Ajamisen iloa Frog Bikes -lastenpyörillä

*Kaupallinen yhteistyö Frog-lastenpyörien kanssa

Olen ulkoilmaihminen ja haluan kasvattaa lapsenikin sellaisiksi. Toivon, että lapset oppisivat nauttimaan omilla lihaksillaan liikkumisesta yhtä paljon kuin minä. Olen halunnut hankkia lapsille laadukkaat lastenpyörät heidän itsensä vuoksi, mutta myös itsekkäistä syistä: Kun lapsilla on kunnon fillarit alla, jaksavat he lenkkeillä pidempiä matkoja kanssani.

Kun lapset saivat maaliskuussa uudet Frog Bikes -lastenpyörät, osasin odottaa pyöriltä paljon. Frog Bikes -pyörämerkki tulee esiin aina, kun keskustellaan hyvistä lastenpyöristä. Nettikirpputoreilla pyörät menevät kuin kuumille kiville, eikä suotta.  Frog Bikes -pyörät ovat kevyitä ja ne on tieteellisesti todistetusti ergonomialtaan juuri lasten tarpeisiin sopivia. Optimaalinen ergonomia on otettu huomioon muun muassa polkimien leveyttä, ajoasentoa ja ohjaustangon otetta suunniteltaessa. Frog Bikes -pyörissä käytetään myös laadukkaita osia. Näin ne pysyvät hyvässä kunnossa pitkään ja säilyttävät myös hyvin jälleenmyyntiarvonsa.

Frog Bikes -pyörien nettisivuilta löytyvät selkeät ohjeet pyöräkoon arviointiin. Olennainen asia pyöräkoon pohdinnassa on sisäjalan mitta. Meidän molempien poikien mitat osuivat aivan kahden pyöräkoon välimaastoon. Otimme hienoisen riskin ja tilasimme pojille kokotaulukon mukaan hieman reilut pyörät, koska molemmat ovat jo kokeneita pyöräilijöitä. Ajattelimme, ettei olisi järkeä hankkia uusia pyöriä, jotka olisivat hetkessä pienet. Päädyimme tilaamaan pojille 8-vaihteiset hybridipyörät, 7-vuotiaalle esikoiselle 24-tuumaisen (Frog 62) ja 4-vuotiaalle kuopukselle 20-tuumaisen (Frog 52). Esikoinen valitsi pyöränsä väriksi neonvihreän, kuopus paloautonpunaisen.

Esikoisen pyörä on kaikin puolin juuri sopiva, mutta kuopuksen pyörä on vielä hieman reilun kokoinen. Uuden punaisen pyörän ylpeä omistaja ei ole kuitenkaan antanut tämän haitata menoa, vaan hän on keskittyneesti ja harkitsevasti ottanut haltuun uutta menopeliään. Itse pyöräily sujuu hienosti, onhan hän jo kokenut fillaroija, mutta pyörän selkään noustessa ja sieltä pois tullessa hänen täytyy olla kieli keskellä suuta. Onneksi pyörä on kokoisekseen kevyt, joten sitä on helppo hallita vähän pienemmilläkin lihaksilla. Pyörä myös kulkee kevyesti ja on ergonomialtaan hieman korkeasta satulakorkeudestaan huolimatta kuopukselle hyvä. Uskon, että kesä tuo muutaman kaivatun lisäsentin kuopuksen varteen.

 Pojat ovat pyöräilleet uusilla pyörillään jo runsaasti, kiitos aikaisen kevään. Olen ottanut lapset monta kertaa mukaani juoksulenkeille ja olemme käyneet pyörillä metsäretkillä. Onneksi ulkoilu on ollut rajoituksista huolimatta sallittua koko kevään. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun juoksulenkilläni pojat viilettävät peräkkäin pyörillään leveä hymy kasvoillaan, bongailevat vesilammikoita ja hihkuvat ilosta veden roiskuessa. Kaikesta näkee, että pyörät kulkevat kevyesti ja niillä on mukava polkea. Nyt, kun kuopuksellakin on vähän isompirenkainen pyörä alla, hänen on helpompi pysyä meidän muiden matkassa. Vaihteita hän on tosin oppinut vaihtamaan vasta ylöspäin.

Reilun kuukauden käyttökokemuksella Frog Bikes -lastenpyörät ovat lunastaneet odotukseni. Pystyn allekirjoittamaan täysin kehut, joita pyörämerkki on osakseen saanut. Luulen, että pian äiti ei enää pysy juosten poikien perässä. Näiden pyörien selässä koetaan vielä monta ikimuistoista retkeä.

Tule seuraamaan meidän perheen aktiivista elämää Instagramiin. Olen siellä nimimerkillä lilligronroos.

-Lilli G

 

 

 

Suunnistamassa Lasten rasteilla Herttoniemessä

Tiesitkö, että Helsingin Paloheinästä, Pirkkolasta, Lauttasaaresta, Laaksosta, Herttoniemestä, Kivikosta ja Uutelasta löytyy toukokuun loppun asti 1,5-2 kilometrin pituiset suunnistusradat lapsille? Kartat pystyy tulostamaan Helsingin Suunnistajien nettisivuilta, tai vaihtoehtoisesti karttoja voi tarkastella älylaitteen näytöltä. Reitit ovat helppokulkuisia ja mittakaava (1:5000) helposti hahmotettava. Kävimme viikonloppuna testaamassa koko perheen voimin Herttoniemen  suunnistusradan.

Neljä- ja seitsemänvuotiaiden lasteni suunnistuskokemus on tähän mennessä rajoittunut lähinnä pääsiäismunajahtiin omassa kodissa. Kun ehdotin pojille suunnistamista metsässä, ei innostus ollut varsinaisesti käsin kosketeltava (vaikka pääsiäismunajahti onkin ollut joka vuosi menestys). Yritin näyttää pojille opastusvideoita, joita Helsingin Suunnistajat ovat tuottaneet Youtubeen ja Veikko yritti saada pojat motivoitumaan karttamerkeistä. Ei kiinnostanut. Minulla oli kuitenkin vahva tunne, että pojat innostuisivat, kunhan vain saisimme heidät paikan päälle. Vedimme esiin lähes varman kortin: Eväsretki toimii aina.

Suunnistusradoista lähinnä meidän kotia on Herttoniemen liikuntapuistosta (Siilikuja 1) lähtevä rata. Sinne on meiltä helppokulkuisinta pyöräilyreittiä matkaa tasan kolme kilometriä. Tulostin mustavalkokartat, koska meillä ei ole väritulostinta. Ne saivat kelvata. Perheen miesväki hyppäsi pyörien selkään, minä juoksin. Olemme todenneet, että etenkin vilkkaammilla pyöräilyreiteillä on turvallista, jos toinen aikuinen kulkee jalan ja ohjailee välillä kädestä pitäen pyöräilevää kuopusta. Minulle tämä järjestely sopii vallan mainiosti, koska saan samalla keräiltyä juoksukilometrejä.

Aloitimme suunnistusretkemme olennaisesta, eli eväiden syömisestä. Samalla tutkailimme karttoja ja opetimme lapsille karttamerkkejä. Harjoittelimme myös kartan suuntausta. Herttoniemen liikuntapuisto on oikeastaan aika oiva paikka harjoitella kartanlukua, koska ympäriltä löytyy helposti tunnistettavat juoksurata ja tenniskenttä, sekä useampia rakennuksia ja erikokoisia teitä ja polkuja. Korkeuskäyriä on helppo havainnollistaa juoksuradan reunalta alkavan ison mäen avulla.

Ekaluokkalainen sai nopeasti homman jujusta kiinni. Kun kartan suuntaamisessa vähän auttoi, hän alkoi rohkeasti etsiä reittivaihtoehtoja. Rastit olivat sopivan matkan päässä toisistaan. Ei liian helposti saavutettavissa, mutta kuitenkin niin lähellä, että mielenkiinto rastien välillä säilyi.

 

Kuopuksella meinasi revetä pelihousut jo matkan alkumetreillä. On ikävää olla ikuinen kakkonen kolme vuotta isomman isoveljen rinnalla. Esikoista puolestaan alkoi aika nopeasti ärsyttää se, että pikkuveli hidasti hänen etenemistään. Ajatus leppoisasta iltapäiväseikkailusta luonnossa koko perheen kesken ei vain toiminut. Yritimme aikamme tasapainoilla lasten erilaisten toiveiden välimaastossa, kunnes päädyimme radan puolivälissä jakautumaan. Minä jatkoin esikoisen kanssa juosten, Veikko ja kuopus tulivat omaa tahtiaan perässä. Molemmat lapset saivat löytää rastit itse, kun kilpailuasetelma poistui.

