Vaihtelin viestejä muutama päivä sitten erään kaverini kanssa. Jaoimme kokemuksiamme poikkeusoloarjesta. Totesimme molemmat, että arki on asettunut uusiin uomiin yllättävän hyvin, vaikka onkin välillä ikävä sitä tuttua normaalielämää. Kaveri kaipasi eniten kapakkailtoja. Itse totesin kaipaavani kaikkein eniten yksin olemista.
Poikkeusoloarki ei ole ihan optimaalista varmaan monessakaan perheessä. Ei myöskään meillä. Meidän on Veikon kanssa pakko vuorotella työntekoa, jotta molemmat saamme hoidettua pakolliset työtehtävät. Veikko kantaa yleensä päävastuun esikoisen koulutyöstä, kun minä teen töitä. Saamme hyvänä päivänä muutaman tunnin yhteistä työaikaa iltapäivällä, kun lapset leikkivät tai katselevat ruutua. Välipalan tai viimeistään päivällisen jälkeen vien lapset kunnolla ulkoilemaan. Tarvittaessa jatkan vielä työpäivää illalla lasten nukahdettua.
Arjesta katoaa oma aika, kun työpaikalle on matkaa neljä askelta keittiöstä. Opettajan roolista täytyy vaihtaa parissa sekunnissa sujuvasti äidin rooliin – ja toisinpäin. Siinä on ollut totuttelemista. Vaikka sinänsä tykkään kotona työskentelystä, kaipaan kipeästi omilla lihaksilla kuljettuja työmatkoja, joiden aikana saan antaa ajatusten virrata vapaasti, eikä kukaan odota minulta mitään.
Nautin lasten kanssa puuhaamisesta ja olen tässäkin poikkeusarjessa yrittänyt panostaa siihen, että järjestän heille mielekästä tekemistä. Mielekkään tekemisen järjestäminen on myös välttämätöntä, jotta lapset eivät hypi iltaisin seinille.
Kuuntelen puolihuolimattomasti esikoisen loputonta selostusta kännykkäpelistä ja rauhoitan samalla pikkuveljen harmitusta siitä, kun juuri hänen tarvitsemansa legopalikka on isoveljen rakennelmassa kiinni. Vien lapset jalkapallokentälle, jonne esikoinen haluaa ehdottomasti, mutta kuopus ei missään nimessä. Lähdemme metsäretkelle, jonne kuopus haluaa ehdottomasti, mutta esikoinen ei missään nimessä. Taloyhtiömme pihalta löytyy usein ainakin hetkellinen sopu, mutta sielläkin lapset viihtyvät ilman aikuista vain hetkittäin. On tyhmää, kun ei saa leikkiä tavalliseen tapaan pihakaverien kanssa. Sana ”äiti” tulee lasten suusta ainakin 875 kertaa päivässä. Välillä täytyy mennä vessaan lukkojen taakse hengittelemään syvään.
Lapset ovat meitä aikuisia kohtaan normaalia tarvitsevampia. He myös riitelevät ja kiukuttelevat paljon normaalia enemmän. Oma veli on välillä paras ystävä, välillä pahin vihollinen. En voi tietenkään syyttää heitä. On ihan ymmärrettävää, että korona-arki aiheuttaa myös lapsissa ristiriitaisia tunteita. Vaikka ymmärrän tämänhetkisen tilanteen, alati kuuluvat elämisen äänet rasittavat pääkoppaani. Rintaan tulee outo puristus, jos minun täytyy olla saatavilla päivät läpeensä. Kun koko perhe on kaikki päivät saman katon alla, yksin olemisesta tulee harvinaista luksusta.
Tiedän, ettei minulla olisi oikeastaan oikeutta edes valittaa. Olen liian hyväosainen. Kotona asuu kaksi vastuullista aikuista. Meillä on hyvä parisuhde ja lapsilla on turvallinen koti. Olemme pysyneet toistaiseksi terveinä, samoin lähisukulaisemme. Rahat ovat nyt vähän normaalia tiukemmalla, mutta voimme silti käydä lastaamassa kerran viikossa auton takakontillisen täyteen ruokaa Prismasta. Kadehdin tällä hetkellä kovasti maalla asuvia sisaruksiani isoine omine pihoineen, mutta meillä on onneksi kaupunkiasunnoksi suhteellisen tilava koti, jossa on mahdollista sulkea ovia, kun tarvitsee työrauhaa. Olen lisäksi käsittämättömän kiitollinen töistä vuodenvaihteessa saamistani vastamelukuulokkeista.
Ymmärrän, että siinä missä minua kuormittavat elämisen äänet, toisille korona-arki saattaa tarkoittaa piinallista hiljaisuutta. Samalla, kun monissa lapsiperheissä peräänkuulutetaan yksin oloa, monille korona-arki näyttäytyy hyvin yksinäisenä. Haasteet ovat eri ihmisillä erilaisia. On myös tärkeä pitää mielessä, että lasten ajoittain aika voimakaskin reagointi tähän poikkeukselliseen tilanteeseen on pohjimmiltaan hyvä asia. Turvallisessa kodissa lapset uskaltavat näyttää aidot tunteensa. Yritän olla itsellenikin armollinen. On ihan ok, että myös lapset näkevät vanhempiensa aidot tunteet – vaikeatkin tunteet kuuluvat elämään. Silti petyn itseeni joka kerta, kun puran lapsiini omaa stressiväsymystäni.
Kun pääsen ihan yksin lenkille, nautin. Hengitän syvään ja annan jalkojeni kuljettaa minua pitkin tuttuja lenkkireittejä. Toisinaan laitan napit korville ja kuuntelen keskeytyksettä mielenkiintoista podcastia, toisinaan taas kuuntelen hiljaisuutta, kevätlintujen laulua, omaa hengitystäni ja askelteni töminää. Ja kas, kun palaan kotiin, jaksan taas vastata hyvillä mielin lasteni tarpeisiin.
Vaikka lapsiperhearki onkin tällä hetkellä monella tavoin raskaampaa kuin normaalisti, on tämä poikkeustilanne myös laittanut asioita perspektiiviin. Kiitollisuus omasta elämästä on lisääntynyt. Kun illalla nauramme yhdessä Katto Kassisen hassuille edesottamuksille, tunnen sydämeni olevan täynnä rakkautta. Minun perheeni. Minun lapseni. Minun elämäni. Tässä ja nyt.
