Kirjoitin reilu viikko sitten blogiin, miten kilpailuasetelma pienessä paikallisessa kylähölkkätapahtumassa sai minut juoksemaan itseni henkihieveriin, vaikka tarkoitus oli käydä puhtaasti sunnuntaihölkällä. Koko homman absurdius huvitti minua. Miksen pystynyt keskittymään omaan tekemiseeni, vaikka tiesin edellisten kuukausien treenien olleen niin vähäisiä, ettei revittely ollut kovin viisasta? Miksi kilpailuvietti puski pintaan juuri tässä kyseisessä tilanteessa?
Asia jäi pyörimään mieleeni. Lopulta oli pakko lähteä käymään vähän syvällisemmin läpi, mistä kilpailuvietti oikein kumpuaa. Perehdyin reilut kymmenen vuotta sitten liikuntapedagogiikan gradussani liikunnan psykologiaan ja löysin nyt itseni lukemasta gradun teoriaosuutta taas uusin silmin. Sain lisäksi hyviä näkökulmia ja lukuvinkkejä aiheeseen kollegaltani, joka opettaa lukiossa psykologiaa. Tarkastelen teemaa tässä tekstissä psykologian käsitteistön pohjalta, mutta myös omia päätelmiäni tehden. Tämän tekstin teoriaosuuksia ei siis voi pitää tieteellisenä katsauksena aiheeseen.
Sisäinen ja ulkoinen motivaatio voivat kietoutua toisiinsa
Kilpailuviettiä tai kilpailuhenkisyyttä (käytän termejä tässä tekstissä synonyymeina) voi tarkastella motivaation kautta. Motivaatio voidaan määritellä esimerkiksi halukkuudeksi ponnistella tietyn tavoitteen eteen. Motivaatio-käsitettä tarkasteltaessa puhutaan usein sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta. Sisäinen motivaatio viittaa toimimiseen asian itsensä tuoman mielihyvän vuoksi, kun taas ulkoisesti motivoitunut toimii saavuttaakseen jonkin tietyn tuloksen. Sisäisesti motivoitunut kuntourheilija harjoittelee siis siksi, että itse harjoittelu ja kehittyminen tuottavat mielihyvää. Ulkoisesti motivoitunut sen sijaan harjoittelee esimerkiksi saavuttaakseen paremman ulkonäön tai kunnioitusta ja arvonantoa muilta.
Vaikka reilun viikon takaisessa juoksutapahtumassa innostuinkin kilpailemisesta veljeni vaimoa vastaan, koen olevani ensisijaisesti sisäisesti motivoitunut kuntojuoksija. Juoksuharjoittelu tuottaa minulle valtavasti mielihyvää. Olen käynyt lapsesta asti lenkillä ja elämässäni on ollut pitkiä vaiheita, jolloin olen juossut vain ja ainoastaan siksi, että juokseminen on kivaa. Vaikka olen nykyään kiinnostunut harjoitusohjelmista ja kehittymisestä, en kilpaile toisia vastaan vaikkapa harjoitusmäärissä tai kilometrivauhdeissa. Treenaan omista lähtökohdistani käsin, muut treenaavat omistaan. Juoksutapahtumiin lähden juoksemaan lähes aina omaa juoksuani. Minulla on omat tavoitteeni, joita kohti vähitellen pyrin. Kisatavoitteet ovat vain harjoittelua rytmittäviä osatekijöitä, eivät perimmäinen syy sille, miksi juoksen. Kisatavoitteissa olen realisti. Tiedän aika hyvin, mihin rahkeeni riittävät ja mihin eivät.
Sisäinen ja ulkoinen motivaatio voivat kietoutua toisiinsa. Esimerkiksi kuntojuoksijalla harjoittelun yleismotivaatio saattaa olla sisäinen. Hän kokee harjoittelun tuovan mielihyvää ja haluaa siksi pitää sitä yllä. Silti tietyissä tilanteissa ulkoinen motivaatio puskee pintaan. Jos kilpakumppanina on samantasoinen, mahdollisesti voitettavissa oleva juoksija, herää kilpailuvietti ehkä helpommin kuin silloin, jos vastassa on itseä selvästi parempi tai heikompi juoksija.
