Kympin kuntotesti Kaarinan Syysmaratonilla

”Lilli, mulla on meille suunnitelma. Mennään lokakuun lopussa Kaarinan Syysmaratonille alittamaan se 43 minuuttia.” Näillä sanoilla alkoi Sanna Kullbergin järjestämä yhteispitkis muutama viikko sitten. Olin jo tyytynyt siihen tosiasiaan, etten tänä syksynä saavuttaisi tavoitteena ollutta 43 minuutin alitusta kympillä. Olin keventänyt treeniä ja alkanut jo suunnata ajatuksia kohti ensi kevään tavoitteita. Sannan ehdotus oli kuitenkin sellainen, että siihen piti tarttua. Sanna on toiminut jäniksenäni aikaisemminkin hyvin tuloksin, sillä hän jänisteli minulle viime syksynä puolimaratonennätyksen.

Olin kaikkea muuta kuin latautunut. Takana oli useampi vähän turhan rento treeniviikko. Krooninen lonkka-pakaravaivani oli muistutellut itsestään jo useamman päivän. Oikea jalkani ei ilmiselvästi pidä levosta (vamma on tutkittu ja minulla on lupa juosta). Olo ei ollut tippaakaan urheilullinen. Nauratti koko ajatus siitä, että saisin jotenkin rämmittyä itseni ennätysvauhdissa kympiltä maaliin. Silti lähdin iloisella mielellä ajamaan Sannan ja Ullan kanssa kohti Kaarinaa aamuvarhaisella lauantaiaamuna. Jos oma juoksu menisikin penkin alle, ainakin tiedossa olisi kiva päivä juoksukaverien kanssa. Peruuntuneen Ahvenanmaan Maratonin vuoksi Kaarinassa oli juoksemassa lisäkseni monta seurakaveria.

Lähtötunnelmissa. Kuva: Pasi Päällysaho

Kaarinan Syysmaratonilla kisattiin kympin lisäksi myös puolimaratonilla ja maratonilla. Lähtö oli koronan vuoksi porrastettu. Pääsimme lähtemään ensimmäisinä matkaan kello 10:50. Olimme sopineet Sannan kanssa, että aloittaisimme maltilla, noin 4:20 minuutin kilometrivauhdilla ja kiihdyttäisimme ensimmäisen kilometrin jälkeen tavoitevauhtiin, joka oli noin 4:15 min/km. Ensimmäinen kilometri sujui suunnitellusti, väliaika 4:21 minuuttia. Sovimme yhteistuumin, että nyt voimme vähän lisätä vauhtia.

Kaarinan Syysmaratonin reittiä kuvataan nopeaksi. Olin siinä uskossa, että reitti olisi profiililtaan jotakuinkin Vantaan Maratonin kaltainen, mutta en ollut rehellisyyden nimissä tutustunut reittiin kovin tarkasti etukäteen. Suunniteltua matkantekoa hidastivat alkumatkan muutamat ylämäet, joita tosin seurasivat alamäkivoittoiset pätkät. Kuoppainen ja paikoin aika liukas hiekkatieosuus vaati tarkkaa keskittymistä. Kilpailun toimitsija vinkkasi meille ennen lähtöä, että kaikki mutkat on lupa oikaista haluamallaan tavalla. Reittimerkinnät antoivat kuitenkin ymmärtää muuta. Nuolitolppien ja kartioiden sijoittelu ohjasi kiertämään käännökset kauempaa. Lisämetrejä alkoi kertyä ja se näkyi myös kilometrien väliajoissa. Toinen kilometri kulki aikaan 4:22, kolmas 4:16 ja neljäs 4:21 minuuttia. Vähän huolestutti.

Kuva: Sari Taipale. Sari otti myös kansikuvan.

Sanna oli ohjeistanut minua, että viiteen kilometriin asti juoksun pitäisi tuntua rennolta, sitten vasta alkaisi raasto. Juoksun alusta asti hän oli kuitenkin huolissaan jaksamisestani ja yritti säädellä vauhtia sellaiseksi, ettei tavoite lipuisi käsistämme, mutta että pysyisin kyydissä. Hän aisti askeltamisestani ja hengityksestäni, että tavoitevauhdissa pysyminen tulisi olemaan hankalaa. Tätä hän ei tietenkään myöntänyt minulle. Juoksuani ei tosiaan voinut kuvata rennoksi, mutta taistelutahtoa sen sijaan löytyi. Jos joku tulee Kaarinaan asti minua varten jänikseksi, en luovuta vähällä.