Päätinpä minäkin kerrata blogiin asioita, jotka tekivät edellisestä vuosikymmenestä elämässäni merkittävän. Postauksesta tuli pitkä, koska vuosikymmeneen on mahtunut mieletön määrä tärkeitä elämäntapahtumia. Tästäkin tekstistä jäi pois vaikka mitä, koska oli pakko priorisoida.
Olen valmistunut, mennyt naimisiin ja tullut äidiksi. Olen löytänyt juoksun uudestaan. Olen kokenut valtavaa onnellisuutta, mutta myös uupumusta ja riittämättömyyden tunnetta. Pikkuhiljaa olen oppinut hallitsemaan tätä palettia, mikä minulla edessäni on. Se on vaatinut paljon työtä.
Vuonna 2010 tapahtui kaksi suurta asiaa elämässäni. Valmistuin liikuntatieteiden maisteriksi maaliskuussa ja menimme Veikon kanssa naimisiin joulukuussa. Tein liikunnan ja terveystiedon opettajan töitä vuoden aikana kahdessa eri koulussa Helsingissä ja lisäksi ohjasin ryhmäliikuntatunteja. En juurikaan juossut plantaarifaskiitin (kantakalvon tulehdus) takia. Sen sijaan vietin runsaasti aikaa klubeilla dancehall -bileissä. Veikolla oli dj-keikkoja melkein joka viikonloppu ja minä kävin klubeilla tanssimassa sieluni kyllyydestä. Kävin myös tanssitunneilla. Dancehall -musiikin ympärille muodostui valtavan ihana yhteisö. Osan kanssa olen ystävä vieläkin.
Vuonna 2011 matkustimme vaihto-oppilasvuoteni maisemiin Kaliforniaan. Olin vaihdossa Etelä-Kaliforniassa Imperial Valleyssä vuosina 1999-2000, ja nyt oli ihana palata muistoihin Veikon kanssa. Ajoimme aavikolla, vuoristossa ja merenrantateillä kuunnellen country-musiikkia radiosta. Pääsin näyttämään Veikolle kaiken sen, mistä olin kertonut. Sain kesällä ensimmäisen vakituisen työpaikkani Espoosta. Pääsin uudessa työssä opettamisen lisäksi kehittämään tanssilinjaa espoolaiseen kouluun. Vuosi oli innostava ja opettavainen, vaikkakin työntäyteinen. Plantaarifaskiitti piti otteessaan, enkä edelleenkään oikein pystynyt juosta. Sen sijaan pelasin pesäpalloa ja pipolätkää, sekä tanssin. Aloimme haaveilla lapsesta. Matkustimme jouluksi Saksaan, koska Veikolla oli siellä keikkoja.
Vuoden 2012 tammikuussa sain tietää olevani raskaana. Kevät oli ihanaa aikaa, kun raskaus pikkuhiljaa eteni. Olin todella valmis tulemaan äidiksi. Otin kaiken ilon irti tulevasta ihmeellisestä elämänvaiheesta. Pysyin loppuraskauteen asti aika hyvässä fyysisessä kunnossa. Kävin kävelyillä, vesijuoksemassa ja kuntosalilla. Tunsin hehkuvani. Poika syntyi syyskuussa ja sekoitti meidän molempien maailman. Syksy kului ihanassa vauvakuplassa. Imetin, kävin kävelyillä ja leivoin omenapiirakkaa. Iltaisin ihmettelimme yhdessä onneamme. Hormoneilla taisi olla osuutta asiaan.
Vuoden 2013 tammikuussa huomasin sattumalta työpaikkailmoituksen. Helsinkiläiseen lukioon haettiin liikunnan ja terveystiedon lehtoria. Päätin hetken mielijohteesta laittaa hakemuksen menemään, koska koulu vaikutti kaikin puolin kiehtovalta. Pääsin haastatteluun ja yllätyksekseni tulin myös valituksi. Vaikka työt olisivat alkaneet elokuussa, päätin jäädä lokakuun loppuun asti hoitovapaalle, koska nautin kotona olosta todella paljon.
Synnytyksestä toivuttuani innostuin taas juoksusta. Plantaarifaskiitti oli parantunut raskausaikana, joten pääsin taas juoksemaan. Ostin kevättalvella juoksurattaat ja juoksin pitkin Helsingin katuja vauvan aamu-unien aikaan. Juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin toukokuussa 2013 (1:54:39) ja maratonin syyskuussa 2013 (4:48:20). Vaikka ensimmäinen maraton oli aivan hirveä kokemus, innostus pidempien matkojen juoksuun oli herännyt.
Mummini kuoli elokuussa 2013. Se kolahti kovaa, koska mummi oli minulle todella rakas. Kuin viimeisenä tekonaan hän kuitenkin auttoi meitä, kun Töölön kaksioomme tuli syyskuun alussa vesivahinko ja jouduimme muuttamaan yhdessä yössä evakkoon. Kannoimme pinnasängyn ja muutamat vaihtovaatteet kilometrin päähän mummin tyhjään asuntoon. Matkustimme vielä syksyn aikana Chigagoon, muutimme Laajasaloon ja aloitin työt uudessa työpaikassani. Uusi vuosi vaihtui Teneriffalla. Ei ollut tekemisen puutetta.
Kevään 2014 yritin opetella elämää yksivuotiaan lapsen työssäkäyvänä äitinä. Koin kovaa velvollisuuksien ristipainetta. Halusin tehdä uuden vaativan työni hyvin, mutta samalla yritin jaksaa olla esimerkillisen hyvä äiti. Riittämättömyyden tunne oli valtava, vaikka lapsi sai olla kotona isoäitinsä hyvässä hoidossa. Purin stressiä juoksemalla. Juoksin toukokuussa sekä puolikkaan (1:42:59) että maratonin (4:07:17).
Ostimme ensiasuntomme Herttoniemenrannasta, jonne muutimme kesän alussa. Kesä oli ihanaa uuteen asuinalueeseen tutustumisen aikaa. Itä-Helsingin lenkkimaastot ovat mielettömät! En odottanut syksyn koittamista innolla, koska olin ollut aivan lopussa kesäloman alkaessa. Tehtävää oli liikaa, tai minulla oli ehkä liian suuret odotukset omasta suoriutumisestani sekä äitiyden että työn saralla. Vaikka nautinkin työstäni monella tapaa, olisin mielummin ollut kotona lapsen kanssa.