Oli ihanaa juosta esikoisen kanssa yhdessä pitkin polkuja, havainnoida maastoa ja hihkua ilosta, kun rasti toisensa jälkeen löytyi. Välillä pysähdyimme hyvän kiipeilypuun luokse hetkeksi, välillä jäimme vain istumaan ja ihailemaan keväistä metsää. Rakastan sitä, kun näen että lapsi nauttii luonnosta. Ehkä vielä enemmän rakastan sitä, kun näen että lapsi nauttii liikunnasta. Tässä yhdistyivät molemmat asiat parhaalla mahdollisella tavalla.

Kun olimme löytäneet kahdeksannen ja samalla viimeisen rastin, jäimme vakoilupuuhiin odottamaan Veikon ja kuopuksen saapumista. Vaikka etenemisvauhtimme esikoisen kanssa oli ollut kova, olimme jääneet matkan varrelle fiilistelemään mitä milloinkin sen verran monta kertaa, että muu perhe saapui pian meidän perässä. Annoimme lasten vielä jäädä leikkimään vähäksi aikaa metsään. Istuin avokalliolla, katsoin kaukana edessä siintävää auringossa kimmeltävää merta ja hengitin syvään. Viime viikolla päässä ja rinnassa jyskyttänyt kova stressi oli tipotiessään.

Mainiota, että Helsingin Suunnistajat tarjoaa tällaisen ilmaisen palvelun lapsiperheille. Toivon, että mahdollisimman moni muukin helsinkiläisperhe hyödyntää mahdollisuutta. Luonto on nyt parhaimmillaan ja suunnistaminen oli ainakin meidän lapsille todella palkitsevaa puuhaa. Innostuimme lajista niin paljon, että aiomme lähteä pian tutustumaan myös muihin ratoihin, ehkä seuraavaksi Uutelaan. Tiedä, vaikka meistä tulisi tulevaisuudessa iltarastien vakikävijöitä. Meidän tiimissä on potentiaalia.

-Lilli G (tule seuaamaan minua Instagramiin, olen siellä nimimerkillä lilligronroos)

 

 

Poikkeusoloissa yksin olemisesta tuli luksusta

Vaihtelin viestejä muutama päivä sitten erään kaverini kanssa. Jaoimme kokemuksiamme poikkeusoloarjesta. Totesimme molemmat, että arki on asettunut uusiin uomiin yllättävän hyvin, vaikka onkin välillä ikävä sitä tuttua normaalielämää. Kaveri kaipasi eniten kapakkailtoja. Itse totesin kaipaavani kaikkein eniten yksin olemista.

Poikkeusoloarki ei ole ihan optimaalista varmaan monessakaan perheessä. Ei myöskään meillä. Meidän on Veikon kanssa pakko vuorotella työntekoa, jotta molemmat saamme hoidettua pakolliset työtehtävät. Veikko kantaa yleensä päävastuun esikoisen koulutyöstä, kun minä teen töitä. Saamme hyvänä päivänä muutaman tunnin yhteistä työaikaa iltapäivällä, kun lapset leikkivät tai katselevat ruutua. Välipalan tai viimeistään päivällisen jälkeen vien lapset kunnolla ulkoilemaan. Tarvittaessa jatkan vielä työpäivää illalla lasten nukahdettua.

Arjesta katoaa oma aika, kun työpaikalle on matkaa neljä askelta keittiöstä. Opettajan roolista täytyy vaihtaa parissa sekunnissa sujuvasti äidin rooliin – ja toisinpäin. Siinä on ollut totuttelemista. Vaikka sinänsä tykkään kotona työskentelystä, kaipaan kipeästi omilla lihaksilla kuljettuja työmatkoja, joiden aikana saan antaa ajatusten virrata vapaasti, eikä kukaan odota minulta mitään.

Nautin lasten kanssa puuhaamisesta ja olen tässäkin poikkeusarjessa yrittänyt panostaa siihen, että järjestän heille mielekästä tekemistä. Mielekkään tekemisen järjestäminen on myös välttämätöntä, jotta lapset eivät hypi iltaisin seinille.

Kuuntelen puolihuolimattomasti esikoisen loputonta selostusta kännykkäpelistä ja rauhoitan samalla pikkuveljen harmitusta siitä, kun juuri hänen tarvitsemansa legopalikka on isoveljen rakennelmassa kiinni. Vien lapset jalkapallokentälle, jonne esikoinen haluaa ehdottomasti, mutta kuopus ei missään nimessä. Lähdemme metsäretkelle, jonne kuopus haluaa ehdottomasti, mutta esikoinen ei missään nimessä. Taloyhtiömme pihalta löytyy usein ainakin hetkellinen sopu, mutta sielläkin lapset viihtyvät ilman aikuista vain hetkittäin. On tyhmää, kun ei saa leikkiä tavalliseen tapaan pihakaverien kanssa. Sana ”äiti” tulee lasten suusta ainakin 875 kertaa päivässä. Välillä täytyy mennä vessaan lukkojen taakse hengittelemään syvään.

Lapset ovat meitä aikuisia kohtaan normaalia tarvitsevampia. He myös riitelevät ja kiukuttelevat paljon normaalia enemmän. Oma veli on välillä paras ystävä, välillä pahin vihollinen. En voi tietenkään syyttää heitä. On ihan ymmärrettävää, että korona-arki aiheuttaa myös lapsissa ristiriitaisia tunteita. Vaikka ymmärrän tämänhetkisen tilanteen, alati kuuluvat elämisen äänet rasittavat pääkoppaani. Rintaan tulee outo puristus, jos minun täytyy olla saatavilla päivät läpeensä. Kun koko perhe on kaikki päivät saman katon alla, yksin olemisesta tulee harvinaista luksusta.

Tiedän, ettei minulla olisi oikeastaan oikeutta edes valittaa. Olen liian hyväosainen. Kotona asuu kaksi vastuullista aikuista. Meillä on hyvä parisuhde ja lapsilla on turvallinen koti. Olemme pysyneet toistaiseksi terveinä, samoin lähisukulaisemme. Rahat ovat nyt vähän normaalia tiukemmalla, mutta voimme silti käydä lastaamassa kerran viikossa auton takakontillisen täyteen ruokaa Prismasta. Kadehdin tällä hetkellä kovasti maalla asuvia sisaruksiani isoine omine pihoineen, mutta meillä on onneksi kaupunkiasunnoksi suhteellisen tilava koti, jossa on mahdollista sulkea ovia, kun tarvitsee työrauhaa. Olen lisäksi käsittämättömän kiitollinen töistä vuodenvaihteessa saamistani vastamelukuulokkeista.

Ymmärrän, että siinä missä minua kuormittavat elämisen äänet, toisille korona-arki saattaa tarkoittaa piinallista hiljaisuutta. Samalla, kun monissa lapsiperheissä peräänkuulutetaan yksin oloa, monille korona-arki näyttäytyy hyvin yksinäisenä. Haasteet ovat eri ihmisillä erilaisia. On myös tärkeä pitää mielessä, että lasten ajoittain aika voimakaskin reagointi tähän poikkeukselliseen tilanteeseen on pohjimmiltaan hyvä asia. Turvallisessa kodissa lapset uskaltavat näyttää aidot tunteensa. Yritän olla itsellenikin armollinen. On ihan ok, että myös lapset näkevät vanhempiensa aidot tunteet – vaikeatkin tunteet kuuluvat elämään. Silti petyn itseeni joka kerta, kun puran lapsiini omaa stressiväsymystäni.

Kun pääsen ihan yksin lenkille, nautin. Hengitän syvään ja annan jalkojeni kuljettaa minua pitkin tuttuja lenkkireittejä. Toisinaan laitan napit korville ja kuuntelen keskeytyksettä mielenkiintoista podcastia, toisinaan taas kuuntelen hiljaisuutta, kevätlintujen laulua, omaa hengitystäni ja askelteni töminää. Ja kas, kun palaan kotiin, jaksan taas vastata hyvillä mielin lasteni tarpeisiin.

Vaikka lapsiperhearki onkin tällä hetkellä monella tavoin raskaampaa kuin normaalisti, on tämä poikkeustilanne myös laittanut asioita perspektiiviin. Kiitollisuus omasta elämästä on lisääntynyt. Kun illalla nauramme yhdessä Katto Kassisen hassuille edesottamuksille, tunnen sydämeni olevan täynnä rakkautta. Minun perheeni. Minun lapseni. Minun elämäni. Tässä ja nyt.