Ehkä tuossa pienessä kylätapahtumassa kilpailuhenkisyyden nosti pintaan se, että veljeni vaimo sattui juoksemaan koko kisan aivan kannoillani. Jos hän olisi juossut selvästi nopeammin tai hitaammin kuin minä, minun olisi ollut helpompi juosta suunniteltua sunnuntaihölkkävauhtia. Kisailuun saattoi vaikuttaa myös reitti. Reitin mittaus oli summittainen (noin 13 km), enkä tiennyt etukäteen kovinkaan hyvin, miten paljon korkeuseroja reitillä oli. Tietysti tiesin suunnilleen, millaisilla sykkeillä minun kannattaisi juosta ja minkälaiset kilometrivauhdit olivat jotakuinkin realistisia tasaisilla pätkillä. Mitään aikatavoitetta en kuitenkaan voinut ennalta asettaa, joten juoksin pitkälti fiiliksellä. Ja juuri tuona kyseisenä päivänä oli fiilistä juosta kisahousut jalassa.
Tavoiteorientaatiot ohjaavat päätöksentekoa ja käyttäytymistä
Asiaa voi lähestyä sisäisen ja ulkoisen motivaation ohella myös esimerkiksi tavoiteorientaatioteorian avulla. Teorian ajatuksena on, että tavoiteorientaatiot ohjaavat sitä, millaisiin saavutuksiin ihminen uskoo olevansa kykenevä. Tavoiteorientaatiot ohjaavat näin ollen myös päätöksentekoa ja käyttäytymistä tavoitteen suunnassa. Tavoiteorientaatiot voidaan jakaa tehtäväsuuntautuneeseen ja minäsuuntautuneeseen. Tehtäväsuuntautunut henkilö haluaa nähdä vaivaa tavoitteen saavuttamiseksi tehtävän itsensä vuoksi, kun taas minäsuuntautunut suhteuttaa onnistumisiaan yleisiin normeihin ja vertaisryhmään. Tehtäväsuuntautunut kuntourheilija siis iloitsee onnistumisistaan riippumatta siitä, miten onnistuminen vertautuu viiteryhmään, kun taas minäsuuntautunut kuntourheilija vertailee suorituksiaan muiden suorituksiin ja hakee onnistumisilla ulkopuolista hyväksyntää ja arvostusta.
Samoin kuin sisäisen ja ulkoisen motivaation kohdalla, myöskään tavoiteorientaatiot eivät ole selkeärajaisia. Sama ihminen saattaa toimia toisissa tilanteissa minäsuuntautuneesti ja toisissa tehtäväsuuntautuneesti. Kuntourheilijalle olisi tietysti kaikkein hedelmällisintä pohtia omia saavutuksiaan suhteessa itseensä, ei muihin. Vertailu on silti todella inhimillistä, varsinkin jos tuntee tai vaikkapa seuraa sosiaalisen median alustoilla muita saman lajin harrastajia. Toisten harjoitusohjelmista voi oppia, kunhan ei lähde suoraan kopioimaan jonkun toisen harjoittelua.
Päivitän itse ajoittain aika aktiivisesti treeni- ja kisakuulumisiani sosiaaliseen mediaan, varsinkin Instagramiin. Kerron harjoittelustani ja kisatuloksistani myös blogissa. Onkin hyvä pohtia, liittyykö Ig-tilin päivittäminen ja blogin pitäminen itseni pönkittämisen tarpeeseen. Saisinko onnistumisista yhtä paljon mielihyvää, jos en kertoisi niistä kenellekään? Varmasti harjoittelun ja kisasuoritusten jakaminen täyttää minulla jotakin pätemisen ja hyväksynnän hakemisen tarvetta. Ei kai sitä voi kieltääkään. Toisaalta jakamani sisältö ei ole mitään vaaleanpunaista hattaraa, vaan kerron myös tunteistani silloin, kun treenit menevät päin mäntyä ja arki sakkaa. Haluaisin ajatella, että tarkoitukseni blogissa ja sosiaalisessa mediassa on jakaa ruuhkavuosia elävän aktiivikuntoilijan iloja ja suruja, ja tarjota ehkä näin samaistumispintaa muille samankaltaisessa elämäntilanteessa oleville. Tietysti on myös kiva fiilistellä omia onnistumisia muiden kanssa. Yhtä lailla fiilistelen mielelläni muidenkin onnistumisia. Jaettu ilo on paras ilo.
Jos tavoiteorientaatio tietyssä toiminnossa on vahvasti minäsuuntautunut, saattaa vältellä tilanteita, joissa on suuri epäonnistumisen riski. Jos ei koe olevansa kykenevä esimerkiksi päihittämään kilpakumppaniaan, tai pelkää menettävänsä kasvonsa mahdollisen häviämisen myötä, saattaa jättää koko kisan väliin. Tehtäväsuuntautuneen on helpompi suhtautua tällaisiin tilanteisiin, koska koettu pätevyys ei ole kytköksissä muilta saatuun palautteeseen tai ulkoisiin palkkioihin.