Juoksun suhteenkaan elämä ei ollut aivan tasapainossa. Palautuminen oli liian heikkoa, koska arjen kokonaiskuormitus oli yksinkertaisesti liian kova. Lenkkeilin välillä pakonomaisesti, koska juoksun avulla sain tyhjennettyä päätäni. Palautumista vaikeutti myös Veikon keikkatyö. Meillä oli harvoin yhteisiä vapaapäiviä. Loppuvuoteen mahtui stressin lisäksi huolta läheisten sairastumisista, sekä onnea, kun sain tietää olevani taas raskaana.
Vuoden 2015 kevät meni töitä tehdessä ja mahan kasvua seuratessa. Päätimme luopua rakkaasta koirastamme, joka ei sopeutunut pikkulapsiarkeen. Kärsin kevään aikana aika pahoista lantion liitoskivuista. Kävin kuitenkin kuntosalilla, vesijuoksin ja pyöräilin aina, kun jaksoin ja pystyin. Ihana poikavauva syntyi elokuussa. Nautin kotona olosta, vaikka kieltämättä vauvavuosi oli nyt aika paljon rankempi kuin kolme vuotta aiemmin. Vauva olikin tällä kertaa sivuosassa, kun päähuomio kohdistui vauhdikkaassa iässä olevaan kolmevuotiaaseen. Liikunta toimi tässäkin elämänvaiheessa tärkeänä päänhoitajana. Kun esikoinen oli kerhossa, parkkeerasin vauvan nukkumaan kuntosalin lapsiparkkiin ja menin itse salille. Aina, kun esikoinen suostui nukkumaan päiväunia, kävelin pitkin itäisen Helsingin rantoja tuplarattaita työntäen. Ilman säännöllistä liikuntaa olisin ollut aika paljon huonompi äiti.
Vuonna 2016 palasin töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä pitkälti taloudellisista syistä. Tein kuitenkin aluksi töitä vain osa-aikaisesti. Lasten isoäiti oli taas apunamme, joten kuopus sai jäädä kotiin. Heräilimme öisin jatkuvasti, mutta sain pidettyä homman joten kuten kasassa, koska työmäärä oli hallittava. Täyspäivätyöt aloitin joulukuussa. Pääsin toisen raskaudenkin jälkeen juoksun makuun aika nopeasti. Juoksin kesällä kaksi puolimaratonia (1:44:34 ja 1:47:58), sekä syksyllä maratonin (4:02:57).
Vuoden 2017 keväällä uuvuin. Uupumus oli tullut hiljalleen kuvioihin. Lapset olivat jatkuvasti kipeinä, mikä pilasi muutenkin erittäin katkonaisia yöunia. Kuljin automaattiohjauksella ja mietin joka viikonloppu, miten selviäisin seuraavasta viikosta. Aivot olivat aivan puuroa. En muistanut yksinkertaisimpiakaan asioita, en aina edes omaa nimeäni.
Tunsin syyllisyyttä siitä, etten osannut nauttia ihanasta perheestäni, enkä toisaalta kivasta työstänikään. Tilanne tuntui toivottomalta. Päädyin jäämään kesken kevätlukukauden uudestaan hoitovapaalle. Olin palannut molempien lasten jälkeen töihin omasta mielestäni liian varhain, ja nyt halusin ottaa menetetyn ajan takaisin. Päätin kuunnella sydäntäni ja palata tällä kertaa töihin vasta, kun kuopus täyttäisi kolme. Veikko tuki minua päätöksessä. Raha oli nyt toissijaista.
Kävin syksyn ajan Maria Akatemiassa uran ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyvässä työnohjausryhmässä. Ryhmä auttoi minua jäsentämään sitä möykkyä, mikä minulla oli ollut rinnassa viimeiset vuodet. Ymmärsin, etten ollut yksin ongelman kanssa. Ei ole helppo yhdistelmä yrittää hallita vaativaa työtä samalla, kun lapset sairastelevat, nukkuvat huonosti ja no, ovat pieniä tarvitsevia lapsia. Opin myös tunnistamaan syitä uupumiselleni ja aloin pohtia elämäni yhtälöä ongelmakeskeisyyden sijaan ratkaisukeskeisesti.
Vuonna 2018 tein merkittäviä päätöksiä elämässäni. Ensinnäkin, liityin juoksuseuraan. Olin jo pitkään miettinyt, että haluaisin alkaa juosta tavoitteellisemmin ja nyt aika oli kypsä. Kuntoni kasvoikin kohisten, kun aloin suunnitella harjoitteluani aiempaa tarkemmin ammattitaitoisten valmentajien tukemana. Juoksin huhtikuussa puolimaratonin (1:37:54) ja syyskuussa maratonin (3:28:18). Kun juoksuharjoittelussa oli enemmän suunnitelmallisuutta, oli myös helpompi palautua.
Opiskelin pilatesohjaajaksi. Aloin ohjata omia tunteja kesällä ja pilatesohjaus jäi päivätyön rinnalle, kun palasin takaisin opettajan töihin elokuussa. Päätin ottaa vähän aiempaa vähemmän kursseja lukiosta, ja kompensoida menetettyjä tuloja pilatesohjauksella. Oli mielettömän ihanaa päästä sukeltamaan jonkin lajin ohjauksessa syvälle.
Olin kirjoittanut jo jonkin aikaa salaa, kunnes kesällä 2018 vihdoin uskalsin julkaista ensimmäisen blogikirjoituksen (Pilates juoksuharjoittelun tukena). Halusin tuottaa blogiin tekstejä osin ammatillisesta näkökulmasta ja osin juoksuharjoittelustani. Halusin myös herättää keskustelua työn, perheen ja tavoitteellisen harjoittelun yhteensovittamisesta. Olinhan asiaa työstänyt aika tavalla aiempina vuosina. Kiitos kaikille teille, jotka olette tekstejäni puolentoista vuoden aikana lukeneet ja kommentoineet! ❤
Vuosi 2019 oli monella tapaa tasapainoisin koko vuosikymmenen aikana. Vaikka minulla oli haasteita terveyteni kanssa, voin pääosin henkisesti todella hyvin. Oli hyvä ratkaisu vähentää opetettavien kurssien määrää. Nyt ehdin tehdä työni hyvin ilman jatkuvaa stressiä. Olla paremmin läsnä. Toisaalta olen myös oppinut vähitellen priorisoimaan asioita. Joskus mutkia voi vetää suoraksi, jos tekemistä on liikaa. Nautin työstäni nyt aivan eri tavalla kuin ennen, kun voimavarani ovat hyvät. Pilatesohjaus on pysynyt osana viikko-ohjelmaani, mikä on tuonut sopivaa vaihtelua työhön.