-Lilli G

Treeniä lasten kanssa korona-aikana

Olemme harjoitelleet nyt kolmisen viikkoa korona-arkea. Alkujärkytyksen jälkeen arki on alkanut rytmittyä yllättävän hyvin. Olemme löytäneet jonkinlaisen päivärytmin ekaluokkalaisen koulutehtäviin ja meidän työntekoon. Tässä tilanteessa on onni, että Veikon työt vähän vähenivät. Tilanne olisi huomattavasti hektisempi, jos me molemmat yrittäisimme tehdä täyspäivätyötä.

Vaikka kokonaisuus on toiminut aika hyvin, ei tämä tietenkään ole mikään ideaalitilanne ollut. Huoli huomisesta on ollut välillä kova. Keskeytyksetöntä työaikaa on ollut rajallisesti ja lapset ovat käyneet iltaisin välillä todella kovilla kierroksilla. Olisi valheellista väittää, etteikö meidän perheessä olisi kiristelty hampaita ja riidelty. Olemme kuitenkin pyrkineet keskittymään siihen, että lapsille jäisi tästä poikkeusajasta hyvät muistot.

Yksi iso kysymysmerkki tässä uudessa arjessa on ollut se, miten saisin itse liikuttua riittävästi. Voin todella huonosti, jos en pääse purkamaan energiaa liikuntaan. Yleensä hyödynnän työmatkoja omaan treeniin, mutta nyt tätä luontaista liikkumista on tullut vähemmän. Minulla on ollut viime viikkoina paljon töitä. Vapaa-ajalla olen yrittänyt huolehtia lapsista, jotta Veikkokin ehtisi tehdä omia töitään. Mitään kovia treeniviikkoja en näiltä tulevilta viikoilta odota, mutta haluan pitää fyysisestä kunnostani silti huolta.

Myös lasten täytyy olla fyysisesti aktiivisia joka päivä. Lapset eivät saa virikkeitä päiväkodista, koulusta, harrastuksista ja kavereista, joten vanhempien merkitys aktivoimisessa on selvästi korostunut. Vaikka omat treenini eivät olekaan prioriteettilistan ykkösenä nyt poikkeusaikana, aina löytyy aikaa liikkua, kunhan käyttää vähän mielikuvitusta. Tässäpä on tapoja, joilla olen itse saanut pidettyä kiinni omasta päivittäisestä liikunta-aktiivisuudesta, vaikka omaa treeniaikaa ei juurikaan ole.

1. Pihatreenit

Tein perhevapailla ollessani paljon pihatreenejä. Tässä uudessa intensiivisemmässä arjessa pihatreenien merkitys on taas korostunut. Pihatreeneissä minulla on ollut käytössä oman kehonpainoni lisäksi hyppynaru, puistonpenkki sekä koululta lainatut kaksi kymmenen kilon kahvakuulaa ja TRX-nauha (oikeasti Gymstickin vastaava). Näillä olen saanut aikaan ihan kelpo treenejä. Pihatreeneistä olen aikeissa kirjoittaa lähiaikoina ihan oman blogipostauksen.

Välillä pihatreeni onnistuu paremmin, välillä päädyn selvittelemään lasten kinasteluja harva se minuutti (veljen naama ärsyttää vähän normaalia enemmän nyt, kun ei ole muita leikkikavereita).

2. Lapset pyörillä mukaan lenkille

Lapset lähtevät yleensä mielellään mukaani juoksulenkeille pyörillä ja saavat siinä mukavasti itsekin liikuntaa. Mitään monen tunnin hölkää en poikien kanssa voi vielä tehdä, mutta 5-10 kilometrin lenkki onnistuu jo mainiosti ilman suurempia soraääniä.  Meillä on ollut lapsille ennenkin hyvät pyörät. Nyt saimme blogiyhteistyön kautta molemmille uudet vähän isommat Frog-merkkiset pyörät, jotka ovat osoittautuneet aivan mahtaviksi. Kirjoitan poikien uusista pyöristä lähiaikoina tarkemmin blogiin.

 

3. Vauhtivedot puistossa

Monotoninen samanvauhtinen hölkkäily vaatii rinnalleen välillä kovempivauhtistakin juoksua, eikä vauhtitreenien järjestäminen lasten kanssa ole ihan ongelmatonta. Vauhtileikittely kesken lenkkien onnistuu kyllä, mutta kaipaan myös tasavauhtisia vauhtikestävyystreenejä ja vetotreenejä.

Kokeilin pari päivää sitten tehdä vetotreenin 300 metrin mittaisella lenkillä läheisessä puistossa samalla, kun lapset leikkivät keskenään. Puistossa on luonnontilassa olevia pöheikköjä, joissa lapset pystyvät leikkimään etäällä muista ihmisistä. Onnistuin tekemään 3 x 1000 metrin vedot, mikä oli puolet suunnitellusta.  Lapset kyllästyivät katsomaan puuskuttavaa äitiään. Täytyy ottaa seuraavaan treeniin lapsille eväät mukaan, niin saan ostettua lisäaikaa. Näen tässä ehdottomasti mahdollisuuden.

4. Aktiiviset pihaleikit lasten kanssa

Koska lapset eivät voi nyt leikkiä ulkona kavereiden kanssa, olen yrittänyt joka päivä ulkoilla lasten kanssa kotipihalla heidän toivomallaan tavalla. Jalkapallo on noussut suosikkipuuhaksi.

On hauska huomata, että olen itsekin kehittynyt taas pallon hallinnassa. Suunnanmuutokset ja taitoharjoittelu tuovat ihan tervettä vaihtelua treeneihin. Ja kai tämän rennon palloilun voisi nyt paremman puutteessa laskea peuskestävyysharjoitteluksikin. Tai sitten ei.

5. Aamulenkki ekaluokkalaisen kanssa

Ekaluokkalaiseni on vinkunut lisää peliaikaa kännykällä. Olemme pyrkineet pitämään tiukasti kiinni tunnin peliajasta päivässä. Lupasin nyt kuitenkin, että lapsi saa puoli tuntia lisää peliaikaa sellaisina päivinä, kun hän käy minun kanssani juoksulenkillä. Ennen erittäin nuivasti kaikkeen lenkkeilyyn suhtautunut ekaluokkalainen pukee nyt joka aamu ensitöikseen lenkkikamppeet päälle ja lähtee hölkkäilemään kanssani 1,5 kilometrin lenkin.

Lenkeistä on tullut meille molemmille henkireikä. Hölkkäämme ensin merenrantaan arvioimaan tuulen nopeutta aaltojen perusteella. Jatkamme matkaa rantaviivaa pitkin auringonnousua ihaillen, sitten käännymme kauniiseen koivikkoon, jossa auringonsäteet pilkehtivät koivujen välistä. Kotimatkalla vielä ohitamme tiheän kuusikujan, jonka varrelta bongaamme oravia.

Vaikka aamulenkkeilyn alkusysäyksenä toimikin vähän kyseenalainen kasvatusmetodi, vaikuttaa aidosti siltä, että esikoinen on huomaamattaan alkanut nauttia lenkkeilystä. Ja äiti myhäilee tyytyväisenä…

6. Sisäpyöräily

Isäni on tehnyt koulun sisäpyöriin läppäritelineet.

Hankimme puolitoista vuotta sitten meidän koululle opiskelijoiden käyttöön sisäpyöriä. Kävin hakemassa yhden pyöristä meille kotiin nyt tämän poikkeustilan ajaksi. Pyörä ei ole varsinaisesti kaunistus pienehköissä neliöissämme, mutta löysimme sille ihan kelpo paikan keittiöstä.

Sisäpyörän päällä voin lueskella terveystiedon kursseihin liittyviä materiaaleja, kuunnella podcasteja ja katsoa dokumentteja, joita aion nyt käyttää tulevina viikkoina etäopiskelun tukena. Pyöräily toimii myös iltaisin treenin täydentäjänä, jos päivän aikainen liikuntasaalis on jäänyt liian vähäiseksi.

Systemaattisemmankin treenin aika tulee taas

Vaikka kevätauringossa lenkkipolut kutsuvat ja tekisi mieli lisätä treenimääriä, nyt ei ole sen aika. Elämme poikkeustilassa ja olen hyväksynyt sen. Pidän kaikkein tärkeimpänä asiana nyt sitä, että lapsille jäisi tästä ajasta hyvät muistot. Kerrankin äiti ja isä ovat paljon kotona. Olen ihan varma, että kesällä saan taas treenata sieluni kyllyydestä, kun työt eivät ole häiritsemässä vapaa-aikaa. Siihen asti liikun ajatuksella ”kaikki on kotiinpäin”. Ja hyvinhän tämä näinkin menee.

