Kadonnutta juoksutuntumaa etsimässä Neljän lammen juoksussa

Jos omalla kotikylällä järjestetään juoksutapahtuma, siihen pitää osallistua. Piste. Näin ajattelin, kun ilmoittauduin Aleksis Kiven päivänä järjestettyyn Neljän lammen juoksuun. Muutin Rajamäelle elokuussa. Arvostan kylän aktiivista liikuntatoimintaa ja haluan osaltani tukea sen jatkumista. Kuten olen kertonut, syksyn treenikerrat ovat jääneet kuitenkin vähiin. Olen elokuisen Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) maantiekympin jälkeen käynyt lenkillä vain 1-3 kertaa viikossa. Vauhdikkaammat treenit ovat loistaneet poissaolollaan, kun olen keskittynyt uuden arjen haltuunottoon.

Kahden kuukauden ylimenokausi – jos tätä nyt siksi voisi sanoa – oli tehnyt olon aika epävarmaksi juoksukunnon suhteen. Minulla ei ollut hajuakaan, kestäisikö kuntoni 13 kilometrin verran kovatehoista juoksua. Pari päivää ennen kisaa tehdyn lyhyen 2 x 1000 metrin vetotreenin perusteella ei kestäisi. Tein vakaan päätöksen, että jättäisin kilpailuvietin narikkaan ja menisin nauttimaan juoksutapahtumasta ihan vain sunnuntaihölkkäfiiliksellä.

Tapahtuma oli pieni. Osallistujia oli vain muutama kymmenen. Mukana oli paljon kuntoilijoita, sekä muutama oikeasti kovatasoinen juoksija. Myös veljeni vaimo, samaa seuraa edustava Heli oli ilmoittautunut kisaan. Jaamme treenikuulumisia toistemme kanssa aktiivisesti ja treenaammekin jonkin verran yhdessä. Keskitymme kuitenkin yleensä erilaisiin kisoihin – Heli ultramatkoihin, minä maratonia lyhyempiin matkoihin. Kilpailemme siis harvoin toisiamme vastaan. Helillä oli alla edellisen päivän Vantaan maratonviestijuoksun ankkuriosuus, joten kilpailuasetelma ei ollut ehkä tälläkään kertaa nyt ihan reilu. Ja siis enhän minä ollut menossa edes kisaamaan, vaan sunnuntaihölkälle. Enhän?

Kun lähdin kotoa kohti kisakeskuksena toimivaa Rajamäen uimahallia, vettä tuli taivaan täydeltä. Kylmä vesi vihmoi kasvoja ja kasteli vaatteet läpimäriksi. Sää kuitenkin poutaantui sopivasti juuri ennen lähtöä ja tuntui että lämpötila nousi poutaantumisen myötä monella asteella. Heitin takin pois, mutta jätin hanskat käteen ja käärin puffihuivin ranteen ympärille kaikelta varalta. Voisin milloin tahansa laittaa huivin kaulan tai korvien suojaksi, jos kylmä sade ja tuuli yllättäisivät.

Olin ajatellut lähteä matkaan noin 5 min/km vauhtia. Kiihdyttäisin matkavauhtia vasta puolivälin jälkeen, jos siltä tuntuisi. Kuten odottaa saattoi, kisa vei kuitenkin mennessään heti alkumetreistä lähtien. Kilpailija-Lilli kuoriutui esiin ja unohti kahden kuukauden pullansyöntikauden hetkessä. Keho virittäytyi nopeasti kisamoodiin.

Ensimmäisen kilometrin väliaika oli 4:14 min/km. Syke hyppeli anaerobisen kynnyksen molemmilla puolilla jo alkumatkasta – mikä ei nyt sinänsä olisi huolestuttavaa, jos takana olisi kovia treenejä. Sain edessä juoksevasta miehestä sopivan selän, jota seurata. Heli asettautui minun perääni. Vaikka vauhti oli vähän reipas, päätin pysytellä edessäni juoksevan miehen peesissä. On aina helpompi juosta, jos joku muu pitää yllä vauhtia. Jaksaisin niin pitkään kun jaksaisin. Voisin aina hölkätä loppumatkan, jos kunto loppuisi kesken.

Juoksualusta vaihteli hiekkatien, hakkeen, metsäpolun ja rapaisen upottavan suopohjan välillä. Kostea lehtipeite vaati aika ajoin tarkkaa keskittymistä. Liukastumisvaara oli todellinen. Korkeuseroja oli jonkin verran. Ylämäet nostivat sykkeen liian korkealle ja toivat verenmaun suuhun. Kuin palkintona mäkien ylöskapuamisesta välillä sai onneksi myös rullailla rennolla askeleella pitkiä loivia alamäkiä. Kilometrien väliajat värähtelivät tasaisesti ranteessa. 4:24, 4:38, 4:27, 4:27. Viisi kilometriä täyttyi kuin huomaamatta. Aloin innostua. Kroppahan tuntui toimivan!

Rakastan Rajamäen Käpylännummen ympäristön maastoreittejä. Olen Rajamäelle muuton jälkeen suunnannut yhä uudestaan juoksulenkeilläni näille kumpuileville metsäpoluille. On ihan mieletöntä, että tällaiset maastot aukeavat nyt vain kilometrin päässä kotioveltani.

Vaikka hapot alkoivat kilometri kilometriltä painaa yhä pahemmin jaloissa, löysin itseni kuitenkin välillä ihailemasta hienoja maisemia. Tässä minä olin. Kauniissa syysmetsässä. Hengittämässä keuhkojani täyteen raikasta ilmaa. Kuuntelemassa askelteni tasaista töminää vasten pehmeää alustaa. Miten kiitolliselta tuntuikaan hakea tauon jälkeen omia äärirajojaan juuri täällä. Silloin, kun arki väsyttää, kyseenalaistan usein, miksi minun pitää kaiken muun kuorman lisäksi vielä rääkätä itseäni tavoitteellisella kilpakuntoilulla. Sitten taas tällaisina hetkinä kaikki on selkeää. Juuri tätä minä haluan tehdä. Juuri tätä minun kehoni ja mieleni kaipaavat vastapainoksi muulle elämälle. Juuri tässä on järkeä.

Päätin juosta kilometri kerrallaan edelleen edessäni matkaa taittavan miehen perässä. Vilkaisin kelloa aina, kun tunsin värähdyksen ranteessani. Kilometrien väliajat vaihtelivat maaston mukaan. 4:35, 4:49, 5:09, 4:35,4:38. Kympin väliaika pärähti kelloon. Se oli karvan yli 45 minuuttia. Olin siis pystynyt pitämään yllä puolimaratonvauhtiani tässä vaihtelevassa maastossa. Sain valtavasti voimaa tästä oivalluksesta. Väsytti, mutta päätin että kuntoni kestäisi vielä viimeiset kilometrit. Nyt uskalsin jo luottaa siihen. Tiedän teoriassa, että kuntoa pystyy ylläpitämään aika hyvin maltillisellakin harjoittelulla. Sitä on kuitenkin vähän vaikea uskoa silloin, kun tuntuma on kateissa.

Kuulin lähes koko matkan Helin askeleet perässäni. Ja vaikka en koko ajan kuullutkaan, tiesin hänen olevan ihan lähellä. Minun ei pitänyt kilpailla ketään vastaan, mutta on minussa sen verran kilpailijaa, etten halunnut päästää Heliä ohi. En enää tässä vaiheessa kisaa.

Reitin viimeiset kilometrit olivat minulle tutut. Tiesin, että reitin loppupää oli tasainen ja alusta kovaa hiekkapohjaa. Mies edelläni kiihdytti hieman vauhtia, ja päätin pysytellä kannoilla. 4:30, 4:17. Enää kilometri matkaa maliin. Minä jaksan. Kolmannentoista kilometrin väliaika – 4:20 – napsahti kelloon. Matkaa maaliin oli kuitenkin vielä monta sataa metriä. Ei saakeli! Maali oli jo lähellä, mutta kuitenkin aivan liian kaukana. Kuulin Helin vaimeat askeleet takanani. Rutistin. Hapotti. Oksetti. Pakotin itseni pieneen loppukiriin. Viimeinen käännös. Maali. Vihdoinkin! Pysäytin kellon ajassa 1:01:44. Heli tuli kymmenisen metriä perässä.