Lasten kasvaminen vähitellen isommiksi on helpottanut arkea. Työpäivistä ja -viikoista on helpompi palautua, kun kotona voi välillä vetäytyä omaan rauhaan. Vaikka koen haikeutta siitä, etteivät lapset ole enää entisen kaltaisia pikkupalleroita, olen valtavan ylpeä siitä, miten ihanat lapset olemme saaneet kasvatettua siitä kaikesta kipuilusta huolimatta, mitä olen ensimmäisten äitivuosieni aikana läpikäynyt.
Juoksukin kulki ainakin osan vuotta mallikkaasti. Vaikka sairastelin paljon, tein viime vuonna uudet ennätykset sekä kympillä (43:38) että puolimaratonilla (1:34:54). Mikä parasta, minusta tuntuu, ettei harjoittelussa tapahtunut pahoja ylilyöntejä, vaan osasin treenata enemmän silloin, kun juoksu kulki ja hidastaa tahtia silloin, kun tilanne sitä vaati.
Edellinen vuosikymmen on antanut minulle niin paljon, etten ole aina meinannut pysyä vauhdissa mukana. Ei yhtään haittaa, vaikka seuraava vuosikymmen sujuisi vähän rauhallisemmissa merkeissä.
❤ Lilli G (Instagramissa lilligronroos.blogi)
Kansikuvassa odotan toista lastani raskausviikolla 36.
Vietin reilun viikon kaksistaan 3,5-vuotiaan lapseni kanssa, kun puolet perheestämme hiihteli Ylläksen keväthangilla. Tiedossa oli kiireinen työviikko. Töiltä jäävän ajan halusin nauttia poikkeuksellisesta kahdenkeskisestä ajasta kuopuksen kanssa. Olen menossa juoksemaan puolimaratonin Helsinki Spring Marathonille lauantaina 13.4., joten halusin saada treenitunteja kuitenkin sisään mahdollisimman paljon. Päätin kerätä juoksukilometrejä viikkoon kaivelemalla treeniaikaa sieltä, mistä sitä oli mahdollista löytää. Sainkin lopulta ujutettua tähän poikkeukselliseen viikkoon reilun 60 kilometriä juoksua.
Lauantaina 23.4. oli ensimmäinen kahdenkeskinen päivämme. Lapsella oli aamupäivällä leikkitreffit naapurissa. Pääsin tekemään viikon kovan treenin ja lapsi sai leikkiä parhaan ystävänsä kanssa. Juoksin kiihtyvän 17 kilometrin lenkin (vauhdit 6:00-4:35 min/km). Treeni oli tehty ennen lounasaikaa ja ehdimme sen jälkeen vielä touhuta kaikenlaista kivaa.
Sunnuntaina oli Helsingin juoksijoiden InBody -mittaus ja Kestävyysliikkujan ravitsemus -luento (tästä kirjoitan blogiin lisää, kunhan ehdin). Lapsi viihtyi eväiden, lelujen ja lopulta Ryhmä Haun turvin luennolla. Olin varautunut hölkkäilemään 6 kilometriä kotiin juoksurattaiden kanssa, mutta lapsi nukahti kotimatkalla ja pääsin tekemään seurakarverini Vipen (a.k.a Boheemijuoksija) kanssa puolentoista tunnin peruskestävyyslenkin. Kilometrejä aurinkoisessa kevätsäässä kertyi 14.
Tero Knuutila (Vauhtiskaala Oy) antaa palautetta InBody -mittauksesta. Kirjoitan mittauksesta ja Hanna-Mari Hannikaisen Kestävyysurheilijan ravitsemus -luennosta myöhemmin enemmän.Kunnon eväät ja riittävä määrä (isoveljen) leluja pitivät kuopuksen tyytyväisenä ravitsemusluennolla. Ryhmä Hau -kortin jouduin ottamaan käyttöön vasta aivan luennon loppupuolella.Arjen sankari juoksureppu selässä ja yli 15 kg lisäpaino rattaissa. Baby Jogger Fit -rattaat ovat palvelleet hyvin jo 7 vuotta.
Viikonlopun hyvä kilometrisaldo antoi siimaa kiireiselle maanantaille. Pyöräilin 5 kilometrin työmatkat molempiin suuntiin, mutta en ehtinyt tehdä muuta. Puolikin tuntia pyöräilyä päivän aikana pitää aineenvaihdunnan käynnissä ja aivot virkeinä. Parempi sekin kuin ei mitään.
Tiistain otin juoksukilometrien keräilyn kannalta. Hölkkäilin aamulla viisi ja puoli kilometriä töihin. Olin merkinnyt liikuntatunnille ohjelmaan aamulenkin. Harvinaisen pienestä liikuntaryhmästäni puolet, eli neljä opiskelijaa lähtivät mukaani hölkkäämään, loput päättivät lenkkeillä kävellen. Juoksimme Töölönlahden ympäri ihanassa kevätauringossa kahdesti ja pituutta lenkille tuli yhteensä seitsemän kilometriä. Jos joskus voi saada nuorison innostumaan juoksusta, niin tällaisena kevätpäivänä! Reippailin vielä iltapäivällä kotiin, joten päiväkodille päästyäni juoksukilometrejä oli kertynyt yhteensä 18.
Lenkkeiltiin lukiolaisten kanssa 7 kilometriä liikuntatunnin yhteydessä. Jos juoksukärpänen voi joskus puraista, niin tällaisena keväisenä aurinkoisena päivänä Töölönlahdella.
Keskiviikkoaamuna ehdin päiväkotiviennin jälkeen käydä tekemässä salitreenin. Tarkoitukseni oli hölkätä tämänkin päivän siirtymät, mutta onnistuin loukkaamaan salilla hieman pohjettani, joten vaihdoin suosiolla metroon. Olen oppinut kantapään kautta, että pikkuvaivat kannatta hoitaa heti kuntoon, joten päivän juoksukilometrit jäivät kahteen alkuverryttelykilometriin. Torstaina pohje ei enää vaivannut, joten juoksin hieman reippaampaa peruskestävyysvauhtia (5:30-5:15 min/km) töihin ja takaisin.