Minulla kilpailuhenkisyyteen ei yleensä kuulu häviämiseen liittyviä voimakkaita tunnekuohuja. Vaikka olen tietysti joskus pettynyt omaan suoriutumiseeni, olen silti ainakin omasta mielestäni ollut aina aika hyvä häviäjä. En myöskään yleensä häpeä epäonnistumisia. Olen esimerkiksi ihan reilusti kertonut aikatavoitteistani juoksussa, vaikka ne ovat välillä olleet optimistisia. En ole pelännyt, mitä tapahtuisi jos tavoite jäisi saavuttamatta. Silloin tapahtuisi yksinkertaisesti se, etten saavuttaisi tavoitetta. Ei se ole minun mielestäni noloa. Se on elämää. Tältä osin en siis tunnista itseäni minäsuuntautuneesta tavoiteorientaatiosta.
Ehkä tuossa reilun viikon takaisessa juoksutapahtumassakin uskalsin lähteä ottamaan mittaa veljeni vaimosta, koska olisin pystynyt ottamaan huumorilla vastaan sen, jos kunto olisi loppunut kesken matkan. Jos olisin suoraan jättäytynyt sunnuntaihölkkäilijäksi, en olisi joutunut ottamaan riskiä kunnon loppumisesta. Olisin voinut puhtaasti jättää edes yrittämätä. Toistaalta en ole aivan varma, olisinko jaksanut kisata kilpakumppaniani vastaan niin hanakasti, jos en olisi tiennyt palkintosijan olevan käsilläni. Hassua myöntää, mutta kyllähän nyt podiumille pääseminen ja palkinnon pokkaaminen tuntuivat hyvältä – varsinkin kun tällä tasolla niitä palkintosijoja ei ole yleensä ainakaan isommissa tapahtumissa tarjolla.
Kilpailuvietti on osin sisäsyntyistä
Miksi sitten toiset pystyvät motivoitumaan suorituksiin enemmän sisäisesti ja tehtäväsuuntautuneesti, kun taas toisia motivoivat nimenomaan kilpaileminen, vertailu ja ulkoiset palkkiot? Miksi toiset selviävät epäonnistumisista olan kohautuksella, kun taas toisille epäonnistuminen ja häviäminen on vaikeaa? Kilpailuhenkisyyteen vaikuttavat monet tekijät, kuten esimerkiksi luontainen temperamentti, kasvatus ja sosiaalinen ympäristö. Vaikka kilpailuhenkisyys on osin sisäänrakennettu persoonallisuuden piirre, voi sitä vahvistaa esimerkiksi se, jos on lapsena saanut huomiota ja hyväksyntää suorituksista ja saavutuksista. Huomion ja hyväksynnän etsimisestä suorittamalla tulee ehkä osin tiedostamatonkin opittu malli. Aikuisuudessa taas esimerkiksi perheen, ystäväpiirin ja vaikkapa työyhteisön toimintatavat voivat vaikuttaa siihen, miten suhtautuu kilpailutilanteisiin. Vaikka olisi lapsena huono häviäjä, sen ei tarvitse seurata aikuisuuteen. Häviämisen sietämistä voi harjoitella.
Kilpailuhenkisyys voi tuoda elämään paljon hyvää. Se voi auttaa saavuttamaan tavoitteita ja menestymään. Huippu-urheilussa kilpailuhenkisyys on välttämätöntä ja voi siitä olla hyötyä kuntourheilussakin. Kilpailullisuus voi saada ihmisen ponnistelemaan kovemmin. Kilpailuihin osallistuminen kuntourheilijana tarjoaa luontaiselle kilpailuvietille turvallisen areenan. Kilpailemisen tarpeen kanavoiminen urheiluun saattaa vähentää tarvetta kilpailla muilla elämän osa-alueilla.
Liika kilpailuhenkisyys saattaa kuitenkin johtaa myös ylilyönteihin. Kilpailuvietti voi ohjata saavuttamaan tuloksia keinoilla millä hyvänsä (esim. doping). Toisaalta kilpailuvietti saattaa ohjata myös epäterveisiin harjoittelutapoihin, vaikkapa voimaan nähden liian suuriin harjoittelupainoihin kuntosalilla tai kestävyyskuntoon nähden liian suuriin kilometrimääriin juoksussa. Jos haluaa aina olla vähän parempi kuin vieressä oleva kaveri, saattaa helposti unohtaa omat lähtökohtansa. Lähtökohtiin nähden liian kova harjoittelu voi johtaa akuutteihin tai kroonisiin vammoihin, sekä motivaation kuihtumiseen. Myös joillain ihmisillä esiintyvä häviämiseen liittyvä voimakas epäonnistumisen tunne voi vaikuttaa negatiivisesti liikunnasta koettuun mielihyvään ja toisaalta vaikuttaa myös lähipiirin hyvinvointiin.