Kevyellä sunnuntailenkillä sitä vaan…Maalisuoralla ihminen on jotenkin aidoimmillaan. 😀

Olo kisan jälkeen oli täsmälleen niin mahtava kuin yleensäkin silloin, kun on antanut reitillä kaikkensa. Onnistuneen kisasuorituksen jälkeinen endorfiinipölly on ihanaa. Onnistuin juoksemaan 13,6 kilometrin matkan keskivauhdilla 4:32 min/km. Se on minulle käsittämättömän hyvä vauhti tällä reitillä näin repaleisella harjoittelulla (mitattu tosin kellon gps:llä). Matka oli ilmoitettu noin 13 kilometrin pituiseksi ja se osoittautui tosiaan aika reilusti ylimittaiseksi muidenkin osallistujien kellojen mukaan. Sijoituin kolmanneksi, kahden todella kovan menijän jälkeen. Kuin kiitokseksi siitä, etten luovuttanut viimeisillä hapokkailla kilometreillä, sain pienen pystin sekä leipää, hunajaa ja teetä. Kiitos Helille, että pakotit minut laittamaan itseni äärirajoille pysyttelemällä kannoillani edellisen päivän hapotuksista huolimatta koko matkan ajan. Ja kiitos keholleni, että pystyit tällaiseen suoritukseen tällaisen syksyn jälkeen. Juuri tätä tarvitsin. Nyt on taas motivaatiota lähteä kohti säännöllisempää ja strukturoidumpaa harjoittelua. Kiitos tietysti myös Rajamäen Kehitykselle tapahtuman järjestämisestä. Tämä oli tosi kiva.

Pääsin palkintopallille kovien juoksijoiden kanssa. Voiton vei Saara Nikander ja toiseksi sijoittui Suvi Selvenius.

Kuvat: Arto Mutanen/Neljän lammen juoksu

Edit: Lisätty huomio matkan ylimittaisuudesta 12.10. klo 07:00

Maratonharjoittelua tummien pilvien alla

Olen menossa juoksemaan viidettä maratoniani Jyväskylään Finlandia Marathonille syyskuussa (osallistuminen saatu). Harjoittelun yllä on viime viikkoina valitettavasti leijunut synkkiä pilviä. Oikeassa lonkkamaljassani on labrumvamma, eli rustorepeämä. Vamma diagnosoitiin jo neljä vuotta sitten. Kuvautin vamman viimeksi vuosi sitten ja sain ortopediltä luvan juosta kivun sallimissa rajoissa. Kun lonkka kipeytyy, saman puolen pakara menee jumiin, mikä aiheuttaa välillä säteilykipua koko raajaan. Olen yrittänyt pitää lonkkaa ympäröiviä lihaksia hyvässä kunnossa ja pystynyt juoksemaan pääosin kivutta, vaikka totuuden nimissä vamma välillä muistuttaakin itsestään.

Lonkkaoireilu sai ikävän käänteen, kun erehdyin huhtikuun lopussa pelaamaan töissä yhden liikuntatunnin opiskelijoideni kanssa jalkapalloa. Samalla viikolla kävin myös pariin otteeseen lapseni kanssa potkimassa palloa. Tuli todettua, että jalkapallo on lonkalleni vihonviimeinen laji. Kipu äityi todella pahaksi. Lonkka ja pakara eivät ole koskaan aiemmin olleet niin kipeät. Yleensä saan oireilun kuriin fysioterapeutin neuvomilla liikkeillä ja voimaharjoittelulla, mutta nyt ne vain pahensivat tilannetta. Vaikeimpina hetkinä koko pakara ja oikea puoli selästä tuntuivat tulehtuneen. Juoksuharjoittelusta ei tullut yhtään mitään. Pyöräilykin vaan pahensi kipua. Nukuin vahvan kipulääkityksen avulla.

Uin toukokuussa välillä aika syvissä vesissä. Tuntui todella epäreilulta, että vaikka yritän pitää parhaani mukaan lonkkaa kunnossa, se saattaa silti reagoida niin voimakkaasti yksittäisiin epäsopiviin liikkeisiin. Podin heikkoina hetkinä syvää kateutta niitä juoksukavereitani kohtaan, jotka saavat juosta viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ilman suurempia ongelmia. Miten neljä millimetriä pitkä repeämä voi aiheuttaa muuten terveessä kehossani niin paljon harmia? Haluaisin juosta, mutta haluaisin kyllä myös pystyä pelata jalkapalloa nyt kun esikoinen alkoi sitä harrastaa. Elämä on epäreilua. Miksi juuri minä?

Lonkan kipuilu on onneksi rauhoittunut sellaiseksi, että pystyn taas juosta, mutta huoli lonkan kunnosta varjostaa edelleenkin elämääni. Välillä mietin, onko mitään järkeä taistella tuulimyllyjä vastaan. Pitäisikö vain alkaa keskittyä vähemmän kehoa kuormittaviin lajeihin ja unohtaa kestävyysjuoksu. Lonkasta ei tule tervettä, vaikka kuinka toivoisin. Toisaalta olen kuitenkin välillä pystynyt juosta kymmeniä kilometrejä viikossa ilman mitään merkittäviä oireita. Suoraviivainen eteneminen ei selvästikään ole lonkalle kovin paha. Lonkka on myös kuvattu kolmen vuoden välein, eikä juoksu ole pahentanut vammaa.

Juoksulla on valtavan suuri merkitys elämässäni. Tiedostan sen parhaiten silloin, kun en pysty juosta. En löydä missään muualla samanlaista sisäistä rauhaa kuin juoksulenkillä. Kun pääsen pinkomaan vetotreeniä Eltsun kentällä seurakaverien kanssa tai hölkkäämään kaveriporukalla viikonlopun pitkistä Keskuspuistossa, elämässä ovat kaikki palaset kohdallaan. Maailman murheet eivät paina. Toisaalta yksin juostut ”päänhuoltolenkit” ovat myös aivan korvaamattomia lapsiperhearjessa. Olen yksinkertaisesti paljon tasapainoisempi ihminen, kun saan juosta. Olen parempi äiti, puoliso, ystävä ja työntekijä, kun saan hoitaa kehoani ja mieltäni juoksuharrastuksen parissa.

Tavoitteellisuus taas tuo sopivaa rytmiä harjoitteluun. Jos minulla ei ole päämäärää, juoksuharjoittelu ajautuu helposti monotoniseksi junnaavaksi hipsutteluksi, joka ei sekään tee hyvää lonkalle. Erivauhtiset juoksutreenit ja sopiva määrä oheisharjoittelua pitävät lonkan hyvinä aikoina aika mukavasti menossa mukana. Viime vuonna asiaa pohtineen ortopedinkin mukaan tavoitteellisen juoksuharjoittelun myönteiset terveysvaikutukset todennäköisesti voittavat kielteiset – labrumvammasta huolimatta. Kannattaa siis varmasti vaan jatkaa rakasta harrastusta kehoa kuunnellen niin pitkään kuin se on mahdollista.

Yritän olla tällä hetkellä miettimättä liikaa. Juoksen sen verran kuin lonkka antaa myöten. Teen fysioterapiaharjoitteita ja käyn tunnollisesti kuntosalilla. Yritän panostaa ydintreeneihin ja juosta riittävästi tavoitteeseen nähden. Yritän pidättäytyä potkimasta palloa, vaikka se onkin todella vaikeaa nyt, kun lapseni haluaa käydä futiskentällä lähes päivittäin potkimassa. Yritän pitää lipun korkealla, mutta realismin mukana. On ihan mahdollista, etten ole syyskuussa Jyväskylässä Finlandia Marathonin lähtöviivalla, mutta voin silti nauttia maratoniin tähtäävästä harjoittelusta. Sitä paitsi pystyn varmaan juoksemaan alimatkan kisoja syksyllä, vaikka maraton jäisikin haaveeksi. On tietysti myös ihan mahdollista, että pääsen tavoittelemaan Jyväskylään uutta maratonennätystäni. Jos näin käy, osaan ainakin olla iloinen siitä.

Ihanaa kesää kaikille!

❤ Lilli G (Voit seurata minua Instagramissa nimimerkillä lilligronroos)

Maratonkuntoon ensi syksyksi?

Kirjoitin viime syksynä useampaan otteeseen tänne blogiin suunnitelmistani lähteä parantamaan maratonennätystäni tänä keväänä Tukholman maratonille. Uskoin vielä syksyllä vahvasti siihen, että kesäkuun alussa olisi jo mahdollista matkustaa turvallisesti naapurimaahan juoksemaan. Aika pian noiden suunnitelmien julki tuomisen jälkeen kävi kuitenkin selväksi, ettei Tukholman maratonia tultaisi järjestämään – tai että minä en ainakaan olisi lähtöviivalla, vaikka järjestettäisiinkin. Kun juoksukisojen tilanne on ollut epävarma, minun on ollut vaikea löytää motivaatiota kovempaan treenaamiseen. Juoksin tammi- ja helmikuussa todella vähän. Kevään edetessä olen kuitenkin alkanut taas kuulla katujen kutsun ja saanut juoksutreeneistä kiinni.