Viides kilometri taittui ajassa 4:14 minuuttia, joten viiden kilometrin väliaika oli 21:34. Olimme edenneet ensimmäisen puolikkaan matkasta siis hieman tavoitetta hitaammin. Kellojemme mukaan ylimääräisiä metrejä oli kertynyt jo yli 100. Vauhdin pitäisi kiristyä, jos vielä haluaisimme päästä tavoitteeseen. Hiekkatietä kulkenut kuudes kilometri oli taas hidas, 4:21 minuuttia. Ohitimme kuuden kilometrin kohdalla seurakaverini Anun. Huikkasimme tsempit ja jatkoimme matkaa. Seurasin Sannaa kuin hai laivaa. Vaikka tavoite jäisikin saavuttamatta, ainakin taistelisin loppuun saakka. Usein kympin kisassa minulle tulee vähintään yksi selkeästi hidas kilometri siinä vaiheessa, kun pää ei kestä epämukavuusalueella olemista. Jäniksen perässä tätä vaihtoehtoa ei ollut. Oli vaan parempi sietää tuskaa. Yritin irtautua ruumiistani ja keskittyä seuraamaan aivottomana Sannan tasaisen nakuttavaa askellusta.

”Enää Cooperin verran matkaa maaliin!”

Seitsemännen kilometrin väliaika oli 4:18 minuuttia. Sanna huikkasi olkansa yli, että meillä olisi vielä kaikki mahdollisuudet päästä tavoitteeseen. Syyskuussa keskeytin ratakympin reilun seitsemän kilometrin kohdalla, nyt sietäisin epämukavuutta ja rämpisin loppuun asti, vaikka mikä olisi. Askel painoi ja tunsin keikkuvani anaerobisen kynnyksen paremmalla puolella, mutta olin silti yllättävän hyvissä voimissa. Ei tässä olisi mitään hätää. Vaikka viime viikkojen treeni olikin ollut vähän epämääräistä, pohjakuntoni kantaisi kyllä ilman mitään suurempaa sippaamista – Kunnes eteen avautui ylämäki! Halusin kirota ääneen, mutta se olisi vienyt liikaa voimia. Imaisin kirosanat sisään ja suuntasin energiani Sannan perässä ylöskapuamiseen. Ja se onnistui! Vauhti ei edes hidastunut. Kahdeksas kilometri kulki aikaan 4:18 ja yhdeksäs vieläkin nopeammin, aikaan 4:12 minuuttia.

Tulimme yhdeksän kilometrin tolpalle ajassa 38:45. Meillä olisi vajaa 4:15 minuuttia aikaa päästä maaliin. Maali näkyi jo pitkän suoran päässä. Kaiuttimien vaimea ääni alkoi kantautua korviini. Sain jostain vielä lisävaihteen päälle ja kiisin maalia kohti niin paljon kuin jaloista irtosi. Sanna huusi ja tsemppasi ja huusi ja tsemppasi. Minä juoksin ja irvistin, juoksin ja irvistin.

”Minuutti aikaa, me ehditään!”

”Puoli minuuttia aikaa, nyt rutista!”

Ja se oli siinä! Ylitimme maaliviivan rinnakkain nettoajassa 42:49. Unohdimme hetkeksi koronarajoitukset ja halasimme. Olin löytänyt jostain vielä taisteluntahtoa viimeiselle kilometrille, joka kulki yli kaikkien odotusten. Sanna teki jälleen jäniksenä hyvää työtä. Kilometrivauhdit vähän heittelivät matkan aikana vaihtelevan reittiprofiilin, mutta myös minun raskaiden jalkojeni vuoksi. Silti pääsimme kirkkaasti tavoitteeseen. En voisi olla tyytyväisempi.

Kympin jälkeen kannustimme vielä tutut maratoonarit maaliin. Kuvassa Sanna, Ulla, Pasi, Anu ja Antti.