-Lilli G ❤

5 vinkkiä lapsiperheille poikkeustilaan

Varmasti muissakin perheissä mietitään nyt kuumeisesti, miten seuraavista viikoista selvitään. Niin myös meillä. Otimme lapset pois koulusta ja päivähoidosta itse asiassa jo viikonlopulta, koska kuopus on ollut kipeänä. Nyt koko perhe on yhtäkkiä kotona monta viikkoa. Aikuisten pitäisi saada hoidettua työt, koululaisen opiskelut. Lapsilla pitäisi olla riittävästi mielekästä tekemistä, jotta he eivät hyppisi seinille.

Meidän perheen vahvuus ei ole koskaan ollut etukäteissuunnittelu. Tällaisessa tilanteessa suunnittelemattomuus johtaa kuitenkin helposti epämääräiseen kellumiseen. Mistään ei oikein saa kiinni.  Olenkin todennut, että nyt on pakko suunnitella päivärytmiä siten, että kaikki pakollinen tulee hoidettua ilman kohtuutonta stressiä.

Alla on vinkkejä, miten ajattelimme meidän perheessä hoitaa tulevat viikot.

1. Selkeä päivärytmi lapsille

Me olemme alkaneet laatia lasten kanssa päiväohjelmaa, joka käydään aina läpi aamuisin. Näin lasten on helpompi hahmottaa, miten päivät rytmittyvät: Milloin on leikin aika, milloin ulkoilun, milloin koulutehtävien. Vastaavathan ovat käytössä päiväkodeissa ja kouluissakin. Vielä en voi kehua homman toimivan ihan moitteettomasti, mutta kovasti sitä kohti ollaan menossa.

Ekaluokkalaisen koulunkäynnistä pidämme huolta parhaamme mukaan. Lapsen itseohjautuvuus ei riitä tekemään tehtäviä yksin, joten silloin, kun lapsi tekee koulutehtäviä, toisen aikuisen pitää olla vieressä. Olemme lisäksi nyt sopineet, että isoveljen koulutehtävien aikana myös pikkuveli tekee tehtäviä, kuten harjoittelee kirjaimia ja numeroita. Kahden päivän kokeilujakson perusteella tämä vaikuttaa myönteisesti isoveljen keskittymiskykyyn.

Päivärytmi meidän perheessä näyttää nyt alkuvaiheessa jotakuinkin tältä:

Isommatkin lapset tarvitsevat tukea normaalia enemmän koulutehtävien tekemiseen nyt, kun heiltä vaaditaan koulun puolelta itseohjautuvuutta. Koulutehtävien tekemiselle on hyvä olla selkeä aika ja paikka. On koko perheen etu, jos päivän aikataulut ovat kaikilla tiedossa.

2. Selkeä päivärytmi myös aikuisille

Varmaan muissakin perheissä on tuttu ilmiö, että kun vanhempi alkaa tehdä keskittymistä vaativia töitä, lapsilla on yhtäkkiä hirveän tärkeää asiaa. Jatkuvat keskeytykset turhauttavat ja syövät työtehoa. 

Aikuisten jatkuva työskentely voi aiheuttaa lapsissa levottomuutta. Lasten kanssa kannattaa keskustella, milloin aikuisen on tärkeää saada olla rauhassa. Vastapainona työnteolle lasten pitää saada päivittäin myös aikuisen jakamatonta huomiota. Siksi omien työpäivien rajaaminen on tärkeää. 

Jos perheen molemmat aikuiset pyrkivät tekemään etätöitä, kannattaa päivä rytmittää siten, että molemmilla on vuorotellen mahdollisuus työskennellä keskeytyksettä. Kaikkein otollisinta työskentelyaikaa ovat hetket, jolloin lapset ulkoilevat. Silloin koti on hiljainen. Myös lasten ruutuaika on perinteisesti sellaista, jolloin lapset malttavat antaa aikuiselle keskittymisrauhan. Yritämme kuitenkin kynsin hampain pitää kiinni kohtuullisesta ruutuajasta. Äänikirjat toimivat onneksi aika hyvin meidän pojilla. 

Käytän itse paljon vastamelukuulokkeita kotona töitä tehdessäni. Ne vaimentavat terävimmän kärjen lasten äänistä ja helpottavat näin keskittymistä. Käytän muuten vastamelukuulokkeita usein myös lukiessani kotona kirjaa. Toimii. 

Päätimme, että heti, kun velvollisuudet kaupungissa sen mahdollistavat, karkaamme mökille. Vanhempieni mökillä on tilaa paljon enemmän kuin rivitaloneliössämme. Lisäksi maalla lapset perinteisesti viihtyvät pidempiä aikoja ulkona keskenään. Ehkä maaseudun rauha tekee myös hyvää päälle.

3. Ruokahuollon suunnittelu

Koulu-, työpaikka- ja päiväkotiruokailuja alkaa arvostaa viimeistään silloin, kun koko perhe syö yhtäkkiä saman pöydän ääressä kaikki ateriat. Ruuanvalmistukseen kuluu paljon arvokasta työaikaa – ja rahaa. Säännöllisistä ruoka-ajoista kannattaa kuitenkin pitää kiinni. Ruokarytmi on päivärytmin perusta.

Ruokaa kannattaa tehdä kerralla paljon. Samalla vaivalla saa tehtyä useamman aterian. Kun tekee isoja annoksia, usein myös säästyy rahaa. (Soija)makaronilaatikko, kasvissosekeitto, kalakeitto ja kinkkukiusaus ovat hyviä esimerkkejä ruuista, jotka ovat riittoisia ja edullisia.

4. Riman laskeminen elämän eri osa-alueilla

Nyt ei ole ehkä otollisin hetki pyrkiä täydellisyyteen. Tämä on väliaikainen poikkeustilanne. Jos minulla ei olisi pieniä lapsia kotona, tämä etätyöjakso voisi olla jopa voimaannuttava. Nyt kuitenkin varaudun henkisesti siihen, ettei työteho ole koko ajan optimaalinen. Pyrin toisaalta myös hyväksymään sen, että tulen tulevina viikkoina tuijottamaan tietokoneen ruutua lasten läsnäollessa tavallista enemmän. Positiivisesti ajateltuna tämä lisää varmaan lasten luovuutta, kun he joutuvat kehittelemään omia leikkejä.

5. Hyvinvoinnista huolehtiminen

Olen itse ollut viime päivät jotenkin niin hämmentynyt tästä tilanteesta, että lenkille lähtö on ollut tavallista vaikeampaa. Päivät ovat kuluneet yrittäessä saada palettia kasaan omissa aivoissa.

Vaikka elämänrytmi on tulevina viikkoina erilainen kuin yleensä, kannattaa hyvinvointia tukevista rutiineista pitää kiinni. Kannattaa jatkaa mahdollisuuksien mukaan niiden asioiden tekemistä, jotka tuottavat mielihyvää. Soittaminen, laulaminen, musiikin kuuntelu, lukeminen, kehonpainoharjoittelu ja lenkkeily ovat hyviä esimerkkejä harrastuksista, joita voi tehdä kotoa käsin. Ne tarjoavat myös hyvää vastapainoa tälle (hallitulle?) kaaokselle, jota elämä tulee tarjoilemaan tulevina viikkoina. Treenin tai muiden harrastusten kanssa ei kannata kuitenkaan pingottaa. Kevyt treeni voi toimia kuormittavaa paremmin, jos on muilla elämän osa-alueilla kuormittunut olo.

Vaikka tämä vaihe tulee olemaan varmasti raskas, näen tässä myös mahdollisuuksia. Kerrankin on mahdollisuus viettää paljon aikaa oman perheen kesken. Kunhan kaikkien pää pysyy kasassa, tässä on kaikki mahdollisuudet lähentyä toistemme kanssa entisestään.

Tiedostan, että jokaisen perheen tilanne on erilainen. Lasten ikä vaikuttaa aika merkittävästi siihen, miten arki hoituu. On myös täysin eri tilanne kuin meillä, jos arkea pyörittää vain yksi aikuinen. Uskon kuitenkin, että kaikki hyötyvät nyt hyvästä suunnittelusta, oman perheen realiteetit huomioiden.

Viime kädessä minun täytyy muistaa olla kiitollinen. Vaikka olosuhteet työnteolle eivät ole nyt optimaaliset, minulla on kuitenkin päivätyö, jota pystyn tehdä myös poikkeustilan aikana. Miehenikin pystyy jatkamaan työntekoa, vaikka hänen tulotasonsa tippuukin peruuntuneiden keikkojen vuoksi. Otamme tänä keväänä jonkin verran taloudellisesti turpiin, mutta pärjäämme varmasti.