Maraton ei ole minulle mikään jokavuotinen juoksutapahtuma. Vaikka olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua jo useamman vuoden ajan, en ole luonut maratoniin samanlaista suhdetta kuin moni seurakaverini. Olen juossut elämässäni yhteensä vain neljä maratonia. Edellisen kerran taitoin tuon kuningasmatkan Tallinnassa syyskuussa vuonna 2018. Ennätykseni puolimaratonilla (1:34:54) ja kympillä (42:49) ovat suhteessa paremmat kuin maratonilla (3:28:18).

Syitä maratonin välttelyyn on monia. Minulla on krooninen lonkkavamma, jonka kanssa joudun elämään, halusin tai en. Saan vaivan pidettyä aika hyvin kurissa, mutta hirveän suuria viikkokilometrejä en uskalla ahmia. Minulla on ortopediltä lupa juosta, mutta olen silti varovainen. En halua leikkiä terveydelläni, enkä toisaalta elää kroonisen kivun kanssa, joten pakaran ja lantion seudun lihasten pitää olla todella hyvässä kunnossa pitkien lenkkien pidentyessä.

Toinen syy, miksi olen vältellyt maratonia, on herkkä vatsani. En ole oikein meinannut löytää vatsalleni sopivia energiavalmisteita. Puolimaratonilla lisäenergian tarve on vielä vähäinen, mutta maratonia on mahdoton taittaa ilman että saan nesteitä ja energiaa imeytymään. Rauhallisilla peruskestävyyslenkeillä lisäenergian ottaminen vielä onnistuu, mutta kun pitäisi juosta aerobisen kynnyksen tuntumassa, vatsa on huomattavasti herkempi reagoimaan iskutukseen.

Alhaiset rautavarastot, ajoittaiset palautumisongelmat ja rajallinen treeniin käytettävä aikaresurssi ovat osaltaan pitäneet maratonhaaveita piilossa. En ole kiinnostunut maratonkeräilystä, vaan haluan tavoitella uutta ennätystä. Yksi syy maratonien välttelyyn taitaa olla puhtaasti se, että alimatkat ovat minulle mieluisampia kuin täysmaraton.

Haluan nyt kuitenkin pitkästä aikaa lähteä kokeilemaan, mihin rahkeeni riittävät maratonilla. Tälle keväälle ei ole tiedossa maratontapahtumia (saati maratonkuntoa), joten olen päättänyt lähteä suunnittelemaan treenejä kohti syyskuussa toivottavasti järjestettäviä maratontapahtumia. Kesä on minulle otollista treeniaikaa, koska opettajana minulla on yli kahden kuukauden kesäloma. Varteenotettavia tapahtumavaihtoehtoja ovat Tallinnan maraton sekä Finlandia maraton rakkaassa opiskelukaupungissani Jyväskylässä.

Sykkeeni ovat olleet vielä normaalia korkeammalla laiskan alkukevään jäljiltä, mutta vähitellen juoksu on alkanut taas kulkea lähes vanhaan malliin. Olen ottanut nyt ohjelmaan viikottaiset vauhtitreenit sekä pitkän lenkin, mutta pitänyt viikon kokonaiskilometrit vielä maltillisina, 40-50 kilometrin välillä. En halua rasitusperäisiä vammoja sotkemaan suunnitelmia, joten kasvatan viikkokilometrejä vähitellen. Pidän tiukasti huolta siitä, että teen joka viikko juoksua tukevaa voimaharjoittelua, joko koulun kuntosalilla tai kotitreeninä. Olen taas pienen tauon jälkeen jatkanut myös pilatesharjoittelua, kun pistin online-tunnit pystyyn Facebookissa. Pilates tukee osaltaan juoksuharjoittelua mielettömän hyvin ja pitää myös ilmiselvästi lonkkaoireilua kurissa.

Aikaa syyskuuhun on vielä paljon, viisi kuukautta, joten ehdin rakentaa nyt vähän piilossa olevaa juoksukuntoani rauhassa vailla kiirettä. Seuran treenit ovat olleet jäissä koronan vuoksi, mutta olen käynyt juoksemassa ja hoitamassa sosiaalisia suhteita juoksukaverien kanssa pienissä porukoissa. Isompi lapsistani ei enää oikein innostu pyöräilystä juoksulenkkiseuranani, mutta kuopukselle hidas vauhtini on vielä ihan sopiva. Yksin lenkkeillessä olen kuunnellut ahmien true crime -kertomuksia (vahva suositus: Jäljillä -podcastille).

Miltä sinun treenikevääsi näyttää? Oletko sinä asettanut itsellesi tavoitteita?

❤ Lilli G (olen Instagramissa nimimerkillä lilligronroos)

KUVAT: Milla Palkoaho

Edit: Kympin ennätys korjattu oikealle minuuttilukemalle 43 -> 42. Unohdin, miten nopea olen. 😀

Testissä Asics Novablast -juoksukengät

*Kengät saatu testiin.

Olen ollut viime vuosina hyvin merkki- ja jopa malliuskollinen juoksukenkien suhteen. Rakkauteni Adidas Adizero Boston -lenkkareita kohtaan on ollut kestävä ja syvä. Uusien juoksukenkämallien kokeilu on työlästä ja kallista, joten olen tyytynyt pysymään uskollisena sitä mallia kohtaan, jonka tiedän sopivan jaloilleni. Mieleeni hiipi tämän vuoden aikana kuitenkin pieni kiinnostuksen poikanen paksupohjaisia lenkkareita kohtaan, koska moni juoksututtuni tuntui tykästyneen sellaisiin. Siksi otin avoimin mielin testiin Asics Novablast -lenkkarit, kun niitä minulle tarjottiin.

Asics Novablast on neutraali juoksukenkä. Vaikka kengässä on paksu pohja, kenkä painaa vain 215 grammaa. Pohjassa ei ole hiilikuitulevyä, mutta Flytefoam Blast -materiaalin luvataan tuovan trampoliinimaisen efektin askeltamiseen. Kengässä on 10 millimetrin droppi (sama kuin tutuissa Bostoneissa). Kenkien päällinen on kevyttä ja hengittävää verkkomateriaalia. Käytän Adidaksen kengissä kokoa 42. Näistä kengistä tilasin ehkä pienellä riskillä koon 41,5. Olin varautunut siihen, että kenkä olisi minulle lestiltään liian leveä, joten halusin mahdollisimman pienen koon. Kenkä istuu onneksi hyvin ja varpaillekin on noin sadan juostun kilometrin perusteella juuri ja juuri riittävästi tilaa.

Ensimmäisellä testilenkillä Asics Novablast -lenkkarit tuntuivat vähän erikoisilta. Paksu pohja, totuttua pehmeämpi vaimennus ja pohjan etuosan voimakkaasti kaareva muoto vaativat vähän totuttelua. Olen juossut niin pitkään samoilla lenkkareilla, että uudenlaiselle juoksutuntumalle piti antaa aikaa. Lenkki lenkiltä aloin kuitenkin pitää kengistä enemmän ja enemmän. Kenkä tuntuu juostessa kimmoisalta ja pohjan kaarevuus on lopulta oikeastaan aika miellyttävän tuntuinen juostessa. Ihan kuin askel rullaisi vähän paremmin näiden kenkien avulla. Testilenkkarien tumma väri (black/graphite grey) sopii hyvin tänne sateisten plussakelien Helsinkiin näin talviaikaankin. Ainoa miinus on, että päällysmateriaali imee kosteuden sisäänsä todella tehokkaasti. Kerran minun oli pakko lyhentää lenkkiäni, kun varpaat jäätyivät suoraan kenkien läpi satavasta jäätihkusta.

Minulla oli viime viikolla tiukka neljän päivän treeniputki, johon kuului kuusikymmentä kilometriä juoksua sekä kuormittava kontrastivoimaharjoitus. Juoksin sekä hitaat lenkit että vetotreenin näillä Asics Novablast -lenkkareilla ja oli huomionarvoista, miten nopeasti jalat palautuivat treeniputkesta. Pehmeä, hyvin vaimennettu kenkä todella säästää jalkoja. Se on tervetullutta, kun alan pian lisätä viikkokilometrejä maratonharjoittelukauden alkaessa.

Lähdin testaamaan Asics Novablast -lenkkareita vailla sen suurempia ennakko-odotuksia. Kenkien keveys ja kimmoisuus yllättivät positiivisesti. Lenkkarit eivät varmasti sivuuta täysin rakkauttani Bostoneihin, mutta tuovat hyvän lisän kenkävalikoimaani. Voisin vakavasti harkita juoksevani tulevan kevään maratonin Asics Novablasteilla.