Kisailu on jännä laji. Fyysisen kunnon lisäksi kisoissa mitataan myös henkistä kanttia. Kun vauhtia on pitämässä jänis, voi osan kisan henkisestä puolesta ulkoistaa. Minulla on selvästi vielä matkaa siihen, että tulisin niin kypsäksi kisaajaksi, että saisin itsestäni kaiken irti myös soolosuorituksissa. Luovutan liian helposti silloin, kun joudun juoksemaan epämukavuusalueella. Samoin kuin fyysinen kunto, kehittyy henkinenkin puoli harjoittelemalla. Jokainen kisastartti on hyvä henkisen puolen harjoitus.

Sanna on nyt auttanut minut saavuttamaan ennätykseni sekä puolimaratonilla että kympillä. Kuten sanonta kuuluu, ei kahta ilman kolmatta. Meillä on jo tiukat sopimusneuvottelut käynnissä ensi kevään maratonjänistelyn suhteen.

-Lilli G

Edit: Hieman tekstiasun korjausta 25.10. klo 11:45.

Viiden kilometrin testijuoksu Aktia Maantiecupissa

Kuten pari viikkoa sitten blogissa kerroin (linkki), olen yrittänyt löytää tänä kesänä uutta vaihdetta juoksuvauhteihini. Haaveenani on parantaa kympin ennätystäni (43:38) alkusyksyn kisoissa. Treenit ovat maistuneet ja minulla on ollut sellainen olo, että vauhtia on alkanut pikkuhiljaa löytyä. Päätin lähteä tekemään juoksukunnon väliaikatsekkauksen viime sunnuntaina Aktia Maantiejuoksucupiin viidelle kilometrille. 

En ole koskaan ennen juossut viittä kilometriä lappu rinnassa. Tai oikeastaan olen. Juoksin parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana vaihto-oppilaana Kaliforniassa kolmea mailia koulun maastojuoksujoukkueessa. En valitettavasti muista yhtään, millä vauhdeilla kolme mailia silloin taittui, eikä mieleeni ole jäänyt myöskään yhtään taktista ajatusta, josta ammentaa. 

Tein heinäkuussa muutaman kovan vauhtitreenin, joiden perusteella arvioimme valmentajan kanssa vitosen kisavauhdiksi 4:06-4:10 min/km. Oli realistista tavoitella 21 minuutin alitusta. Haastetta vauhdin arviointiin aiheutti tietoisuus siitä, että Aktiassa reittiprofiili on menomatkalla alamäki- ja paluumatkalla ylämäkivoittoinen. Alku piti siis uskaltaa juosta kovaa, mutta kuitenkin malttaa olla juoksematta jalkoja alta liian varhain. 

Olin valmistautunut vitosen starttiin huolellisesti. Koko edeltävän viikon treenit oli laadittu kisaa silmällä pitäen. Juoksukilometrejä tuli selkeästi normaalia vähemmän ja vauhtitreenit olivat kuormitukseltaan hyvin maltillisia. Jalat tuntuivat siksi todella tuoreilta. Oli sellainen kutina, että nyt voisi kulkea. 

Nukuin kisa-aamuna harvinaisen pitkään, söin ison aamiaisen ja lähdin kisapaikalle Vantaan Hakunilan urheilupuistoon hyvissä ajoin. Kävin hoitamassa jälki-ilmoittautumisen ja palloilin hetken kisapaikalla ennen alkuverkalle lähtöä. Keli oli lämmin, mutta pilvet toivat ajoittaista helpostusta paahteeseen. Tuulta oli jonkin verran, mutta ei haitaksi asti.

En ole ennen juossut Aktia Maantiejuoksucupissa, joten halusin käydä alkuverkalla vähän tutustumassa reittiin. Reitti on hyvin yksinkertainen, 2,5 kilometriä tien vartta yhteen suuntaan, U-käännös ja paluu takaisin. On ihan mieletöntä, miten kaunis maalaistie löytyy niin läheltä Helsinkiä! Reitti ei tosin ole varmaan ihan yhtä silmiä hivelevä talvijuoksusarjan normaaleina ajankohtina joulu-maaliskuussa. 

Vaikka olen yleensä tosi kova kisajännittäjä, nyt minulla oli jotenkin rauhallinen olo. Tiesin, että vitonen pitää juosta vahvasti epämukavuusalueella, mutta kärsimystä kestäisi vain lyhyen aikaa. Kai olin myös aika itsevarmana siitä, että kulku olisi hyvä. Kroppa on toiminut tänä kesänä niin hyvin treeneissä. Rentoutta valmistautumiseen toi myös seurakaverien läsnäolo. Odottavan aika ei ole niin pitkä, kun voi vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. 