Voimia kaikille tähän erikoiseen elämänvaiheeseen!  Muistakaa pyytää apua, jos sitä tarvitsette. ❤

 

Muutosten vuosikymmen

Päätinpä minäkin kerrata blogiin asioita, jotka tekivät edellisestä vuosikymmenestä elämässäni merkittävän. Postauksesta tuli pitkä, koska vuosikymmeneen on mahtunut mieletön määrä tärkeitä elämäntapahtumia. Tästäkin tekstistä jäi pois vaikka mitä, koska oli pakko priorisoida.

Olen valmistunut, mennyt naimisiin ja tullut äidiksi. Olen löytänyt juoksun uudestaan. Olen kokenut valtavaa onnellisuutta, mutta myös uupumusta ja riittämättömyyden tunnetta. Pikkuhiljaa olen oppinut hallitsemaan tätä palettia, mikä minulla edessäni on. Se on vaatinut paljon työtä.

Vuonna 2010 tapahtui kaksi suurta asiaa elämässäni. Valmistuin liikuntatieteiden maisteriksi maaliskuussa ja menimme Veikon kanssa naimisiin joulukuussa. Tein liikunnan ja terveystiedon opettajan töitä vuoden aikana kahdessa eri koulussa Helsingissä ja lisäksi ohjasin ryhmäliikuntatunteja. En juurikaan juossut plantaarifaskiitin (kantakalvon tulehdus) takia. Sen sijaan vietin runsaasti aikaa klubeilla dancehall -bileissä. Veikolla oli dj-keikkoja melkein joka viikonloppu ja minä kävin klubeilla tanssimassa sieluni kyllyydestä. Kävin myös tanssitunneilla. Dancehall -musiikin ympärille muodostui valtavan ihana yhteisö. Osan kanssa olen ystävä vieläkin.

Vuonna 2011 matkustimme vaihto-oppilasvuoteni maisemiin Kaliforniaan. Olin vaihdossa Etelä-Kaliforniassa Imperial Valleyssä vuosina 1999-2000, ja nyt oli ihana palata muistoihin Veikon kanssa. Ajoimme aavikolla, vuoristossa ja merenrantateillä kuunnellen country-musiikkia radiosta. Pääsin näyttämään Veikolle kaiken sen, mistä olin kertonut. Sain kesällä ensimmäisen vakituisen työpaikkani Espoosta. Pääsin uudessa työssä opettamisen lisäksi kehittämään tanssilinjaa espoolaiseen kouluun. Vuosi oli innostava ja opettavainen, vaikkakin työntäyteinen. Plantaarifaskiitti piti otteessaan, enkä edelleenkään oikein pystynyt juosta. Sen sijaan pelasin pesäpalloa ja pipolätkää, sekä tanssin. Aloimme haaveilla lapsesta. Matkustimme jouluksi Saksaan, koska Veikolla oli siellä keikkoja.

Vuoden 2012 tammikuussa sain tietää olevani raskaana. Kevät oli ihanaa aikaa, kun raskaus pikkuhiljaa eteni. Olin todella valmis tulemaan äidiksi. Otin kaiken ilon irti tulevasta ihmeellisestä elämänvaiheesta. Pysyin loppuraskauteen asti aika hyvässä fyysisessä kunnossa. Kävin kävelyillä, vesijuoksemassa ja kuntosalilla. Tunsin hehkuvani. Poika syntyi syyskuussa ja sekoitti meidän molempien maailman. Syksy kului ihanassa vauvakuplassa. Imetin, kävin kävelyillä ja leivoin omenapiirakkaa. Iltaisin ihmettelimme yhdessä onneamme. Hormoneilla taisi olla osuutta asiaan.

Vuoden 2013 tammikuussa huomasin sattumalta työpaikkailmoituksen. Helsinkiläiseen lukioon haettiin liikunnan ja terveystiedon lehtoria. Päätin hetken mielijohteesta laittaa hakemuksen menemään, koska koulu vaikutti kaikin puolin kiehtovalta. Pääsin haastatteluun ja yllätyksekseni tulin myös valituksi. Vaikka työt olisivat alkaneet elokuussa, päätin jäädä lokakuun loppuun asti hoitovapaalle, koska nautin kotona olosta todella paljon. 

Synnytyksestä toivuttuani innostuin taas juoksusta. Plantaarifaskiitti oli parantunut raskausaikana, joten pääsin taas juoksemaan. Ostin kevättalvella juoksurattaat ja juoksin pitkin Helsingin katuja vauvan aamu-unien aikaan. Juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin toukokuussa 2013 (1:54:39) ja maratonin syyskuussa 2013 (4:48:20). Vaikka ensimmäinen maraton oli aivan hirveä kokemus, innostus pidempien matkojen juoksuun oli herännyt.

Mummini kuoli elokuussa 2013. Se kolahti kovaa, koska mummi oli minulle todella rakas. Kuin viimeisenä tekonaan hän kuitenkin auttoi meitä, kun Töölön kaksioomme tuli syyskuun alussa vesivahinko ja jouduimme muuttamaan yhdessä yössä evakkoon. Kannoimme pinnasängyn ja muutamat vaihtovaatteet kilometrin päähän mummin tyhjään asuntoon. Matkustimme vielä syksyn aikana Chigagoon, muutimme Laajasaloon ja aloitin työt uudessa työpaikassani. Uusi vuosi vaihtui Teneriffalla. Ei ollut tekemisen puutetta.

Kevään 2014 yritin opetella elämää yksivuotiaan lapsen työssäkäyvänä äitinä. Koin kovaa velvollisuuksien ristipainetta. Halusin tehdä uuden vaativan työni hyvin, mutta samalla yritin jaksaa olla esimerkillisen hyvä äiti. Riittämättömyyden tunne oli valtava, vaikka lapsi sai olla kotona isoäitinsä hyvässä hoidossa. Purin stressiä juoksemalla. Juoksin toukokuussa sekä puolikkaan (1:42:59) että maratonin (4:07:17).

Ostimme ensiasuntomme Herttoniemenrannasta, jonne muutimme kesän alussa. Kesä oli ihanaa uuteen asuinalueeseen tutustumisen aikaa. Itä-Helsingin lenkkimaastot ovat mielettömät! En odottanut syksyn koittamista innolla, koska olin ollut aivan lopussa kesäloman alkaessa. Tehtävää oli liikaa, tai minulla oli ehkä liian suuret odotukset omasta suoriutumisestani sekä äitiyden että työn saralla. Vaikka nautinkin työstäni monella tapaa, olisin mielummin ollut kotona lapsen kanssa.

Juoksun suhteenkaan elämä ei ollut aivan tasapainossa. Palautuminen oli liian heikkoa, koska arjen kokonaiskuormitus oli yksinkertaisesti liian kova. Lenkkeilin välillä pakonomaisesti, koska juoksun avulla sain tyhjennettyä päätäni. Palautumista vaikeutti myös Veikon keikkatyö. Meillä oli harvoin yhteisiä vapaapäiviä. Loppuvuoteen mahtui stressin lisäksi huolta läheisten sairastumisista, sekä onnea, kun sain tietää olevani taas raskaana.

Vuoden 2015 kevät meni töitä tehdessä ja mahan kasvua seuratessa. Päätimme luopua rakkaasta koirastamme, joka ei sopeutunut pikkulapsiarkeen. Kärsin kevään aikana aika pahoista lantion liitoskivuista. Kävin kuitenkin kuntosalilla, vesijuoksin ja pyöräilin aina, kun jaksoin ja pystyin. Ihana poikavauva syntyi elokuussa. Nautin kotona olosta, vaikka kieltämättä vauvavuosi oli nyt aika paljon rankempi kuin kolme vuotta aiemmin. Vauva olikin tällä kertaa sivuosassa, kun päähuomio kohdistui vauhdikkaassa iässä olevaan kolmevuotiaaseen. Liikunta toimi tässäkin elämänvaiheessa tärkeänä päänhoitajana. Kun esikoinen oli kerhossa, parkkeerasin vauvan nukkumaan kuntosalin lapsiparkkiin ja menin itse salille. Aina, kun esikoinen suostui nukkumaan päiväunia, kävelin pitkin itäisen Helsingin rantoja tuplarattaita työntäen. Ilman säännöllistä liikuntaa olisin ollut aika paljon huonompi äiti.

Vuonna 2016 palasin töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä pitkälti taloudellisista syistä. Tein kuitenkin aluksi töitä vain osa-aikaisesti. Lasten isoäiti oli taas apunamme, joten kuopus sai jäädä kotiin. Heräilimme öisin jatkuvasti, mutta sain pidettyä homman joten kuten kasassa, koska työmäärä oli hallittava. Täyspäivätyöt aloitin joulukuussa. Pääsin toisen raskaudenkin jälkeen juoksun makuun aika nopeasti. Juoksin kesällä kaksi puolimaratonia (1:44:34 ja 1:47:58), sekä syksyllä maratonin (4:02:57).