Peruskuntokauden voimaharjoitusohjelma – alkutestit

Kävin viime keväänä ja kesänä Trainer4You Voimavalmentajakoulutuksessa ja laadin koulutuksen lopputyönä itselleni juoksua tukevan voimaharjoitusohjelman peruskuntokaudelle. Avasin voimaohjelmani perusteita jo 9.8.2020 julkaisemassani blogitekstissä. Toissa viikolla juoksemani Kaarinan Maratonin kymppi oli ekstrakisa tälle syksylle, joten olen ehtinyt jo pitää ylimenokautta muutaman viikon ajan. Nyt on siis hyvä hetki aloittaa voimaharjoitusohjelma. Vaikka olen ollut hyvässä juoksukunnossa, on olo muuten ollut suorastaan löysä liian vähäisen voimaharjoittelun vuoksi. Sormet oikein syyhyävät päästä tekemään asialle jotain. Juoksua tukeva voimaharjoitusohjelmani on herättänyt paljon kiinnostusta sekä seurakaverieni että sosiaalisen median seuraajieni parissa, joten olen luvannut jakaa voimaharjoittelun etenemistä Instagramiin ja blogiin.

Maksimi- ja nopeusvoimaharjoittelusta, joihin aion seuraavan kolmen kuukauden aikana panostaa, on tutkimusten mukaan hyötyä kestävyysjuoksun taloudellisuudessa sekä vammojen ennaltaehkäisyssä. Kärsin itse kroonisesta lonkkavammasta (lonkkamaljan labrumvamma), mikä aiheuttaa aika ajoin oikean pakaran jumiutumista ja sen seurauksena myös hermosärkyä oikeassa raajassa. Tiedän kokemuksesta, että säännöllinen voimaharjoittelu auttaa pitämään oireilua kurissa. Haluaisin juosta alkukesällä 2021 maratonin, mutta lonkkani ei tule kestämään tavoitteellisen maratonharjoittelun vaatimaa juoksumäärää, ellen saa sitä ennen lonkkaa ympäröiviä lihaksia vahvistettua. Siksi panostankin nyt voimaan ehkä jopa vähän juoksuharjoittelun kustannuksella. Toisaalta, jos saan selkeän voimaharjoitusjakson avulla kehitettyä juoksun taloudellisuutta, on sillä mahdollisesti myönteinen vaikutus myös juoksuvauhteihini.

Alla on Voimavalmentajakoulutuksessa suunnittelemani jaksotus, jossa sovelletaan blokkiperiodisaatiota. Kaarinan maratonin kymppi siirsi voimaohjelman alkua viikolla, joten se loppuu alkuperäisistä suunnitelmista poiketen vasta tammikuun viimeisenä päivänä. Juoksen normaalisti noin 50-70 kilometriä viikossa (maratonharjoittelukaudella enemmänkin), joten kilometrimäärät vähenevät jonkin verran perusvoima- ja maksimivoimajaksoilla. Nopeusvoimajaksolla juoksu jää juuri ja juuri ylläpitoon. Pyrin neljän viikon jaksolla tammikuussa optimoimaan nopeusvoimaominaisuuksien kehittymisen ennen kuin kestävyysharjoittelu taas lisääntyy ja nopeusvoimaominaisuudet siirtyvät ylläpitoon. Liian kuormittava kestävyysharjoittelu voi heikentää maksimi- ja erityisesti nopeusvoimaharjoittelun vastetta ja siksi on ihan perusteltua rajoittaa kestävyysharjoittelun määrää hetkellisesti. Pitkällä tähtäimellä kestävyyskunto kehittyy tietysti nimenomaan kestävyysharjoittelun avulla. Maratonharjoittelukaudella, kun treenin painotus siirtyy taas voimakkaammin juoksuun, pyrin tekemään voimaharjoituksen kerran viikossa. Voit lukea lisää voimaohjelmani periaatteista elokuussa julkaisemastani blogitekstistä.

Säännöllinen testaaminen on tärkeä osa ohjelmointia, jos haluaa konkreettista dataa kehittymisestä. Maksimivoimatestien tuloksia voi myös hyödyntää laskiessa kuhunkin treeniin sopivia painoja (esimerkiksi 5 toiston maksimi on laskennallisesti noin 85% ykkösmaksimituloksesta). Maksimivoimaan valitsin testiliikkeiksi maastavedon, takakyykyn ja yhden jalan hip thrustin, nopeusvoiman kehittymistä päätin seurata kevennyshypyn ja vauhdittoman 5-loikan avulla. Maksimi- ja nopeusvoimatestien tulokset näkyvät alla.

En saanut kyykystä luotettavaa ykkösmaksimia, koska en ole pitkään aikaan kyykännyt isommilla painoilla. Kahden toiston maksimi on laskennallisesti noin 95% ykkösmaksimista. Yhden jalan hip thrustin testaaminen osoittautui myös yllättävän hankalaksi, mutta jokin unilateraalinen liike on hyvä maksimivoimatestistössä hyvä olla, koska juoksukin on unilateraalista.

Koska toteutan nyt elämäni ensimmäistä voimavalmennusohjelmointia, vähän jopa jännittää jakaa edistymistä kaiken kansan nähtäville. Toisaalta on kiva jakaa omaa oppimistaan myös muille. Olen tehnyt ohjelmoinnin vahvasti tieteeseen perustuen, joten jos vain pysyn terveenä, jonkinlaista kehittymistä on odotettavissa niin maksimi- kuin nopeusvoimankin saralla. Jos voimaharjoittelun viikkovolyymit olisivat suuremmat, voisi kehitystä luonnollisesti olla odotettavissa vieläkin enemmän. Päälajini on kuitenkin edelleen kestävyysjuoksu, joten maksimi- ja nopeusvoimatulosten kehittyminen ei ole itsetarkoitus. Olennaista on kehittää hermo-lihasjärjestelmän voimantuottokykyä nimenomaan kestävyysharjoittelua silmällä pitäen. Maksimi- ja nopeusvoiman kehittymisen ohella minua kiinnostaa todella paljon se, millä tasolla pystyn ylläpitämään juoksukuntoani läpi peruskuntokauden ja mistä lähtökohdista pääsen helmikuussa aloittamaan sitten maratonharjoittelun. Toivon pysyväni nyt terveenä ja poissa karanteenista, jotta pääsen harjoittelemaan täysipainoisesti. Korona-aikana täytyy tietysti olla valmistautunut kaikkeen.

Jos aihe kiinnostaa sinua, pysy kuulolla. Raportoin harjoittelun etenemistä Instagramissa ja täällä blogissa. Seuraavassa voimaharjoitusohjelmaa koskevassa blogitekstissä avaan tarkemmin ensimmäisen neljän viikon mesosyklin ohjelmointia.

– Lilli G

Suunta on ylöspäin! Käyn nyt korona-aikana pääosin oman kouluni kuntosalilla, jossa ei yleensä ole ruuhkaa. Sali on pieni ja matalakattoinen, mutta siellä on ihan kelpo varustus. Helppo kehua, kun itselläni on ollut sormet pelissä salin varustamisessa.

Huoltajan roolissa kotirataultrassa

Juoksin ensimmäiset puolimaratonini ja maratonini yhteisillä reissuilla pikkuveljeni vaimon Helin kanssa. Meillä on samanikäiset lapset ja pitkänmatkanjuoksu oli yhteinen intohimomme ollessamme äitiyslomilla ja hoitovapailla. Siinä missä minä olen innostunut viime aikoina maratonia lyhyempien matkojen juoksemisesta, Heliä ovat alkaneet kiinnostaa ultramatkat. Tänä syksynä Heli päätti toteuttaa unelmansa ultramatkasta ja ilmoittautui 100 kilometrin kisaan Wihan kilometreille Tampereelle lauantaina 31.10.2020. Minä lupasin lähteä huoltajaksi. Vaikka Wihan kilometrit peruttiin koronan vuoksi, ultrajuoksuviikonloppu pysyi kalenterissa. Nyt se vaan juostaisiin kotirataultrana Nurmijärvellä Tampereen sijaan.

Heli on juoksijana todella kestävä. Maratonin mittaiset pitkikset ovat Helille arkipäivää. Parhaimmillaan viikkokilsat ovat pyörineet 160-180 kilometrin välillä. Tänä vuonna juoksukilometrejä on kertynyt jo noin 3900. Juoksun lisäksi hän harrastaa salibandya ja kuntosalia, sekä välillä treenaa myös crosstrainerilla ja spinningpyörällä. Sadan kilometrin juokseminen ei siis ollut mikään tuulesta temmattu haave, vaan täysin realistinen tavoite.