116771307_1369011113305943_666546087101829688_o

Vitosen lähtö oli klo 14:10, kymmenen minuuttia kympin juoksijoiden jälkeen. Juoksijoita oli vitosella vain vähän, joten en ottanut paineita sijainnistani lähtöviivalla. Mitään suuria ruuhkia ei olisi odotettavissa. Lähdin matkaan totuttuun tapaan vähän turhan optimistisella vauhdilla. Porukassa iskee helposti vauhtisokeus. Tiedostin, että nyt painellaan liian kovaa, mutta toisaalta loiva alamäki teki menosta kevyttä. Annoin siis mennä. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 3:57. Olo oli kuitenkin hyvä ja reittikin tuntui edelleen viettävän alamäkeen, joten en malttanut hidastaa menoa kovin paljon. Seuraavan kilometrin väliaika oli 4:04. Edelleen vähän turhan kovaa. Alkoi pelottaa, mitä loppumatka toisi tullessaan. Vaikka vitonen on lyhyt pyrähdys, on siinä juostavaa, jos lähtee liian kovalla vauhdilla matkaan. Ylämäkivoittoinen loppupuolisko kuumotteli mielessä. 

Kahden ja puolen kilometrin kohdalla tein U-käännöksen ja lähdin kohti maalia. Paluumatka olisi taatusti tuskainen. Kolmas kilometri taittui aikaan 4:11. Jalat alkoivat painaa. Syke keikkui yli 170:ssä, eli selvästi anaerobisen kynnyksen yläpuolella. Vauhti ei varmasti enää kiihtyisi, mutta jospa saisin pidettyä sen jotakuinkin tasaisena loppumatkan ajan. Psyykkasin itseäni. Kunnon pitäisi kyllä kestää. Olinhan koko kesän tehnyt kovia hapenottotreenejä. Neljänteen kilometriin käytin aikaa 4:13 minuuttia. Tuntui todella pahalta, mutta niin kai vitosella kuuluukin tuntua kilometri ennen maalia. Pirullinen, loiva ylämäki ärsytti vietävästi.

IMG_0920Maalialueelta kantautuva kuuluttajan ääni noin 700 metriä ennen maalia antoi kuitenkin voimaa. Alle kaksi ratakierrosta enää jäljellä. Sen jaksaisin painaa vaikka tajunnan rajamailla. Kun pääsin vihdoin kääntymään urheilupuiston parkkialueelle ja kohti maalia, yritin kiihdyttää, mutta jalat oli auttamatta juostu loppuun. Mielessä oli tasan yksi asia, maali. 

Kello pysähtyi maalissa aikaan 20:56. Keräilin itseäni maassa jonkin aikaa. En muista milloin oli viimeksi tuntunut niin pahalta juoksun jälkeen. Mutta hei, mä onnistuin! Saavutin tavoitteen 21 minuutin alittamisesta (keskivauhti 4:08 min/km). Kesän treenijakso on todella saanut dieselveturiin vähän vauhtia. Mahtavaa! 

Vitosen kisamatka oli lopulta aika kiva. Vaikka vauhti hiipui tällä kertaa loppua kohden, olen ylpeä, että uskalsin juosta rohkean juoksun. Aktian reittiprofiili on sellainen, että viimeisillä kilometreillä kiriminen olisi ollut joka tapauksessa vaikeaa. Ehkä olisin voinut  aloittaa maltillisemmin, mutta mitään suurta kamelin selän katkeamista ei onneksi lopulta tapahtunut, vaikka vauhti hidastuikin kilometri kilometriltä. 

Kohta alkaa syksy ja elämästä tulee taas kuormittavampaa, kun työt astuvat kuvioihin. Koronaviruksen vaikutuksista tulevaan lukuvuoteen ei tiedä kukaan, mutta olen varautunut henkisesti siihen, että treenejä täytyy sovitella arjen mukaan taas vähän lempeämmällä kädellä. Aion tallettaa tämän onnistumisen nyt mieleeni ja muistella fiilistä sitten taas kun väsyttää ja treeni takkuaa. Toivottavasti ehdin vielä käydä ulosmittaamassa kympin kunnon ennen kuin syksy saa otteeseensa.

Kuvat: Petteri Jokela

-Lilli G