Jouduin perjantaina heräämään jo aamuyöllä tekemään töitä, koska viikon aikana tekemättömien töiden määrä oli kasautunut vähän turhan suureksi. Kun on kaksi vanhempaa jakamassa arkea, voi työpäiviä aina tarvittaessa pidentää, eikä rästejä jää niin helposti roikkumaan. Kuopuksen ryhmäperhepäiväkoti menee kiinni jo klo 16:30, mikä on armottoman aikaisin, jos pitäisi oppituntien, yo-valvontojen ja kokousten lomassa ehtiä tekemään myös suunnittelua ja arviointia. Olin perjantaina liian vähäisen unen vuoksi niin väsynyt, ettei treenaamaan ollut asiaa.
Lauantaikin jäi lepopäiväksi. Olin suunnitellut päiväunilenkin, mutta lapsi oli eri mieltä. Tällä kertaa minä annoin periksi, koska rehellisyyden nimissä tarvitsin itsekin päiväunet. Päivän reippailut koostuivat lähinnä 3-vuotiaan pyöräilyharjoituksista. Viikonlopun pitkän lenkin ehdin juosta myös sunnuntaina, kun muu perhe on palannut kotiin.
Juoksin 8 päivän aikana yhteensä 61 kilometriä. Vaikka kilometrejä kertyi ihan mukavasti, tehotreenejä en saanut tehtyä niin laadukkaasti kuin yleensä. Tehotreenit on helpompi tehdä silloin, kun ei tarvitse juosta kelloa vastaan, vaan voi keskittyä varsinaisen treenin lisäksi rauhassa laadukkaaseen alku- ja loppuverryttelyyn. Sen sijaan peruskestävyyskilometrejä oli suhteellisen helppo kerätä, koska omistan sekä juoksurattaat että hyvän juoksurepun. En myöskään aliarvioi arkiaktiivisuuden merkitystä kestävyyskunnolle. Kävimme joka päivä kuopuksen kanssa ulkoilemassa ja teimme myös kauppareissut ilman autoa.
Alla vielä terveiset treenikaveriltani, joka oppi muuten viikon aikana ajamaan polkupyörällä! ❤
-Lilli (Instagram: lilligronroos)
Kevätsäät houkuttelivat harjoittelemaan pyörällä ajoa. Alle 2-vuotiaana aloitettu potkupyöräily on tehnyt tehtävänsä ja tasapaino polkupyöräilyynkin löytyi lopulta todella nopeasti.
Olen huomannut, että monet tuttavapiirini naiset ovat hyvin epävarmoja siitä, millainen liikunta on turvallista ja terveellistä raskauden jälkeen. Osa jättää liikunnan kokonaan pois pitkäksi aikaa ja keskittyy vauva-arkeen. Toiset taas halajavat treenaamaan kovaa heti pian synnytyksen jälkeen – aiheuttaen helposti keholleen hallaa.
Olen itse kuulunut jälkimmäiseen ryhmään. Toivuin molemmista synnytyksistä aika nopeasti, vaikka toinen lapseni syntyi sektiolla ja toinen alateitse. Koska kehoni tuntui molempien synnytysten jälkeen nopeasti aika normaalilta, oli hinku lenkkipoluille ja hikiliikunnan pariin kova. Koin, etten saanut neuvolasta riittävästi tietoa siitä, milloin oli turvallista tehdä mitäkin. Vaikka aloitinkin treenaamisen hyvin pian synnytysten jälkeen, pyrin pitämään järjen mukana tekemisissäni ja kuuntelemaan kehoani. En ollut kuitenkaan ollenkaan varma, osasinko olla riittävän varovainen.
Epätietoisuus synnytyksen jälkeisen liikunnan lainalaisuuksista on jäänyt kyteemään mieleeni. Lisäksi työssäni pilatesohjaajana olen kokenut hankalaksi sen, etten ole tiennyt riittävästi synnyttäneiden naisten kehon erityispiirteistä, kuten erkaumasta (jota kyllä esiintyy jonkin verran myös ei-synnyttäneillä miehillä ja naisilla). Päätin vihdoin tehdä asialle jotain, ja kävin tällä viikolla hakemassa lisätietoa Äitiysliikunta-akatemian erkaumakurssilta, jossa pääsin kokeneen äitiysfysioterapeutin Sofia Vesan oppiin. Olen koostanut tähän postaukseen sellaisia asioita, joita synnyttäneiden naisten olisi hyvä ottaa huomioon, jotta liikunta olisi synnytyksestä palautumista edistävää, eikä sitä ehkäisevää.
Kuvassa ensimmäinen vauvamahani raskausviikolla 36. Ensimmäisen raskauteni jälkeen vatsalihakset palautuivat parissa kuukaudessa. Toisen raskauden jälkeen erkaumaa oli vielä 6 kuukautta synnytyksestä, mutta ei enää vuosi synnytyksen jälkeen. Kuva: Fanni Oksanen Photography (2012)
Raskaus ja synnytys muuttavat naisen kehoa monella tavalla. Synnytyksestä palautuminen on yksilöllistä, mutta palautumista edesauttaa fyysisen aktiivisuuden ylläpitäminen raskausaikana sekä liian raskaudenaikaisen painonnousun välttäminen (normaali painonnousu on noin 8-15 kg). On silti tiettyjä lainalaisuuksia, joita lähtökohtaisesti hyväkuntoinenkaan äiti ei voi sivuuttaa. Näiden lainalaisuuksien kunnioittaminen on tärkeää, jotta keho saa riittävästi aikaa palautua raskauden ja synnytyksen aiheuttamista muutoksista, eikä treenatessa tule vahingossa aiheuttaneeksi enemmän haittaa kuin hyötyä.
Lantionpohjan venyminen
Jokaisen naisen lantionpohja venyy raskauden ja synnytyksen myötä. Lantionpohjaan kohdistuu painetta kohdun kasvaessa ja alatiesynnytys venyttää lantionpohjaa entisestään. Sektio ei venytä lantionpohjaa alatiesynnytyksen tavoin, mutta toisaalta vatsalihasten läpi vedetty viilto aiheuttaa väliaikaisia toimintahäiriöitä keskivartalon lihaksistossa.
Lantionpohjan lihasten kuntouttamisen aloittaminen on ensisijaisen tärkeää heti synnytyksen jälkeen. Synnytyssairaalasta äidit saavat mukaansa ohjeen lantionpohjanlihasten aktivointiharjoitusten tekemiseen ja näitä harjoitteita kannattaa alkaa tehdä heti synnytyksen jälkeen. Lantionpohjan aktivoimisessa auttaa mielikuva emättimen ja peräaukon nostamisesta ylöspäin. Lantionpohjan aktivointiharjoituksia voi tehdä milloin vain ja missä vain, sillä niiden harjoittelu ei näy ulospäin.