Matkustin lasten kanssa veljeni perheen luo jo perjantai-iltana, jotta ehtisimme käydä läpi lauantain aikataulun. Heli oli tehnyt kirjallisen suunnitelman päivän kulusta. Suunniteltu reitti kulki kahdeksikkoa Nurmijärven ja Rajamäen välillä, jolloin huolto olisi helppo toteuttaa aina 15 kilometrin ja 10 kilometrin lenkkien nivelkohdassa lähellä veljeni perheen kotia. Koska nestettä ja energiaa piti saada sisuksiin 20 minuutin välein, ottaisi Heli selkäänsä juomarepun, jota hän täydentäisi aina huoltopisteellä. Olin luvannut , että voisin juosta mukana noin 30 kilometriä päivän aikana ja lisäksi tarvittaessa pyöräillä vierellä. Ensimmäisen 25 kilometriä hän juoksisi yksin, seuraavalle kierrokselle minä lähtisin juoksemaan omaa viikonloppupitkistäni. Kolmas kierros kuluisi musiikkia kuunnellen ja neljännellä kierroksella tulisin pyörällä seuraksi. Ainakin ensimmäisen puolikkaan Heli aikoi juosta 6:30 min/km vauhtia. Lähtö aamulla tapahtuisi kello 8:00 ja maalissa Heli olisi ennen iltakahdeksaa, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan.

Aamu oli yllättävän kylmä. Lämpömittari oli pakkasen puolella, kun Heli pakkasi reppunsa ja lähti matkaan. Oli kuitenkin täysin tyyntä, eikä sateen mahdollisuuskaan ollut suuri. Heli oli pakannut minulle valmiiksi huoltokorin, jonka toisin ensimmäisen kerran huoltopisteelle kello 9:40. Korissa oli urheilujuomaa, vettä, banaania, taateleita, suklaata, hedelmäsokeritabletteja, sipsejä, pikkupullia sekä vauvoille tarkoitettuja pussipuuroja. Lisäksi jääkaapissa odotti hiilihapoton kokis sekä energiajuoma. Ne Heli haluaisi huoltopisteelle vasta iltapäivällä. Energiageelejä hän ei harrasta, koska vatsa ei niitä kuulemma kestä (tuttu tunne).

Alkumatka sujui odotusten mukaisesti. Heli saapui ensimmäiselle ja toiselle huoltotauolle minuutilleen suunnitellussa ajassa. Suunniteltu juoksuvauhti oli helppoa matalatehoista peruskestävyysvauhtia, joten ongelmia ei ollut odotettavissakaan alkumatkasta. Toisen huoltotauon jälkeen kello 10:50 jätimme huoltokorin ojaan ja lähdin Helin matkaan taittamaan seuraavaa 25 kilometrin kahdeksikkoa. Heli oli hyvissä voimissa ja rauhallisella mielellä. Juttelimme niitä näitä. Annoimme kilometrien kulua. Heli pakotti itsensä ottamaan lisäenergiaa tasaisin väliajoin. Ensimmäinen puolikas urakasta pitäisi sujua ongelmitta. Toisella puolikkaalla alkaisi taistelu.

Tulimme kolmannen kerran huoltopisteelle suunnitellusti kello 12:30. Heli täytti reppunsa ja jatkoimme matkaa. Minulla olisi vielä kymppi taivallettavana, Helillä 60 kilometriä. Ei mene nallekarkit aina tasan. Reitti ei ollut aivan tasainen. Nurmijärvellä reitille osui pari jyrkempää nousua, Rajamäen päässä oli ainakin parin kilomertin verran loivaa nousua. Ulospäin väsymisen merkkejä ei ollut juurikaan nähtävissä, vaikka matkaa oli taitettu jo maratonin verran. Helin juoksuasento pysyi hyvänä ja askellus totutun tikkaavana. Hän kuitenkin kertoi juomarepun painavan ikävästi hartioita ja etureisien olevan aika tyhjät. Tunnen Helin vuosien ajalta ja tiedän, ettei hän valita vähästä. Siksi olin aavistuksen huolissani. Matkaa oli taivallettavana vielä yli puolet. Tarjouduin ottamaan Helin juomarepun sisällön omaan reppuuni, mutta Heli vannoi jaksavansa kantaa liivin painon itse. Kun omaan pitkistäni oli jäljellä kolmisen kilometriä, vaadin saada lötköpullot itselleni. Ainakin voisin hetkeksi helpottaa matkantekoa.

Saavuimme 50 kilometrin huoltopisteelle kello 13:40. Olin juossut pitkästä aikaa 25 kilometrin mittaisen lenkin, mutta se tuntui vain pieneltä pyrähdykseltä. Kun toinen juoksee sataa kilometriä, 25 kilometriä ei tunnu missään. Täytin Helin lötköpulloihin vettä ja kokista, annoin hänelle kuulokkeet ja lähdin syömään lounasta. Seuraavan kerran tapaisimme 65 kilometrin huoltopisteellä kello 15:20. Olimme sopineet, että lähtisin alkuperäisistä suunnitelmista poiketen mukaan pyörällä jo 65 kilometrin kohdalla, koska Heli koki siitä olevan apua. Lupasin juosta vielä illan viimeiset 10 kilometriä mukana, jos sinne saakka selvittäisiin.

Kun Heliä ei näkynyt huoltopisteellä kello 15:20, arvasin ettei kaikki ollut hyvin. Vähitellen suoran päässä alkoi vilkkua tuttu hahmo. Heli eteni kuitenkin kävellen. Vaikeudet olivat alkaneet noin 60 kilometrin kohdalla. Keho ei oikein enää suostunut ottamaan vastaan energiaa ja jalat alkoivat olla todella kipeät. Heli oli tehnyt päätöksen, että jättäisi tällä kertaa leikin kesken 75 kilometrin kohdalla. Pidemmälle eivät rahkeet riittäisi tällä kertaa. Lähdimme kuitenkin yhdessä vielä taittamaan viimeisiä kilometrejä, Heli kävely-juoksu -yhdistelmällä, minä pyöräillen. Helin juoksu näytti edelleen päällisin puolin ryhdikkäältä ja kevyeltä, vaikka hän vähän väliä vaihtoikin juoksun kävelyksi.

Lähestyessämme viimeistä kertaa Rajamäen keskustaa, auto edessämme pysähtyi ja autosta nousi mies taputtamaan meille. Ensin ajattelimme, että joku paikallinen oli ajanut päivän aikana saman juoksijan ohi niin monta kertaa, että tajusi Helin juoksevan poikkeuksellisen pitkää suoritusta. Kannustaja oli kuitenkin tullut varta vasten kannustamaan. Olin raportoinut juoksun etenemistä pitkin päivää sosiaaliseen mediaan ja seurakaverimme Markus oli päättänyt ajaa paikan päälle todistamaan tilannetta. Mikä ihana ele! Uskon, että Heli sai tästä yllättävästä kannustuksesta juuri sopivasti lisäenergiaa viimeisille kilometreille.

Kun viimeinen kymppi oli täynnä, kello oli varttia vaille viisi. Heli oli taivaltanut 75 kilometriä 8 tunnissa ja 44 minuutissa yksin kotirataultransa ainoana osallistujana. Yli työpäivän mittainen juoksulenkki. Tuosta noin. Vaikka 100 kilometrin unelma ei tällä kertaa täyttynytkään, on 75 kilometriäkin kunnioitettava suoritus. Sellainen, josta en itse uskaltaisi haaveillakaan. Jos ja kun Heli jatkaa ultrajuoksu-uraansa, on hän seuraavalla kerralla taas kokemusta viisaampi. Olihan tämä hänen ensimmäinen yli 50 kilometrin lenkkinsä. En itse koe ultrajuoksua omaksi lajikseni, mutta oli kyllä valtavan kiinnostavaa elää mukana huoltajan roolissa. Taisin jo lupautua mukaan myös seuraavaan sadan kilometrin yritykseen – pitäytyen tiukasti huoltajan roolissani.

Vielä kerran onnea Heli, olet mun idoli!

