Kuten pari viikkoa sitten blogissa kerroin (linkki), olen yrittänyt löytää tänä kesänä uutta vaihdetta juoksuvauhteihini. Haaveenani on parantaa kympin ennätystäni (43:38) alkusyksyn kisoissa. Treenit ovat maistuneet ja minulla on ollut sellainen olo, että vauhtia on alkanut pikkuhiljaa löytyä. Päätin lähteä tekemään juoksukunnon väliaikatsekkauksen viime sunnuntaina Aktia Maantiejuoksucupiin viidelle kilometrille.
En ole koskaan ennen juossut viittä kilometriä lappu rinnassa. Tai oikeastaan olen. Juoksin parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana vaihto-oppilaana Kaliforniassa kolmea mailia koulun maastojuoksujoukkueessa. En valitettavasti muista yhtään, millä vauhdeilla kolme mailia silloin taittui, eikä mieleeni ole jäänyt myöskään yhtään taktista ajatusta, josta ammentaa.
Tein heinäkuussa muutaman kovan vauhtitreenin, joiden perusteella arvioimme valmentajan kanssa vitosen kisavauhdiksi 4:06-4:10 min/km. Oli realistista tavoitella 21 minuutin alitusta. Haastetta vauhdin arviointiin aiheutti tietoisuus siitä, että Aktiassa reittiprofiili on menomatkalla alamäki- ja paluumatkalla ylämäkivoittoinen. Alku piti siis uskaltaa juosta kovaa, mutta kuitenkin malttaa olla juoksematta jalkoja alta liian varhain.
Olin valmistautunut vitosen starttiin huolellisesti. Koko edeltävän viikon treenit oli laadittu kisaa silmällä pitäen. Juoksukilometrejä tuli selkeästi normaalia vähemmän ja vauhtitreenit olivat kuormitukseltaan hyvin maltillisia. Jalat tuntuivat siksi todella tuoreilta. Oli sellainen kutina, että nyt voisi kulkea.
Nukuin kisa-aamuna harvinaisen pitkään, söin ison aamiaisen ja lähdin kisapaikalle Vantaan Hakunilan urheilupuistoon hyvissä ajoin. Kävin hoitamassa jälki-ilmoittautumisen ja palloilin hetken kisapaikalla ennen alkuverkalle lähtöä. Keli oli lämmin, mutta pilvet toivat ajoittaista helpostusta paahteeseen. Tuulta oli jonkin verran, mutta ei haitaksi asti.
En ole ennen juossut Aktia Maantiejuoksucupissa, joten halusin käydä alkuverkalla vähän tutustumassa reittiin. Reitti on hyvin yksinkertainen, 2,5 kilometriä tien vartta yhteen suuntaan, U-käännös ja paluu takaisin. On ihan mieletöntä, miten kaunis maalaistie löytyy niin läheltä Helsinkiä! Reitti ei tosin ole varmaan ihan yhtä silmiä hivelevä talvijuoksusarjan normaaleina ajankohtina joulu-maaliskuussa.
Vaikka olen yleensä tosi kova kisajännittäjä, nyt minulla oli jotenkin rauhallinen olo. Tiesin, että vitonen pitää juosta vahvasti epämukavuusalueella, mutta kärsimystä kestäisi vain lyhyen aikaa. Kai olin myös aika itsevarmana siitä, että kulku olisi hyvä. Kroppa on toiminut tänä kesänä niin hyvin treeneissä. Rentoutta valmistautumiseen toi myös seurakaverien läsnäolo. Odottavan aika ei ole niin pitkä, kun voi vaihtaa ajatuksia muiden kanssa.
