hetkeksi unohdin, miten saastunut Itämeri on. Istuskelin rantahietikossa ja ihailin lasteni leikkejä kivillä. Miten heistä onkin kasvanut jo noin isoja ja osaavia. ❤

Lapset olisivat jääneet leikkimään rantakiville varmaan koko päiväksi, mutta meitä aikuisia kiinnosti jatkaa retkeä eteenpäin. Saaren ympäri kulkee reilun kahden kilometrin mittainen reitti, jota pitkin pääsee näkemään vanhoja armeijan rakennelmia, saaren sisäosan luontoa, sekä eteläosan kalliorannat ja pirunpellon. Saaressa on myös torpedokoeasema, jonne tosin pääsee tutustumaan vain osallistumalla opastettuun kierrokseen. 

Saaren luonto yllätti minut täysin. Kun käveli hiekkateitä saaren sisäosassa, olisi yhtä hyvin voinut kulkea Hämeessä mökkimaisemissa. Luonto oli vehreää. Heinät ja maitohorsmat kasvoivat villeinä pientareilla, tuuheat koivu- ja havumetsät tarjosivat varjoa. Ei ollut tietoakaan pienistä rannikkoalueella usein kasvavista käppyrämännyistä. Karavaanimme kulkua hidastivat huomattavasti metsämansikat, joita oli tienpientareet punaisenaan. Ei sellaisia mansikka-apajia vain voi jättää huomioimatta!

Lapsia alkoi kyllästyttää hiekkatien tallustaminen. Olin jo aikeissa ehdottaa, että mennään takaisin leikkimään kiville pohjoisrantaan. Onneksi Veikko piti päänsä. Saaren etelärannasta avautui nimittäin aivan mielettömän hienot näkymät merelle. Aaltojen hiomat rantakalliot ja kivet palkitsivat pienetkin retkeilijät. Lapset löysivät hetkessä sisäiset ninjansa ja hyppivät edellämme ilosta kiljuen. Kimalteleva vesi houkutteli uimaan. Kun lasten uimataito vielä vähän karttuu, voi rantakallioilta pulahtaa veteen. 

Etelärannasta jatkoimme matkaa tutkimaan armeijan vanhoja rakennuksia. Kun saimme kierroksen päätökseen kahden maissa iltapäivällä, meillä oli aikaa vielä noin tunti paluulaivan lähtöön. Vaihdoimme uikkarit päälle ja menimme vielä uudestaan sinne siistimmälle uimarannalle. Saunakin oli lämmin, mutta jätimme saunomisen tällä kertaa väliin. Kun paluulaiva alkoi lähestyä Kauppatorita meitä, huusivat lapset yhteen ääneen: ”Ei lähdetä vielä, täällä on niin kivaa!”

Isosaari oli retkikohteena mainio. Verrattuna Suomenlinnaan ja Vallisaareen, väkeä oli ainakin meidän retkipäivänämme huomattavasti vähemmän. Saimme seikkailla lähes omassa rauhassamme. Saari on todella hyvin hoidettu ja luonto häkellyttävän kaunis. Ainoastaan hanhien osittain pilaamat uimarannat harmittivat. Ehkä kävijöitä ei ole tarpeeksi, että olisi järkevää lisätä resursseja rantojen siistimiseen. 

Neljä tuntia saaressa riitti ihan hyvin meille tällä kertaa, mutta pidempäänkin olisimme viihtyneet. Taidetaan seuraavalla kerralla ottaa teltta mukaan ja jäädä yöksi. Saarella saa nimittäin leiriytyä kymmenen euron hintaan. 

– Lilli G (Instagramissa lilligronroos)