Vastuu elämäni valinnoista on minulla itselläni

Muutama viikko sitten arki meinasi viedä minusta mehut. Viikot töissä olivat hektisiä ja fyysisesti kuormittavia. Kauden odotetuimmat juoksukisat olivat käsillä ja tein viimeistelytreenejä niitä varten. Elokuun lopussa juoksin vielä onnistuneen ennätysjuoksun SAUL:n SM-maantiekympillä, mutta kaksi viikkoa myöhemmin keskeytin SAUL:n SM-ratakympin. Keho kävi liian kovilla kierroksilla. Olin väsynyt. Hengästytti ja ahdisti. Otti päähän, että olin jälleen kerran ajamassa itseäni ylikuormitukseen. Vihelsin pelin poikki ja pysähdyin miettimään, miten saisin paketin kasaan.

Elän vahvasti omannäköistäni elämää. Olen aina ollut aktiiviliikkuja ja minulle on ollut itsestäänselvyys, että rakennamme myös lapsiperhearkea siten, että pystyn pitämään kiinni omista liikuntaharrastuksistani. Vaikka treenimäärät eivät ole vanhemmuuden myötä vähentyneet, lajikirjo on kaventunut. Siinä missä ennen kävin tanssitunneilla, jumpissa, kuntosalilla ja juoksemassa sekä pelaamassa pesistä ja pipolätkää, nykyään suuntaan energiani lähinnä juoksuun sekä juoksua tukevaan lihaskuntoharjoitteluun ja kehonhuoltoon. Monipuolisuuden tilalle on tullut tavoitteellisuus.

Vaikka harrastan juoksua tavoiteorientoituneesti, paperilla arkemme on tasapainoinen. Meillä on kaikilla omat menomme, mutta ehdimme viettää myös paljon aikaa kotona koko perheen kesken. Minun on nykyään oikeastaan aika helppo sujautella treenejäni viikkokalenteriin. Silti välillä täytyy todeta, että asiat voivat toimia paperilla paremmin kuin todellisuudessa. En pysty aina ennakoimaan, miten raskaita työviikkoni ovat. Joskus olen fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa työpäivien päätteeksi, eikä silloin ole mitään järkeä lähteä tekemään enää illalla kovaa treeniä, vaikka sellainen olisi ollut suunnitelmissa. Joskus lapset kaipaavat läheisyyttä ja rauhallista yhdessäoloa niin paljon, etten kerta kaikkiaan raaski lähteä lenkille. Aika ajoin unohdamme puhua aikatauluista kotona toisillemme, jolloin arkeen tulee yllättäviä päällekkäisyyksiä. Joskus nukun huonosti ja se taas vaikuttaa ihan kaikkeen.

Välillä teen treenejä Turtlesin ja muiden supersankareiden kanssa. (Frog-lastenpyörät saatu)

Silloin, kun lasista meinaa läikkyä yli, on hyvä muistaa, että olen itse rakentanut arkeni sellaiseksi kuin se on. Olen halunnut tämän elämän, jota elän. Lapsiperhe-elämä, lukion opettajan ammatti ja juoksun aktiiviharrastaminen ovat kaikki omia valintojani. Miten kiitollinen saankaan olla kaikesta, mitä minulla elämässäni on! Palapeli on mahdollista saada toimimaan, mutta kaikilla kolmella osa-alueella en voi loistaa samanaikaisesti. Lasten kanssa on ihana käydä uimahallissa, metsäretkillä, harrastuksissa ja niin edelleen, mutta he eivät todellakaan tarvitse jatkuvaa aktivointia. He saavat aikansa kulumaan mainiosti myös legoja rakentaen ja pihaleikeissä naapurin lasten kanssa – nykyään jopa ilman aikuisen välitöntä valvontaa. Lukion opettajan työssäni on hektisiä vaiheita lukuvuoden aikana, mutta minulla on myös paljon vaikutusvaltaa siihen, miten opetustani toteutan. Myös juoksuharrastus on valinta ja olen itse vastuussa siitä, ettei harrastus karkaa elämäni olosuhteisiin nähden liian tiukkapipoiseksi. Kesäisin treeni kulkee yleensä aina hyvin, mutta muina vuodenaikoina työ syö terävintä kärkeä harjoittelusta. Se vain täytyy hyväksyä.

Juoksulla on minulle vahva sosiaalinen merkitys . Kuva otettiin tämän aamun yhteislenkiltä.

Kaksi viikkoa sitten keskeytyneen kisan jälkeen (ja oikeastaan jo ennen sitä) rauhoitin tietoisesti elämää. Järjestelin työpäiviä siten, että ehdin pitää myös taukoja. Vetelin töissä rohkeasti mutkia suoriksi. Jätin treenaamisen, mutta liikuin edelleen päivittäin työmatkapyöräillen ja liikuntatunneilla opiskelijoideni kanssa. Illat vietin kotona. Menin aikaisin nukkumaan. Kaiken keskiössä oli palautuminen.

Nopea reagoiminen orastaviin ylikuormitusoireisiin tuntui toimivan. Kävin eilen juoksemassa testimielessä Helsinki10:n ja kulku oli taas hyvä. Sain juostua ehjän ja tasooni nähden oikein mallikkaan kisan. Palauduin myös juoksusta hyvin. Olen niin ylpeä siitä, että osasin tällä kertaa laskea kierrokset alas riittävän nopeasti. Hyvä minä! Tulevat viikot ovat (ainakin paperilla) töiden puolesta alkusyksyn viikkoja helpompia, joten pystyn varmasti taas juoksemaan vähän enemmän. Olin ajatellut jo taputella tämän vuoden kisakauden, mutta Kullbergin Sanna esitti minulle tarjouksen, josta on vaikea kieltäytyä. Ehkä käyn kuitenkin jahtaamassa sitä 43 minuutin alitusta vielä kerran tänä syksynä.

Tsemppiä muillekin oman elämänsä urheilijoille treenien ja muun elämän yhteensovittamiseen. Ei ole aina helppoa ei.

Voit laittaa blogini seurantaan oikeasta ylälaidasta löytyvästä painikkeesta. Instagramissa olen nimimerkillä lilligronroos.

Helsinki10:n jälkeen hymyilytti. Kuvan otti Heli Karvonen.

Ferritiinin seurantamittaus Terveystalon Voimat vähissä -tutkimuspaketilla

*Kaupallinen yhteistyö Terveystalon kanssa. 

Blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, että minulla diagnosoitiin reilu vuosi sitten raudanpuute. Menin lääkäriin toukokuussa 2019, kun ihmettelin tolkutonta väsymystä ja suorituskyvyn äkkinäistä laskua. Verikoetuloksista selvisi, että hemoglobiinini oli pudonnut alle viitearvojen (114 g/l) ja rautavarastoni olivat käytännössä tyhjät (ferritiini 5 ug/l).

(Hemoglobiinin viitearvot ovat naisilla 117-155 g/l ja ferritiinin 10-150 ug/l. On yksilöllistä, millä ferritiiniarvolla ihminen saa raudanpuutteesta johtuvia oireita mutta jos ferritiini on alle 30 ug/l, on syytä epäillä raudanpuutetta. Voit lukea lisää ferritiinistä Terveystalon artikkelista.)

Olin todennäköisesti kärsinyt raudanpuutteesta jo pitkään ennen diagnoosia, sillä minulla oli ollut omituisia oireita, kuten voimattomuutta, jäsenten kolotuksia, sydämentykytyksiä ja univaikeuksia jo useamman vuoden ajan. Vaikka ympärilläni oli monia naisia, jotka kärsivät matalista rauta-arvoista, en uskonut omien oireideni johtuvan raudanpuutteesta, koska syön monipuolisesti sekaruokaa. Ennen kuin suorituskykyni kyykkäsi keväällä 2019, olin kuitannut oudot oireet normaaliin hektistä pikkulapsiarkea elävän ihmisen elämään kuuluviksi. Ihminen tottuu mitä ihmeellisimpiin asioihin!

Nykyään tiedostan, että olen raudanpuutteen suhteen monesta syystä riskiryhmässä. Hedelmällisessä iässä olevat naiset menettävät rautaa kuukautisvuodossa ja lisäksi raskaudet, joita minulla on takana kaksi, altistavat raudanpuutteelle. Muita altistavia tekijöitä itselläni ovat muun muassa runsas maitotuotteiden käyttö, kahvin juonti aterioiden yhteydessä, sekä säännöllinen kestävyysjuoksuharjoittelu.

Sain apua raudanpuutteesta johtuviin oireisiin syömällä kaksi kertaa päivässä Ferrodan (100 mg) + C-vitamiini -rautavalmistetta. Vältin  lisäksi maitotuotteiden ja kahvin nauttimista rautapitoisten aterioiden yhteydessä. Hemoglobiini nousi kesän aikana viitearvoihin ja ferritiinikin alkoi nousta hitaasti mutta varmasti. Pystyin jatkamaan säännöllistä juoksuharjoittelua lopulta aika nopeasti rautakuurin aloittamisen jälkeen. Jäsenten kolotukset vähenivät ja levottomat jalat alkoivat rauhoittua. Söin rautaa päivittäin lopulta reilun viiden kuukauden ajan.