Vuoden 2017 keväällä uuvuin. Uupumus oli tullut hiljalleen kuvioihin. Lapset olivat jatkuvasti kipeinä, mikä pilasi muutenkin erittäin katkonaisia yöunia. Kuljin automaattiohjauksella ja mietin joka viikonloppu, miten selviäisin seuraavasta viikosta. Aivot olivat aivan puuroa. En muistanut yksinkertaisimpiakaan asioita, en aina edes omaa nimeäni.

Tunsin syyllisyyttä siitä, etten osannut nauttia ihanasta perheestäni, enkä toisaalta kivasta työstänikään. Tilanne tuntui toivottomalta. Päädyin jäämään kesken kevätlukukauden uudestaan hoitovapaalle. Olin palannut molempien lasten jälkeen töihin omasta mielestäni liian varhain, ja nyt halusin ottaa menetetyn ajan takaisin. Päätin kuunnella sydäntäni ja palata tällä kertaa töihin vasta, kun kuopus täyttäisi kolme. Veikko tuki minua päätöksessä. Raha oli nyt toissijaista.

Kävin syksyn ajan Maria Akatemiassa uran ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyvässä työnohjausryhmässä. Ryhmä auttoi minua jäsentämään sitä möykkyä, mikä minulla oli ollut rinnassa viimeiset vuodet. Ymmärsin, etten ollut yksin ongelman kanssa. Ei ole helppo yhdistelmä yrittää hallita vaativaa työtä samalla, kun lapset sairastelevat, nukkuvat huonosti ja no, ovat pieniä tarvitsevia lapsia. Opin myös tunnistamaan syitä uupumiselleni ja aloin pohtia elämäni yhtälöä ongelmakeskeisyyden sijaan ratkaisukeskeisesti.

Vuonna 2018 tein merkittäviä päätöksiä elämässäni. Ensinnäkin, liityin juoksuseuraan. Olin jo pitkään miettinyt, että haluaisin alkaa juosta tavoitteellisemmin ja nyt aika oli kypsä. Kuntoni kasvoikin kohisten, kun aloin suunnitella harjoitteluani aiempaa tarkemmin ammattitaitoisten valmentajien tukemana. Juoksin huhtikuussa puolimaratonin (1:37:54) ja syyskuussa maratonin (3:28:18). Kun juoksuharjoittelussa oli enemmän suunnitelmallisuutta, oli myös helpompi palautua.

Opiskelin pilatesohjaajaksi. Aloin ohjata omia tunteja kesällä ja pilatesohjaus jäi päivätyön rinnalle, kun palasin takaisin opettajan töihin elokuussa. Päätin ottaa vähän aiempaa vähemmän kursseja lukiosta, ja kompensoida menetettyjä tuloja pilatesohjauksella. Oli mielettömän ihanaa päästä sukeltamaan jonkin lajin ohjauksessa syvälle.

Olin kirjoittanut jo jonkin aikaa salaa, kunnes kesällä 2018 vihdoin uskalsin julkaista ensimmäisen blogikirjoituksen (Pilates juoksuharjoittelun tukena). Halusin tuottaa blogiin tekstejä osin ammatillisesta näkökulmasta ja osin juoksuharjoittelustani. Halusin myös herättää keskustelua työn, perheen ja tavoitteellisen harjoittelun yhteensovittamisesta. Olinhan asiaa työstänyt aika tavalla aiempina vuosina. Kiitos kaikille teille, jotka olette tekstejäni puolentoista vuoden aikana lukeneet ja kommentoineet! ❤

Vuosi 2019 oli monella tapaa tasapainoisin koko vuosikymmenen aikana. Vaikka minulla oli haasteita terveyteni kanssa, voin pääosin henkisesti todella hyvin. Oli hyvä ratkaisu vähentää opetettavien kurssien määrää. Nyt ehdin tehdä työni hyvin ilman jatkuvaa stressiä. Olla paremmin läsnä. Toisaalta olen myös oppinut vähitellen priorisoimaan asioita. Joskus mutkia voi vetää suoraksi, jos tekemistä on liikaa. Nautin työstäni nyt aivan eri tavalla kuin ennen, kun voimavarani ovat hyvät. Pilatesohjaus on pysynyt osana viikko-ohjelmaani, mikä on tuonut sopivaa vaihtelua työhön.

Lasten kasvaminen vähitellen isommiksi on helpottanut arkea. Työpäivistä ja -viikoista on helpompi palautua, kun kotona voi välillä vetäytyä omaan rauhaan. Vaikka koen haikeutta siitä, etteivät lapset ole enää entisen kaltaisia pikkupalleroita, olen valtavan ylpeä siitä, miten ihanat lapset olemme saaneet kasvatettua siitä kaikesta kipuilusta huolimatta, mitä olen ensimmäisten äitivuosieni aikana läpikäynyt.

Juoksukin kulki ainakin osan vuotta mallikkaasti. Vaikka sairastelin paljon, tein viime vuonna uudet ennätykset sekä kympillä (43:38) että puolimaratonilla (1:34:54). Mikä parasta, minusta tuntuu, ettei harjoittelussa tapahtunut pahoja ylilyöntejä, vaan osasin treenata enemmän silloin, kun juoksu kulki ja hidastaa tahtia silloin, kun tilanne sitä vaati.

Edellinen vuosikymmen on antanut minulle niin paljon, etten ole aina meinannut pysyä vauhdissa mukana. Ei yhtään haittaa, vaikka seuraava vuosikymmen sujuisi vähän rauhallisemmissa merkeissä.

❤ Lilli G (Instagramissa lilligronroos.blogi)

Kansikuvassa odotan toista lastani raskausviikolla 36.

 

 

 

Joulu Kuralan Kartanotilalla

Kun mieheni vanhemmat syksyllä ehdottivat, että lähtisimme tänä vuonna viettämään joulua Kuralan Kartanotilalle Pöytyän Yläneelle, olin valmis antamaan mahdollisuuden uudenlaiselle joulunviettotavalle. Rakastan joulua ja jouluperinteitä, mutta sisäinen marttani on pikkulapsiarjessa kuihtunut sen verran pieneksi, että istuminen valmiiseen joulupöytään kiinnosti. Vaikka nautin oman kodin joulusta, uskoin löytäväni joulumielen  myös kauniissa kartanoympäristössä.

Yläne sijaitsee Varsinais-Suomessa, noin 50 kilometrin päässä Turusta. Helsingistä Yläneelle ajaa vähän alle 2,5 tuntia. Kuralan kartanotilan omistaa noin ikäiseni pariskunta, Matti Koivisto ja Laura Naire-Koivisto. Pariskunta osti tilan kymmenen vuotta sitten. Heillä on kaksi alakouluikäistä tyttöä, koira ja kaksi kissaa.

Kartanotilalla järjestetään muun muassa kokouksia, koulutustilaisuuksia ja juhlia. Päärakennus on rakennettu 1830-luvulla. Sitä on remontoitu vanhaa kunnioittaen. Ruokailutilat ovat kauniit ja tilavat. Yläkerrassa on kolme majoituskäyttöön tarkoitettua huonetta. Osa talosta on isäntäväen omassa käytössä. Päärakennuksen lisäksi kartanotilalla on kolme vuokramökkiä, savusauna, tanssilato ja koirahalli, jossa voi harjoitella agilityä. Yläneen lähistöllä on monia kansallispuistoja ja luonnonpuistoja, joten kartanotila sopii majoituspaikaksi aktiivilomailuun.

Kaunis vaalea päärakennus on rakennettu 1830-luvulla.

Majoituimme Kurki-mökissä, joka sijaitsee jokivarressa noin 150 metrin päässä kartanon päärakennuksesta. Mieheni vanhemmat majoittuivat päärakennuksen yläkerrassa ja sisko Rahka-mökissä.

Meidän ydinperhe majoittui 4-6 hengelle tarkoitetussa Kurki-mökissä, joka sijaitsee jokivarressa noin 150 metrin päässä kartanon päärakennuksesta. Pienen punaisen tuvan alakerrassa on eteinen, tupakeittiö, wc, sekä suihku- ja saunatilat. Yläkerran parvella on yhteensä neljä sänkyä. Viihdyimme mökissä hyvin. Se oli siisti ja toimiva meidän neljän hengen perheelle. Hyvin varusteltua keittiötä emme juurikaan tarvinneet, koska söimme kaikki ateriat pientä iltaherkuttelua lukuun ottamatta päärakennuksessa.