Lantionpohjan kuntouttaminen on välttämätöntä ennen kuin aloittaa raskaamman harjoittelun. Esimerkiksi virtsankarkailu ja paineen tunne lantionpohjassa (ikään kuin jotain olisi putoamassa emättimestä) ovat viestejä siitä, ettei lantionpohja pidä vielä riittävästi pomppivassa liikkeessä. Jos näitä tuntemuksia ei kunnioita, voi seurauksena olla esimekrkiksi kohdunlaskeuma.
Vatsalihasten erkauma
Vatsalihasten erkauma on normaalia ja välttämätöntä raskauden aikana. Koska kohdulla täytyy olla tilaa kasvaa, vatsalihasten on annettava tilaa. Suorien vatsalihasten välinen jännesauma (linea alba) venyy, kun vatsalihakset tekevät tilaa kasvavalle kohdulle.
Vatsalihakset palautuvat normaalitilanteessa vähitellen takaisin paikoilleen. Tähän kuluu yleensä noin 3 kuukautta. Aina erkauma ei kuitenkaan palaudu itsestään,vaan jännesauma jää venyneeksi, hauraaksi ja epäelastiseksi. Erkauman synnyn riskiä lisäävät esimerkiksi runsas ylipaino, sekä raskauden aikana ja liian varhain synnytyksen jälkeen aloitetut liian rajut vatsalihasliikkeet. Syytä erkaumalle ei kuitenkaan välttämättä löydy mistään yksittäisistä tekijöistä, vaan se voi olla monen tekijän summa.
Vatsalihasten erkauma näkyy ulkoisesti usein pömpöttävänä ”kovana” mahana. Vatsaa rutistaessa maha voi mennä kuopalle keskilinjasta, tai vatsalihasten väliin saattaa tulla patonkimainen pullistuma. Mahan muoto saattaa näyttää rutistaessa muutenkin erikoiselta.
Vatsalihasten erkauma aiheuttaa monenlaisia toiminnallisia ongelmia. Erkaumaa voi kuitenkin kuntouttaa. Kuntoutuksessa ensimmäisenä pyritään saamaan lantionpohjan lihakset ja vatsalihasten alin kerros eli poikittainen vatsalihas tukemaan liikettä. Poikittaisen vatsalihaksen tehtävänä on pitää yllä asentoa, eli sillä on suora yhteys ryhtiin. Lantionpohjan lihasten kaveriksi poikittaista vatsalihasta saa aktivoitua nostamalla napaa ylöspäin kohti rintalastaa. Liikettä voi tehdä peilin edessä, jotta näkee paremmin navan liikkeen. Poikittaisen vatsalihaksen aktivoiminen ”ylöspäin” vahvistaa jännesaumaa ja vähitellen vähentää erkaumaa.
Kun lantionpohja ja poikittainen vatsalihas on löytynyt ja vahvistunut, voi alkaa vähitellen hakea tukea myös vinoista vatsalihaksista. Suorat vatsalihakset (sixpack) kannattaa ottaa mukaan treeniin vasta, kun tuki pysyy syvemmissä lihaskerroksissa. Jos esimerkiksi lankutuksia ja vatsarutistuksia tekee huonolla hallinnalla, vatsalihasten välinen erkauma voi kasvaa entisestään. Myöskään suurilla kuormilla tehtävät lihaskuntoliikkeet eivät ole turvallisia ennen kuin keskivartalon hallinta ja voimataso ovat riittävällä tasolla kuormaan nähden.
Nivelsiteiden ja tukikudosten löystyminen
Raskaudesta ja imetyksestä johtuvien hormonaalisten muutosten vuoksi esimerkiksi nivelsiteet ja kehon tukikudokset löystyvät. Löystyminen voi aiheuttaa liitoskipuja lantion alueella. Kudosten löystyminen aiheuttaa loukkaantumisriskin erityisesti voimakkaita suunnanmuutoksia sisältävissä lajeissa. Jos liikunta aiheuttaa kipuja lantiossa (liitoskivut) tai muualla, on hyvä keventää intensiteettiä.
Milloin on turvallista aloittaa juoksuharjoittelu ja muu raskaampi liikunta?
Raskaudesta ja synnytyksestä toipuminen on yksilöllistä, mutta edellä mainitut muutokset tapahtuvat kaikille harjoittelutaustasta ja muista tekijöistä riippumatta. Siksi on tärkeää antaa keholle aikaa palautua, vaikka kuinka tekisi mieli palata aiempien liikuntalajien pariin täydellä teholla. Vaikka pystyisi tekemään totuttuja asioita, on tärkeää pohtia, onko järkevää kiiruhtaa intensiteetiltään raskaan liikunnan pariin, jos ei voi olla varma sen turvallisuudesta. Aina kehon viestit eivät suoraan kerro, mikä on turvallista ja mikä ei.
Juoksu on turvallista aloittaa yleensä noin 6 kuukautta synnyksen jälkeen, koska imetyshormonit pitävät kehon niveliä ja muita tukikudoksia pehmeinä. Kun kiinteiden ruokien osuus vauvan ravinnossa lisääntyy, imetyshormonien määrä vähitellen vähenee ja keho alkaa kestää kovempaa fyysistä rasitusta. Hormonaaliset muutokset kuitenkin tasoittuvat vasta noin vuosi imetyksen lopettamisen jälkeen.
Juoksun turvalliseen aloittamiseen vaikuttaa tietysti myös se, miten lantionpohja ja keskivartalon lihashallinta on edennyt. Jos tuntuu, ettei pysty kontrolloimaan lantion ja vatsan seutua juostessa, tai lantionpohjassa tuntuu kipua tai paineentunnetta, keho viestii, ettei se ole vielä valmis juoksuun.
On hyvä muistaa, että reipas kävely luo pohjaa myös raskauden jälkeiselle juoksukunnolle, ja kävely vaatii lantionpohjalta ja keskivartalon tuelta huomattavasti vähemmän kuin juoksu. Kävelylenkkien aikana voi tietoisesti keskittyä pitämään yllä hyvää tukea keskivartalossa ja näin samalla edesauttaa kehon valmiutta juoksuun.
Voimaharjoittelussa on niin ikään syytä edetä rauhassa synnytyksen jälkeen. Perusvoimaliikkeet, kuten kyykky, maastaveto, punnerrus ja leuanveto, voivat etäännyttää vatsalihaksia toisistaan entisestään ja aiheuttaa haitallisen suurta painetta lantionpohjaan. Toisaalta myös kaikenlaiset vatsarutistukset, lankutukset ja muut raskaammat vatsalihasliikkeet on syytä unohtaa, kunnes keskivartalon lihaksisto on palautunut kunnolla. Vatsalihasten hallinta on välttämätöntä hakea ensin syvistä lihaksista. Oikotietä ei ole.
Raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen tapahtuu sitä nopeammin, mitä enemmän äidillä on aikaa ja energiaa keskittyä yksinkertaisiin asioihin, kuten lantionpohjan lihasten ja syvän poikittaisen vatsalihaksen aktivointiin arkisissa askareissa. Aktivointiharjoituksia voi tehdä esimerkiksi imetyksen, ruuanlaiton ja vaunulenkkeilyn lomassa ilman, että harjoittelu vaatisi erillistä aikaa. Toisaalta spesifisti syviä keskivartalon lihaksia kehittäviä liikkeitä on hyvä ottaa myös mukaan harjoitteluun niin usein kuin mahdollista. Tärkeintä on kuitenkin kehon kannattelu arjessa.
Kehonhuolto tukee synnytyksestä toipumista. Keho on moniulotteinen kokonaisuus ja koko kehon toiminnallisuus vaikuttaa myös yksittäisten lihasten toimintaan. Esimerkiksi alaselän kireys voi pitää erkaumaa yllä. Elastinen keho toimii kokonaisuutena paremmin.
Hyvä peruskunto ja monipuolinen ruokavalio luovat pohjaa palautumiselle. Vaikka lantionpohjan lihaksisto ei vielä toimisi normaalisti ja vatsalihaksista löytyisi erkaumaa, on tärkeää pitää yllä fyysistä aktiivisuutta. Vain lantionpohjan lihaksien painetta ja erkaumaa provosoiva liikuntaa on syytä välttää ja keskittyä huolelliseen keskivartalon kannatteluun niin liikkuessa kuin muutenkin arjessa.
Erityisesti silloin, jos epäilee, ettei kehon palautuminen etene synnytyksen jälkeen normaalisti, on hyvä kääntyä fysioterapeutin tai muun äitiysliikuntaan perehtyneen liikunta- tai terveysalan ammattilaisen puoleen. Näin saa opastusta kehon syvän lihaksiston löytämiseen ja tukea turvalliseen harjoitteluun. Vatsalihasten erkaumaa ja heikkoa lantionpohjaa voi ja on syytä hoitaa, jotta kehon toimintakyky palautuisi.
Olisi kiva kuulla teidän lukijoiden kokemuksia raskauden jälkeisestä liikunnasta. Palauduitteko synnytyksestä hyvin? Pystyittekö palaamaan entisten harrastusten pariin? Maltoitteko kuntouttaa keskivartaloa riittävän pitkäjänteisesti?
-Lilli (Ig: lilligronroos)
30.3. Lisään vielä äitiysfysioterapeutti Mia Marttisen (Movement Fysios linkki) kommentin tähän aiheeseen:
”Hei Lilli! Hyvä kirjoitus 😊 Tämä äitiysfysioterapeutti käy näitä asioita läpi asiakkaiden kanssa melko lailla päivittäin. Tärkeää on juuri tuo oman kehon kuuntelu ja armollisuus itseä kohtaan. On hyvä antaa keholle aikaa palautua isosta koitoksesta, joka ei lopu lapsen syntymään. Hormonaaliset tekijät ja valvotut yöt tuovat monesti oman haasteensa. Palautumiseen on hyvä kiinnittää huomiota ja aloittaa rakentaminen lempeästi sisältäpäin. Itse teen myös juoksuun palaavien äitien kanssa työtä ja vaikka jokainen tilanne arvioidaan yksilöllisesti, on tietyt asiat, mitkä olisi syytä onnistua ennen juoksuun palaamista:
1. Hyvä keskivartalon tuki
2. Laadukas kyykky x 10 ilman painetta lantionpohjassa tai keskivartalossa
3. Laadukkaat yhden jalan hypyt 10 x / puoli
3. Minuutin juoksu paikallaan ilman edellistä paineen tunnetta.
Lisäksi suosittelen aina ainakin alkuun napakampaa tukea ainakin korkeavyötäröisten juoksuhousujen kautta lisätueksi.
Näiden + hyvän oheistreeniohjelman kanssa on turvallista lähteä liikkeelle, kehoa kuunnellen ❤️ ja jos ongelmia tulee, niin rohkeasti äitiysfysioterapeutin vastaanotolle. Lantionpohjan EMG mittauksella, sisätutkimuksella ja keskivartalon tilanteen kartoittamisella pääsee jo pitkälle 👌🏻🤸🏼♀️”
Naistenpäivänä pohditaan usein naisen asemaa yhteiskunnassa. Aloin pohtia, miten naiseus on vaikuttanut omaan elämääni. Vaikka sekä lapsuudenkodissani että nykyisessä perheessäni minua on aina arvostettu ihmisenä sukupuolestani riippumatta, erityisesti äitiyden myötä olen alkanut pohtia paljon naiseuttani ja siihen liittyviä myyttejä löytääkseni tasapainon elämässäni.
Lapsuudenkodissani oli siinä mielessä vahvat sukupuoliroolit, että äitini oli kotona lasten kanssa kymmenen vuotta, ja isäni loi samaan aikaan uraa. Toisaalta äitini on myös opiskellut akateemisen tutkinnon ja hän on monella tapaa hyvin vahva nainen. Meidät on kasvatettu tasa-arvoisesti sukupuolesta riippumatta. Minulla on kaksi veljeä ja yksi sisko, ja meitä kaikkia on kannustettu samalla tavalla opiskelemaan ja tavoittelemaan asioita elämässä. Olen saanut kotoa vahvan itsetunnon ja uskon siihen, että voin saavuttaa elämässäni sellaisia asioita, joita haluan.
En koskaan ajatellut, että sukupuoleni määrittelisi sitä, mitä minusta tulee isona. Haaveilin liikunnanopettajan ammatista ja toteutin haaveeni liikuntapedagogiikan opiskelupaikasta kovalla työllä. En koe sukupuoleni olleen ratkaiseva tekijä opiskeluissa menestymisessä. Toisaalta samaistun jossain määrin mielikuvaan ”kympin tytöistä”, jotka puurtavat itsensä uuvuksiin, vaikka vähempikin riittäisi.