Vitosen lähtö oli klo 14:10, kymmenen minuuttia kympin juoksijoiden jälkeen. Juoksijoita oli vitosella vain vähän, joten en ottanut paineita sijainnistani lähtöviivalla. Mitään suuria ruuhkia ei olisi odotettavissa. Lähdin matkaan totuttuun tapaan vähän turhan optimistisella vauhdilla. Porukassa iskee helposti vauhtisokeus. Tiedostin, että nyt painellaan liian kovaa, mutta toisaalta loiva alamäki teki menosta kevyttä. Annoin siis mennä. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 3:57. Olo oli kuitenkin hyvä ja reittikin tuntui edelleen viettävän alamäkeen, joten en malttanut hidastaa menoa kovin paljon. Seuraavan kilometrin väliaika oli 4:04. Edelleen vähän turhan kovaa. Alkoi pelottaa, mitä loppumatka toisi tullessaan. Vaikka vitonen on lyhyt pyrähdys, on siinä juostavaa, jos lähtee liian kovalla vauhdilla matkaan. Ylämäkivoittoinen loppupuolisko kuumotteli mielessä.
Kahden ja puolen kilometrin kohdalla tein U-käännöksen ja lähdin kohti maalia. Paluumatka olisi taatusti tuskainen. Kolmas kilometri taittui aikaan 4:11. Jalat alkoivat painaa. Syke keikkui yli 170:ssä, eli selvästi anaerobisen kynnyksen yläpuolella. Vauhti ei varmasti enää kiihtyisi, mutta jospa saisin pidettyä sen jotakuinkin tasaisena loppumatkan ajan. Psyykkasin itseäni. Kunnon pitäisi kyllä kestää. Olinhan koko kesän tehnyt kovia hapenottotreenejä. Neljänteen kilometriin käytin aikaa 4:13 minuuttia. Tuntui todella pahalta, mutta niin kai vitosella kuuluukin tuntua kilometri ennen maalia. Pirullinen, loiva ylämäki ärsytti vietävästi.
Maalialueelta kantautuva kuuluttajan ääni noin 700 metriä ennen maalia antoi kuitenkin voimaa. Alle kaksi ratakierrosta enää jäljellä. Sen jaksaisin painaa vaikka tajunnan rajamailla. Kun pääsin vihdoin kääntymään urheilupuiston parkkialueelle ja kohti maalia, yritin kiihdyttää, mutta jalat oli auttamatta juostu loppuun. Mielessä oli tasan yksi asia, maali.
Kello pysähtyi maalissa aikaan 20:56. Keräilin itseäni maassa jonkin aikaa. En muista milloin oli viimeksi tuntunut niin pahalta juoksun jälkeen. Mutta hei, mä onnistuin! Saavutin tavoitteen 21 minuutin alittamisesta (keskivauhti 4:08 min/km). Kesän treenijakso on todella saanut dieselveturiin vähän vauhtia. Mahtavaa!
Vitosen kisamatka oli lopulta aika kiva. Vaikka vauhti hiipui tällä kertaa loppua kohden, olen ylpeä, että uskalsin juosta rohkean juoksun. Aktian reittiprofiili on sellainen, että viimeisillä kilometreillä kiriminen olisi ollut joka tapauksessa vaikeaa. Ehkä olisin voinut aloittaa maltillisemmin, mutta mitään suurta kamelin selän katkeamista ei onneksi lopulta tapahtunut, vaikka vauhti hidastuikin kilometri kilometriltä.
Kohta alkaa syksy ja elämästä tulee taas kuormittavampaa, kun työt astuvat kuvioihin. Koronaviruksen vaikutuksista tulevaan lukuvuoteen ei tiedä kukaan, mutta olen varautunut henkisesti siihen, että treenejä täytyy sovitella arjen mukaan taas vähän lempeämmällä kädellä. Aion tallettaa tämän onnistumisen nyt mieleeni ja muistella fiilistä sitten taas kun väsyttää ja treeni takkuaa. Toivottavasti ehdin vielä käydä ulosmittaamassa kympin kunnon ennen kuin syksy saa otteeseensa.
Kuvat: Petteri Jokela
-Lilli G
Lilli G 