Joulun vietto Kuralan kartanotilalla alkoi jouluaattona aamupäivällä ja päättyi tapaninpäivänä lounaaseen. Kaikki ateriat syötiin kartanon päärakennuksessa. Isäntäparin lisäksi järjestelyissä oli auttamassa kokki ja isäntäparin vanhemmat. Auttelivatpa alakouluikäiset tytötkin ihailtavalla asenteella muuta perhettä. Aattona lounaaksi oli riisipuuroa ja päivälliseksi perinteinen jouluateria. Joulupäivälounaalla tarjolla oli uunilohta, perunoita ja salaattia, päivällisellä lähiruokanoutopöytä. Tapaninpäivänä lounaaksi tarjottiin maa-artisokkakeittoa oman maan maa-artisokista. Monien muidenkin ruokien ainesosat olivat peräisin omasta maasta, lähimetsistä tai paikallisilta yrittäjiltä.

Ruoka oli todella maistuvaa. Myös lapset löysivät noutopöydistä syötävää.

Joulupukin tuloa jouduttiin odottamaan meidän lasten maltin näkökulmasta vähän turhan pitkään. Oman kodin joulussa pukki on tilattu paikalle jo iltapäivällä laukaisemaan jännitystä.

Yhteistä ohjelmaa oli kahden vuorokauden aikana sopivan maltillisesti, jotta aikaa oli myös rentoutumiselle. Aterioiden lisäksi aatoiltana oli saksalais-yläneläisen pariskunnan esittämää joulumusiikkia, sekä joulupukin vierailu. Pukin konttiin sai laittaa jokaiselle vieraalle 1-2 pakettia. Aivan mökkimme vieressä sijainnut savusauna lämpeni sekä jouluaattona että joulupäivänä. Lisäksi joulupäivänä oli lounaan jälkeen opastettu luontoretki ja tikkupullan paistoa. Illallisen jälkeen oli mahdollisuus jäädä laulamaan kauneimpia joululauluja. Tapaninpäivän aamuna lapset ja aikuiset pääsivät hevoskärryajelulle.

Kartanon pihapiiri on kaunis, mutta valitettavasti lasten ulkoilut jäivät tällä reissulla vähiin tikkupullan paistoa ja hevoskärryajelua lukuun ottamatta. Eteläisen Suomen joulusäässä oli toivomisen varaa. Onneksi joulupäivän vastaisena yönä satoi vähän lunta ja tapaninpäivän kärryajelulla oli jopa lähes talvinen tunnelma. Itse olisin halunnut lähteä tutkimaan lähistöllä olevia luontoreittejä juosten, mutta flunssainen olo pakotti lepäämään. 

Savusauna ja tikkupullan paistaminen olivat minulle uusia kokemuksia. Foliolla päällystetyt harjan varret toimivat tikkupullan paistossa erinomaisesti.

Viimeisenä yönä satoi vähän lunta. Idyllinen pihapiiri näyttäytyi aivan uudessa valossa, kun hento lumikerros peitti maan.

Joulu on jännittävää aikaa lapsille, ja ainakin omillani se helposti purkautuu ei niin salonkikelpoisena käyttäytymisenä. Erityisen vaikea lasten oli hillitä itseään aattoiltana. Joulupukki vieraili kartanossa vähän turhan myöhään, vasta kahdenksan aikaan. Lapset ehtivät jo väsyä odottamiseen. Joulupäivänä lasten oli sen sijaan vaikea malttaa käydä syömässä kartanon päärakennuksessa, kun uudet lelut kuumottelivat mökissä. Onneksi ilmapiiri oli salliva. Kukaan ei tuntunut katsovan kieroon lasten elämöintiä, vähiten kartanonväki itse. Emme myöskään väkisin vaatineet lapsilta ohjelmanumeroihin osallistumista, vaan lähdimme oman mökin rauhaan, kun siltä tuntui. Mielestäni joulussa on tärkeintä rentous. Jouluna lasten ei ole pakko jaksaa edustaa.

Kaiken kaikkiaan Kuralan Kartanotilan joulu oli miellyttävä kokemus. Tunnelma oli kiireetön ja leppoisa. Ruoka oli maukasta ja monipuolista. Isäntäväen luoma rento ja välitön ilmapiiri toi joulun viettoon kotoisuutta. Kyllä joulun tunnelmaan voi päästä muuallakin kuin kotona. 

❤ Lilli G (Instassa lilligronroos)

 

Lasten liikuntataitojen oppiminen ei ole kilpajuoksua

Paljastan nyt erään äitiyteni tähtihetkistä parin vuoden takaa. Oli täydellinen kevättalven hiihtosää auringonpaisteineen ja pikkupakkasineen. Lähdimme koko perheen voimin läheiseltä rannalta hiihtämään meren jäälle. Silloin kaksivuotias kuopus oli pulkassa ja me muut suksilla. Olin kuvitellut meidän hiihtelevän noin puolen kilometrin päässä olevaan saareen ja juovan siellä punaposkisina kaakaot. Mielikuva oli täydellinen.

Todellisuudessa viisivuotiaalta esikoiselta loppui kiinnostus heti ensimmäisen kaatumisen jälkeen. Hän heitti niin sukset kuin sauvatkin menemään. Keskustelun varaa ei ollut. Olin niin loukkaantunut siitä, ettei jälkikasvuni osannut arvostaa minun mielikuvaani täydellisestä hiihtoretkestä, että painelin puhisten yksin hiihtämään. Pitäkööt tunkkinsa. Kolme muuta perheenjäsentä jäivät ihmeissään katselemaan loittonevaa hahmoani. Palasin pahimmat höyryt päästettyäni takaisin perheeni luo olemaan taas rakentava ja kannustava äiti.

Kuten varmasti muutkin liikunnalliset vanhemmat, minäkin olen halunnut tarjota lapsilleni mahdollisuuden tutustua eri lajeihin varhain. Olemme vieneet lapsia uimahalliin, luistinradalle ja hiihtämään. Lapset ovat kokeilleet jalkapalloa, jumppaa ja parkouria. Oppiminen ei ole varmasti meidän lapsilla ollut varusteista, eikä mahdollisuuksien tarjoamisesta kiinni.

Esikoiseni on kuitenkin aina suhtautunut varautuneesti uusia asioita kohtaan. Siellä, missä jotkut lapset näkevät mahdollisuuksia, hän on nähnyt uhkia. Lapsi on monta kertaa kieltäytynyt pukemasta luistimet ylleen luistinradalla. Hän on mennyt läpi yhden uimakoulun jalat tiukasti altaan pohjassa kiinni. Apupyörillä hän ajelisi varmaan vieläkin, ellen olisi ottanut niitä pois väkisin. Lapsi on tarvinnut oppimiseen paljon kannustamista, mutta myös tilaa. Olen joutunut moneen kertaan hengittämään syvään ja nielemään pettymykseni. Olen joutunut hakemaan sitä veteen piirrettyä rajaa kannustamisen ja painostamisen välillä.

Nyt esikoiseni on ensimmäisellä luokalla. Vielä viisivuotiaana veden naamalle roiskumista pelännyt lapsi on kehittynyt oikeaksi vesipedoksi, joka rakastaa sukeltamista. Hän oppi viime talvena luistelemaan, eikä kaatuminen jäällä haittaa enää yhtään. Jalkapallosta ei tullut lapselle ainakaan toistaiseksi harrastusta, eikä hän ole innostunut monesta muustakaan harrastuksesta. Parkour sen sijaan tuntuu ainakin nyt kiinnostavan. Hiihtokärpäsen puremaa yritämme etsiä tänä talvena taas uudestaan, kunhan vain lumi saavuttaa eteläisenkin Suomen. Minä taidan käydä etukäteen urheilemassa turhat höyryt pois, jotta pystyn tarvittaessa hillitsemään hermoni.

Haluan yrittää istuttaa lapsiin liikunnan kipinän tuputtamatta. Huomaan, että erityisesti esikoiseni karsastaa sitä, kun muutun äidistä liikunnanopettajaksi. Niinpä olen alkanut olemaan lapselleni liikuntatilanteissakin vain äiti. Opetan teknisiä yksityiskohtia sitten, kun pyydetään. Jos jotain voisin sanoa pari vuotta nuoremmalle itselleni, kehottaisin laittamaan jäitä hattuun. Ei minun lapseni tarvitse olla ensimmäinen, joka oppii. Hän oppii kyllä sitten, kun aika on kypsä.

-Lilli G (Instassa lilligronroos)

 

 

 

Boulderoimassa Kalasataman Kiipeilyareenalla lasten kanssa

Kävimme viettämässä lauantai-iltapäivää lasten kanssa Kalasataman Kiipeilyareenalla. Kiipeilyareena sijaitsee Redin kauppakeskuksessa. Lapset olivat kiipeilemässä ensimmäistä kertaa elämässään, enkä itsekään ole kiipeilijänä kovin kokenut. Käyn Kiipeilyareenalla kuitenkin säännöllisesti opiskelijoideni kanssa, joten paikka oli minulle entuudestaan tuttu.