Parisuhteeni on aina ollut tasa-arvoinen. Eniten sukupuoliroolit ovat tulleet esiin siinä, että olen aika onneton perinteisissä ”miesten töissä”. Mieheni onkin vitsaillut, että meidän perheessä on yhteisiä töitä ja miesten töitä. Tämän myönnän suurella nöyryydellä.
Vahvimmin olen kokenut sukupuoliroolit silloin, kun perheeseemme syntyi vuonna 2012 ensimmäinen lapsi. Äitiys oli minulle hyvin luontevaa ja edelleen muistelen ensimmäistä vanhempainvapaavuottani elämäni seesteisimpänä aikana. Vauvakuplassa oli hyvä olla. Tehokas elämäntapani seurasi minua kuitenkin myös pienen lapsen äitinä. Sen sijaan, että olisin hipsutellut maidonhajuisena verkkareissa kaksiomme ahtaissa neliöissä, tapasin kavereitani kaupungilla ja kävin pitkillä lenkeillä vauvan kanssa. Nautin kiireettömyydestä ja siitä, että sain itse aikatauluttaa elämääni – toki vauvan rytmien ehdoilla. Mieheni opiskeli ja teki töitä sen verran, että pärjäsimme taloudellisesti. Hän oli myös hyvin osallistuva isä.
Ensimmäisen raskauden ja lapsen syntymän aikaan olen kokenut naiseuteni kaikkein vahvimmin. Kuva: Fanni Oksanen Photography (2012)
Suurinta ristiriitaa naiseus on aiheuttanut minulle, kun menin takaisin töihin vuosi äidiksi tulemisen jälkeen. Siirryin äitiysloman jälkeen peruskoulusta lukion puolelle opettajaksi, joten uutta opittavaa oli paljon. Toisaalta oli ihana päästä käyttämään aivoja ja oppimaan uutta, toisaalta olisin kaikkein mieluiten jatkanut kiireetöntä elämää taaperon kanssa. Napanuora oli vielä hyvin tiukalla ja kaipasin sitä samaa seesteistä äitikuplaa, jossa olin elänyt edellisen vuoden. Uskon, että ristiriitaisen olon taustalla vaikuttivat vahvasti lapsuudenkotini roolimallit. Äitini oli valinnut kotiäitiyden uransa kustannuksella, mutta minun oli jo taloudellisestikin välttämätöntä jatkaa työntekoa pian lapsen saamisen jälkeen.
Tunsin ensimmäisinä työvuosinani lasten saannin jälkeen jäätävää riittämättömyyttä joka suuntaan. Aina kun töissä meni pidempään, tunsin olevani huono äiti. Toisaalta minulla oli jatkuvasti sellainen olo, että työaikaa olisi pitänyt repiä jostakin lisää. Musiikkialalla työskentelevän mieheni viikonloppukeikkailu ei yhtään helpottanut tilannetta, koska en pystynyt juurikaan tekemään rästitöitä viikonloppuisin. Vaikka mieheni pyrki ottamaan roolia kotona ja saimme lisäksi runsaasti hoitoapua mieheni äidiltä, kannoin sisälläni myyttiä kaikkivoipaisesta äitihahmosta.
Äitiys on ollut minulle monella tapaa hyvin luontevaa. Olen rakastunut molempiin lapsiini korviani myöten ensiparkaisuista lähtien. En koe olevani perinteisessä mielessä kovin naisellinen nainen, mutta äitiys on vahvistanut naiseuden kokemustani. Silti olen käynyt paljon keskustelua itseni (ja muiden) kanssa siitä, millainen on hyvä äiti. Haluan olla paras mahdollinen äiti lapsilleni, mutta samalla minun on täytynyt myöntää, että en ole se pullantuoksuinen kotiäiti, joka jää mielummin leikkimään lasten kanssa legoilla kuin lähtee lenkille. Minun on täytynyt opetella, että äitiys ei ole suoritus, vaan se tulee osaksi elämää. Jokainen perhe hakee itse omannäköisensä tavan olla perhe.
Koen viimein löytäneeni jonkinlaisen mielenrauhan. Mieheni nauttii minua enemmän kotona olosta, joten olemme heittäneet sukupuolirooleja romukoppaan ja alkaneet miettiä, miten meidän perheessä asiat sujuisivat parhaalla mahdollisella tavalla niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Uskon, että olemme pikkuhiljaa löytämässä tasapainon.
Samalla, kun olen kyseenalaistanut päänsisäisen äitimyytin, minussa on herännyt suorastaan vimma toteuttaa unelmiani. Olen alkanut pitkän tauon jälkeen treenata tavoitteellisemmin. Vaikka säännöllinen harjoittelu vie paljon aikaa ja energiaa, se myös laskee stressitasojani ja lisää merkittävästi hyvinvointiani. Toteutin myös viime vuonna pitkäaikaisen haaveeni opiskella pilatesohjaajaksi, ja olen pian vuoden ajan ohjannut itsenäisenä ammatinharjoittajana pilatestunteja.
Säännöllinen harjoittelu on minulle elinehto, enkä ole valmis luopumaan siitä ruuhkavuosien varjolla. Kuva: Pekka Lintusaari Photography & Video
Blogin kirjoittamisestakin olen haaveillut pitkään, mutta jokin sisäinen ääni on sanonut, että se olisi noloa. Viime kesänä heitin tämänkin sisäisen äänen romukoppaan, ja aloin kirjoittaa. On ihanaa ja todella voimaannuttavaa saada palautetta blogiteksteistä, mutta samalla tiedostan, että kirjoitan myös itseäni varten. Olen aina nauttinut kirjoittamisesta ja blogi tarjoaa kanavan toteuttaa kirjoittamisen tarvetta.
Koen, että naisiin ja miehiin vanhempina suhtaudutaan edelleen eri tavoin. Kun perheellinen mies tavoittelee unelmiaan, toteuttaa haaveitaan ja etenee urallaan, hänet nähdään menestyjänä ja hän saa osakseen ihailua. Perheellinen nainen joutuu edelleen perustelemaan valintojaan enemmän, jos ne eivät istu perinteisiin sukupuolirooleihin. Toisaalta en ole lopulta aivan varma siitä, olenko oikeasti saanut kovinkaan paljon kritiikkiä tavastani olla pienten lasten äiti, vai ovatko ristiriidat olleet lähinnä osa omaa päänsisäistä kasvuprosessiani.
Olen ylpeä siitä, että voin olla samaan aikaan vahva ja kunnianhimoinen mutta herkkä ja äidillinen nainen. Piirteet eivät sulje toisiaan pois, vaan voivat kietoutua luontevalla tavalla yhteen.