Rautakuurin jälkeen olen käynyt säännöllisesti tarkastamassa rauta-arvoni. Hemoglobiinini on ollut hyvä ja ferritiiniarvokin on ollut turvallisella tasolla, korkeimmillaankin kuitenkin vain 45 ug/l. Olen syönyt varsinaisen rautakuurin jälkeenkin rautalisää, mutta huomattavasti aiempaa epäsäännöllisemmin. Nyt kesällä aloin epäillä, että rauta-arvoissa olisi taas ongelmia. Halusin tutkituttaa veriarvoni, jotta tietäisin, missä mennään.

Kävin tällä viikolla tarkistamassa veriarvoni Terveystalon Voimat vähissä – tutkimuspaketilla. Voimat vähissä -tutkimuspaketti kattaa kaikki tärkeimmät laboratoriotutkimukset raudanpuutteen selvittämiseksi. Ferritiinin ohella tutkimuspakettiin kuuluvat perusverenkuva, tulehdusarvo, B12-vitamiini ja folaatti. Tutkimukseen pääsee ilman lääkärin lähetettä, mutta jos veriarvoissa ilmenee jotain poikkeavaa, Terveystalosta löytyy asiaan perehtyneitä erikoislääkäreitä ja muita asiantuntijoita, kuten ravitsemusterapeutteja, hoitamaan tilannetta eteenpäin.

Sain varattua ajan näytteenottoon helposti netistä heti seuraavalle aamulle. Tuntui luksukselta, etten joutunut jonottamaan muutenkin hektisenä aamuna verikokeeseen pääsyä, vaan sain homman hoidettua pois alta kymmenessä minuutissa. Tulokset tulivat vuorokaudessa Terveystalon Oma Terveys -sovellukseen (arvioitu aika oli 2-3 päivää). Tulosten mukaan kaikki tutkitut arvot olivat viitearvojen sisällä. Hemoglobiiniarvoni oli hyvällä tasolla (138 g/l), mutta ferritiini oli sen sijaan niin  matala (26 ug/l), että raudanpuute-epäilyni taisi osua oikeaan.

Säännöllinen rauta-arvojen seuraaminen on selvästi minun kohdallani aivan välttämätöntä. En kaikesta päätellen saa tällä hetkellä rautaa imeytymään riittävästi ravinnosta, joten minun täytyy turvautua rautalisään. Edessä on taas uusi pidempi rautakuuri, jotta saisin ferritiinin nousemaan kunnolla. Vaikka alhaiset rautavarastot ja raudanpuutteen aiheuttamat ongelmat harmittavat, olen kuitenkin onnellinen siitä, että syy oudoille oireille jälleen löytyi. Olen saanut samaan vaivaan aiemminkin lääkärin hoito-ohjeen, joten uskallan nyt aloittaa rautakuurin omin päin. Jos en saa ferritiiniä pysymään turvallisella tasolla rautalisän avulla, pitää minun palata lääkärin vastaanotolle pohtimaan jatkotoimenpiteitä.

Viiden kilometrin testijuoksu Aktia Maantiecupissa

Kuten pari viikkoa sitten blogissa kerroin (linkki), olen yrittänyt löytää tänä kesänä uutta vaihdetta juoksuvauhteihini. Haaveenani on parantaa kympin ennätystäni (43:38) alkusyksyn kisoissa. Treenit ovat maistuneet ja minulla on ollut sellainen olo, että vauhtia on alkanut pikkuhiljaa löytyä. Päätin lähteä tekemään juoksukunnon väliaikatsekkauksen viime sunnuntaina Aktia Maantiejuoksucupiin viidelle kilometrille. 

En ole koskaan ennen juossut viittä kilometriä lappu rinnassa. Tai oikeastaan olen. Juoksin parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana vaihto-oppilaana Kaliforniassa kolmea mailia koulun maastojuoksujoukkueessa. En valitettavasti muista yhtään, millä vauhdeilla kolme mailia silloin taittui, eikä mieleeni ole jäänyt myöskään yhtään taktista ajatusta, josta ammentaa. 

Tein heinäkuussa muutaman kovan vauhtitreenin, joiden perusteella arvioimme valmentajan kanssa vitosen kisavauhdiksi 4:06-4:10 min/km. Oli realistista tavoitella 21 minuutin alitusta. Haastetta vauhdin arviointiin aiheutti tietoisuus siitä, että Aktiassa reittiprofiili on menomatkalla alamäki- ja paluumatkalla ylämäkivoittoinen. Alku piti siis uskaltaa juosta kovaa, mutta kuitenkin malttaa olla juoksematta jalkoja alta liian varhain. 

Olin valmistautunut vitosen starttiin huolellisesti. Koko edeltävän viikon treenit oli laadittu kisaa silmällä pitäen. Juoksukilometrejä tuli selkeästi normaalia vähemmän ja vauhtitreenit olivat kuormitukseltaan hyvin maltillisia. Jalat tuntuivat siksi todella tuoreilta. Oli sellainen kutina, että nyt voisi kulkea. 

Nukuin kisa-aamuna harvinaisen pitkään, söin ison aamiaisen ja lähdin kisapaikalle Vantaan Hakunilan urheilupuistoon hyvissä ajoin. Kävin hoitamassa jälki-ilmoittautumisen ja palloilin hetken kisapaikalla ennen alkuverkalle lähtöä. Keli oli lämmin, mutta pilvet toivat ajoittaista helpostusta paahteeseen. Tuulta oli jonkin verran, mutta ei haitaksi asti.

En ole ennen juossut Aktia Maantiejuoksucupissa, joten halusin käydä alkuverkalla vähän tutustumassa reittiin. Reitti on hyvin yksinkertainen, 2,5 kilometriä tien vartta yhteen suuntaan, U-käännös ja paluu takaisin. On ihan mieletöntä, miten kaunis maalaistie löytyy niin läheltä Helsinkiä! Reitti ei tosin ole varmaan ihan yhtä silmiä hivelevä talvijuoksusarjan normaaleina ajankohtina joulu-maaliskuussa. 

Vaikka olen yleensä tosi kova kisajännittäjä, nyt minulla oli jotenkin rauhallinen olo. Tiesin, että vitonen pitää juosta vahvasti epämukavuusalueella, mutta kärsimystä kestäisi vain lyhyen aikaa. Kai olin myös aika itsevarmana siitä, että kulku olisi hyvä. Kroppa on toiminut tänä kesänä niin hyvin treeneissä. Rentoutta valmistautumiseen toi myös seurakaverien läsnäolo. Odottavan aika ei ole niin pitkä, kun voi vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. 

Vitosen lähtö oli klo 14:10, kymmenen minuuttia kympin juoksijoiden jälkeen. Juoksijoita oli vitosella vain vähän, joten en ottanut paineita sijainnistani lähtöviivalla. Mitään suuria ruuhkia ei olisi odotettavissa. Lähdin matkaan totuttuun tapaan vähän turhan optimistisella vauhdilla. Porukassa iskee helposti vauhtisokeus. Tiedostin, että nyt painellaan liian kovaa, mutta toisaalta loiva alamäki teki menosta kevyttä. Annoin siis mennä. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 3:57. Olo oli kuitenkin hyvä ja reittikin tuntui edelleen viettävän alamäkeen, joten en malttanut hidastaa menoa kovin paljon. Seuraavan kilometrin väliaika oli 4:04. Edelleen vähän turhan kovaa. Alkoi pelottaa, mitä loppumatka toisi tullessaan. Vaikka vitonen on lyhyt pyrähdys, on siinä juostavaa, jos lähtee liian kovalla vauhdilla matkaan. Ylämäkivoittoinen loppupuolisko kuumotteli mielessä. 

Kahden ja puolen kilometrin kohdalla tein U-käännöksen ja lähdin kohti maalia. Paluumatka olisi taatusti tuskainen. Kolmas kilometri taittui aikaan 4:11. Jalat alkoivat painaa. Syke keikkui yli 170:ssä, eli selvästi anaerobisen kynnyksen yläpuolella. Vauhti ei varmasti enää kiihtyisi, mutta jospa saisin pidettyä sen jotakuinkin tasaisena loppumatkan ajan. Psyykkasin itseäni. Kunnon pitäisi kyllä kestää. Olinhan koko kesän tehnyt kovia hapenottotreenejä. Neljänteen kilometriin käytin aikaa 4:13 minuuttia. Tuntui todella pahalta, mutta niin kai vitosella kuuluukin tuntua kilometri ennen maalia. Pirullinen, loiva ylämäki ärsytti vietävästi.