Kalasataman Kiipeilyareenalla kiipeillään ilman valjaita, eli boulderoidaan. Seinät ovat noin 4-5 metrin korkuisia ja niitä on neljässä eri kerroksessa. Seinillä on on monen tasoisia reittejä. Vaikeusasteen tunnistaa otteiden väristä. Helpoissa reiteissä otteita on enemmän ja ne ovat muodoltaan helpommin tartuttavia. Helpoimmat reitit ovat väriltään harmaita ja keltaisia. Lisäksi Kalasataman Kiipeilyareenalla on erikseen lapsille tarkoitettu kiipeilyseinä. 

Boulderointi on matalan kynnyksen laji, koska kukin voi harrastaa sitä omalla tasollaan. Kehittymisen huomaa konkreettisesti, kun oppii vähitellen kiipeämään vaikeampia reittejä. Molemmat lapset kiipesivät onnistuneesti harmaita ratoja – vähitellen korkeammalle ja korkeammalle. Kuopukselle kaikkein motivoivin seinä oli lasten oma kiipeilyseinä, jonka hän uskalsi kiivetä ylös asti.

 

Boulderoinnissa on tärkeää harjoitella alastuloa ennen kuin lähtee korkeuksiin. Paksu alastulopatja ei jousta kovin paljoa, joten on järkevää pyrkiä kiipeämään myös alaspäin. Kun seinältä hyppää patjalle, pitää muistaa joustaa polvista. Jos tippuu korkealta, kyykystä kannattaa jatkaa matkaa selälleen leuka rinnassa. Kädet pitää muistaa kaatuessa pitää rinnan tai vatsan päällä, ettei niillä vahingossa ota vastaan. Alastulon lisäksi boulderoinnissa tärkeä turvallisuusseikka on muiden kiipeilijöiden huomiointi. Kiipeilijän alapuolella ei saa koskaan oleskella. Pitää pysytellä reilun matkan päässä seinästä, ettei saa ketään niskaansa.

Boulderointi maksoi yli neljävuotiailta lapsilta 10 euroa ja aikuisilta 13 euroa. Kenkävuokra oli 4 euroa/kenkäpari. Kuopus sai vielä kiipeillä ilmaiseksi, joten koko lysti maksoi meiltä yhteensä 31 euroa.

Lauantai-iltapäivä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta kiipeilykokeiluun kahden lapsen ja yhden vanhemman kokoonpanolla, koska porukkaa oli aika paljon. Lasten oli vaikea hahmottaa, mistä kaikkialta ihmisiä saattoi pudota yllättäen päälle. En uskaltanut päästää lapsia hetkeksikään silmistäni. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut jättää oman kiipeilymaksuni kokonaan maksamatta, koska taisin itse kiivetä koko Kiipeilyareenalla vietetyn tunnin aikana vain kaksi rataa.

Toisaalta uskon, että lapset innostuvat kokeilemaan uusia asioita helpommin, jos aikuinenkin laittaa itsensä likoon, joten oli varmasti hyvä, että myös minä puin kiipeilykengät jalkoihini. Ensi kerralla yritämme mennä kiipeilemään vähän hiljaisempana hetkenä, tai sitten otan toisen aikuisen avukseni vahtimaan lapsia.

Kokonaisuudessaan lajikokeilu oli meidän kaikkien kolmen mielestä varsin onnistunut. Lapset uskalsivat kiivetä vähitellen yhä korkeammalle ja molemmat saivat varmasti rutkasti onnistumisen elämyksiä. Uskon, että lapset kehittyisivät nopeasti, jos kävisimme säännöllisesti kiipeilemässä. Boulderointi on erinomainen esimerkki lajista, jota koko perhe pystyy parhaimmillaan harrastamaan samanaikaisesti omalla tasollaan.

Stadi vs. lande – Mikä on paras kasvuympäristö lapselle?

Elääkö lapsi onnellisemman elämän maalla vai kaupungissa? Tätä asiaa olen miettinyt paljon kasvattaessani jälkikasvuani itähelsinkiläisessä lähiössä. Monet lapsuusmuistoni liittyvät vahvasti luonnossa liikkumiseen. Olin lapsena paljon ulkona ja melkein koko ajan liikkeessä. Liikuntataitoni kehittyivät pitkälti leikin ja höntsäilyn lomassa.

Lukuun ottamatta paria ensimmäistä elinvuottani, ensikosketukseni kaupunkiasumiseen oli vuonna 2003. Silloin muutin Jyväskylään opiskelemaan. Nautin kaupunkimaisemmasta ympäristöstä – erityisesti siitä, että kaikki palvelut olivat lähellä. En silti rehellisesti sanottuna koskaan ajatellut rakentavani pysyvästi elämää kaupunkiin. Ajattelin aina, että ostaisimme opiskelujen jälkeen omakotitalon ja perustaisimme perheen maalle.

Toisin kuitenkin kävi. Vähän sattumien kautta päädyimme reilut kymmenen vuotta sitten muuttamaan Helsinkiin. Asuimme ensin Töölössä. Kun kasvava perheemme alkoi kaivata lisäneliöitä, siirryimme vähän väljemmille (lue: halvemmille) vesille. Ostimme ensiasuntomme Herttoniemenrannasta ja sillä tiellä olemme edelleen.

Löydän itseni edelleen välillä haaveilemasta omakotitalosta maaseudulla. Kai pelkään, että lapseni jäävät paitsi jostain sellaisesta hyvästä, mitä minulla oli lapsena. Lapsuusmuistoni liittyvät vahvasti luontokokemuksiin: hajuihin, makuihin ja tunnelmiin, joihin kaupungissa ei pääse samalla tavalla käsiksi. Maalla vuodenaikojen vaihtelut huomaa selvemmin, luonto tuoksuu voimakkaammin ja ulkona on hiljaisempaa. Tähdet tuikkivat kirkkaasti kaukana kaupungin valoista.

Totuus kuitenkin on, ettei elämä kaupungissakaan ole hullumpaa. Pidän Helsingistä ja helsinkiläisyydestä on tullut luonteva osa identiteettiäni. Lähiölapsuus on ehkä erilaista kuin oma lapsuuteni, mutta ei se välttämättä ole huono asia. Eivät lapset osaa kaivata niitä asioita, joita itse tein lapsena. He elävät omaa lapsuuttaan.

Huomaan juurtuneeni esikoisen koulun aloituksen myötä yhä vahvemmin Herttoniemenrantaan. Kotikaupunginosamme on todella lapsiystävällinen hyvine päiväkoteineen, kouluineen ja leikkipuistoineen. Kaikki palvelut ovat käden ulottuvilla, joten arki on helppo saada rullaamaan. Kuopuksen päiväkotiin on matkaa noin 200 metriä ja esikoisen koulukin on alle puolen kilometrin päässä. Meidän molempien työmatka on lyhyt. Itä-Helsingissä on sitä paitsi kaunis luonto ja hyvät lenkkeilymahdollisuudet. Metsäänkään ei ole totuuden nimissä pitkä matka, vaikka sinne täytyykin erikseen lähteä.

Vaikka omat lapseni eivät pääse samalla tavalla liikkumaan päivittäin rakentamattomassa ympäristössä kuin itse lapsena pääsin, kehittyvät motoriset taidot onneksi kerrostaloyhtiöiden sisäpihoillakin. Ovikellomme soi tiuhaan, kun naapurin lapset hakevat meidän poikia ulos remuamaan. Toisaalta mahdollisuudet harrastaa eri liikuntalajeja ovat käsittämättömän monipuoliset. Jokaiselle lapselle löytyy ihan varmasti jotakin, jos vain osaa etsiä. Tällä hetkellä pojilla on kokeilussa parkour.

Olemme onnekkaita, sillä meidän on helppo tarjota lapsille maaseutukokemuksia, vaikka asummekin kaupungissa. Voimme helposti karata maalle, jos kaupunkielämä alkaa ahdistaa. Omat vanhempani asuvat edelleen lapsuudenkodissani. Kaikki kolme sisarustani asuvat maalla. Lisäksi meillä on yhteensä kolme mökkiä, joita saamme käyttää kuin omiamme.

On hienoa huomata, että kaupunkilaislapsenikin osaavat ammentaa rakentamattoman ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista, ja tuntuvat todella nauttivan luonnosta. Syyslomalla muuten kuopuksen ykköstoive oli mennä metsäretkelle paistamaan makkaraa – ja tämän toiveen tietysti toteutimme.

❤ Lilli G (olen Instassa nimimerkillä lilligronroos)