Maalialueelta kantautuva kuuluttajan ääni noin 700 metriä ennen maalia antoi kuitenkin voimaa. Alle kaksi ratakierrosta enää jäljellä. Sen jaksaisin painaa vaikka tajunnan rajamailla. Kun pääsin vihdoin kääntymään urheilupuiston parkkialueelle ja kohti maalia, yritin kiihdyttää, mutta jalat oli auttamatta juostu loppuun. Mielessä oli tasan yksi asia, maali. 

Kello pysähtyi maalissa aikaan 20:56. Keräilin itseäni maassa jonkin aikaa. En muista milloin oli viimeksi tuntunut niin pahalta juoksun jälkeen. Mutta hei, mä onnistuin! Saavutin tavoitteen 21 minuutin alittamisesta (keskivauhti 4:08 min/km). Kesän treenijakso on todella saanut dieselveturiin vähän vauhtia. Mahtavaa! 

Vitosen kisamatka oli lopulta aika kiva. Vaikka vauhti hiipui tällä kertaa loppua kohden, olen ylpeä, että uskalsin juosta rohkean juoksun. Aktian reittiprofiili on sellainen, että viimeisillä kilometreillä kiriminen olisi ollut joka tapauksessa vaikeaa. Ehkä olisin voinut  aloittaa maltillisemmin, mutta mitään suurta kamelin selän katkeamista ei onneksi lopulta tapahtunut, vaikka vauhti hidastuikin kilometri kilometriltä. 

Kohta alkaa syksy ja elämästä tulee taas kuormittavampaa, kun työt astuvat kuvioihin. Koronaviruksen vaikutuksista tulevaan lukuvuoteen ei tiedä kukaan, mutta olen varautunut henkisesti siihen, että treenejä täytyy sovitella arjen mukaan taas vähän lempeämmällä kädellä. Aion tallettaa tämän onnistumisen nyt mieleeni ja muistella fiilistä sitten taas kun väsyttää ja treeni takkuaa. Toivottavasti ehdin vielä käydä ulosmittaamassa kympin kunnon ennen kuin syksy saa otteeseensa.

Kuvat: Petteri Jokela

-Lilli G

Run, eat, sleep, repeat – Juoksuleirillä harrastelijakin pääsee maistamaan ammattiurheilijan elämää

Vietimme Helsingin juoksijoiden maratonklubin perinteisen talvileirin Vierumäellä  viikonloppuna. Osallistujia oli parikymmentä ja valmentajia kolme. Maratonklubin jäsenet ovat aikuisia kilpakuntoilijoita, joilla suurimmalla osalla on takanaan vähintään yksi maraton. Klubissa valmentajina toimivat Pasi Päällysaho ja Tero Knuutila. Leirillä mukana oli myös Visa Orttenvuori.

Vahvasti ruuhkavuosia elävänä nautin suunnattomasti treenaamisen, ruuan ja levon täyttämistä leiripäivistä. Arjessa tavoitteellinen kestävyysjuoksuharjoittelu vaatii paljon yhteensovittamista ja joustamista. Pyrin suunnittelemaan viikkotreenini siten, että ehdin viettämään mahdollisimman paljon aikaa perheeni kanssa. Juoksen esimerkiksi työmatkoja ja käyn vain kerran viikossa maratonklubin yhteistreeneissä. Teen viikonloppuisin yleensä aina vähän töitä, jotta voisin viikon aikana käydä ainakin kerran treenaamassa päiväsaikaan hyppytunnilla. Leirillä yhteensovittamista vaati lähinnä ruokailujen sijoittaminen sopivasti treenien väliin.

Kelit olivat kohdallaan Vierumäellä.

Leiriviikonloppumme alkoi perjantaina iltapäivällä yhteislenkillä. Hölkkäilimme reilun puoli tuntia, minkä jälkeen pidin juoksijoille pilatestunnin. Moni maratonklubin jäsen on vakiokävijä pilatestunneillani. Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin juoksun ja pilatesharjoittelun yhteyksistä (linkki). Pilateksen ja illallisen jälkeen kävimme saunomassa ja uimassa.

Lauantai alkoi aamulenkillä klo 7:00. Juoksimme noin 40 minuuttia, teimme lyhyet venyttelyt ja suuntasimme aamupalalle. Aamupalan jälkeen oli parin tunnin lepo, jonka aikana oli aikaa latautua päivän päätreeniin, määräintervalleihin. Alle 3:30 maratonjuoksijoiden treeni oli 10 x 600 metriä noin maratonvauhtista juoksua sekä 10 x 200 metriä noin 10 kilometrin kisavauhtia. Olen juossut syyskuisen Tallinnan maratonin jälkeen hyvin vähän vetoja, joten ratajuoksussa olo oli kuin varsalla kesälaitumella. Onneksi minulla oli vauhdinpitäjänä kokeneempi maratoonari Virpi, joka piti huolen siitä, ettemme lähteneet keulimaan vauhtien kanssa liikaa. Pasilla oli myös mukana laktaattimittari, jonka avulla varmistin, että treeni pysyi riittävän maltillisena.

Onnistuneen treenin jälkeen on helppo hymyillä.

 

Määräintervallien jälkeen kävimme lounaalla ja siirryimme takaisin lepäämään ja latautumaan päivän voimaharjoitteluosuuteen. Voimaharjoitteluosuus alkoi reilun tunnin luennolla, jossa kävimme läpi voimaharjoittelun perusteita ja sen merkitystä aktiivisesti harjoittelevalle kilpakuntoilijalle. Olen valmistellut blogitekstiä kestävyysharjoittelun ja voimaharjoittelun yhdistämisestä ja julkaisen sen lähiaikoina. Luennolta siirryimme kuntosalille käymään läpi erilaisia kestävyysjuoksijalle sopivia nopeusvoimaharjoitteita.

Voiman lajit. Pohdin pian ilmestyvässä seuraavassa blogitekstissäni kilpakuntoilijan voimaharjoittelua. Kuvassa toinen maratonklubin valmentaja, Tero Knuutila.

Kun päivällisen jälkeen laskeuduimme mäkeä alas rantasaunaan, jalat olivat aivan lopussa. Ilahduttavaa oli, että lihasväsymys tuntui erityisesti pakaroissa, takareisissä ja pohkeissa, koska olen pyrkinyt aktiivisesti syksyn aikana lisäämään pakaran työntövoimaa. Olen kärsinyt pitkään kuolleen pakaran oireyhtymästä juoksussa. Ehkä vihdoin takaketjusta alkaa löytyä elon merkkejä.

Visa Orttenvuori opetti meille erilaisia juoksijalle sopivia voimaharjoitteita kuntosalilla. Koska takana oli pitkä määräintervalliharjoitus, painot piti pitää maltillisina.

Ilta venyi pitkäksi, mutta onneksi sunnuntaiaamun aikataulu oli armollinen ja ehdin saada ihan kelpo yöunet fyysisesti raskaan treenipäivän päälle. Sunnuntaiaamun pitkis suuntautui Ilves- reitille kauniisiin talvisiin metsämaisemiin. Teimme kahden tunnin peruskestävyyslenkin ja tällä kertaa kilometrejä kertyi lenkillä vain noin 16, koska maasto oli mäkistä ja etenimme maltilla. Ylämäkien kävely oli järkevää, koska treenin piti olla nimenomaan peruskestävyysharjoitus.

Sunnuntaiaamun pitkis viimeisteli juoksuleirin. Kuvassa vasemmalla maratonklubin toinen valmentaja, Pasi Päällysaho. Kuvan otti Visa Orttenvuori.

Moni pitää kestävyysjuoksua yksinäisenä lajina. Parasta juoksu on kuitenkin yhdessä. Olen kehittynyt todella paljon liityttyäni Helsingin juoksijoihin ja seuratovereista on tullut minulle tärkeitä. Pyrin välttämään läheisteni uuvuttamista juoksuaiheisella höpötyksellä (aina siinä onnistumatta), mutta maratonklubilaisten kanssa voin vääntää loputtomiin kaikesta, mikä liittyy edes löyhästi juoksuharjoitteluun.

Tavoitteellinen juoksuharjoittelu on minulle tärkeää, mutta samalla se on välillä haastavaa pikkulapsiperheessä. Arjessa rytmitän treenaamistani perheen ehdoilla, juoksuleirillä sain hetken omistautua vain ja ainoastaan harjoittelulle. Se oli terapeuttista, vaikka viikonlopun päätteeksi olikin tietysti jo kauhea ikävä kotiin.