Kilpaileminen tuo arkeen pientä lisäjännitystä
Kilpailuvietti on aina ollut osa minua. Vaikka suhtaudun urheiluun leikkimielisesti, nautin kilpailemisesta. Sanon aina juoksevani vain itseäni vastaan, ja isossa kuvassa se pitääkin paikkansa. Toisten ihmisten onnistuminen ei ole minulta pois. Silti on hauska päästä joskus ottamaan mittaa muista. Kilpailuasetelma vaikka vauhtitreeneissä tai kisoissa on joskus todella virkistävää. Myös pallopeleissä kilpailuvietti nousee minulla pintaan helposti. Leikkimielisissä höntsäpeleissäkin saan valtavasti nautintoa pienestä kilpailuasetelmasta. Kilpaileminen on parhaimmillaan älyttömän hauskaa ja sitä se oli myös reilun viikon takaisessa kisassa. Olisin pitänyt kilpailuasetelmaa hauskana, vaikka olisinkin hävinnyt kaksintaistelun.
Vaikka minäkuvani onkin aina kietoutunut aika vahvasti liikunnallisuuden ympärille, en koe liikuntasaavutusteni tai niiden olemattomuuden vaikuttavan omanarvontuntooni – ainakaan kovin merkittävästi . Kilpailuvietti nousee minulla pintaan välillä ja se tuo muusta arjesta poikkeavaa sisältöä elämääni. Epäonnistuminen kisassa saattaa välillä harmittaa, mutta mittakaava pysyy yleensä aika helposti mielessä. Olen perusluonteeltani ehkä vähän (tai paljon, riippuu keneltä kysyy) suorittamiseen taipuvainen. Elämä on kuitenkin opettanut hölläämään otetta. Voi olla, että kilpailemisella olisi elämässäni suurempikin rooli, jos lähipiirini olisi kilpailuhenkisempi. On itse asiassa varmaan aika hyvä, ettei esimerkiksi puolisoni ole kovin kiinnostunut kilpailemisesta. Hän ei ole suorittajaluonne. Hän arvostaa elämässä muita asioita.
Aion jatkossakin heittäytyä kilpailuvietin vietäväksi silloin, kun otollinen hetki pienelle kisailulle ilmaantuu. Arkeen kaipaa välillä pientä lisäjännitystä ja sitä kilpailutilanteet tarjoavat. Tiedän olevani rakastettu ja arvostettu lähipiirissäni, vaikka minulta riisuttaisiin kaikki ulkoista statusta tuovat asiat. Niiden ihmisten mielissä, joiden mielipiteillä on oikeasti merkitystä, olen rakastettu ihan vain omana itsenäni. En usko, että esimerkiksi perhettäni kiinnostaa kovin paljoa, juoksenko minuutin kovempaa vai hiljempaa jonkin juoksukisan. Heitä ei kiinnosta, sijoitunko kisassa kolmanneksi, viidenneksitoista vai sadanneksi. He ovat iloisia, että minulla on harrastus.
Koen pienen kilpailuhenkisyyden tuovan lähtökohtaisesti vain hyviä asioita elämääni. Halu kilpailla sijoittuu hyvin rajatulle osa-alueelle elämässäni ja vain tiettyihin otollisiin tilanteisiin. Kilpaileminen ei määrittele elämääni. Minulla ei ole tarvetta kilpailla vaikkapa opettajuudessa, vanhemmuudessa tai siinä, kenellä on naapuruston hienoin auto. Olen monella mittarilla tarkasteltuna aika keskinkertainen ja se on ihan okei. Keskinkertaisuus on jopa aika helpottavaa.
Aihe on mielestäni erittäin kiinnostava, ja se herätti minussa tarpeen pureutua asiaan vielä yksittäistä blogitekstiä syvällisemmin. Jos joskus palaan liikunnalle väitöskirjaa tekemään, tiedän mitä aihepiiriä väitöskirja käsittelee. 😀
Voit seurata treenieni sujumista ja sujumattomuutta Ig-tililläni, jossa olen nimimerkillä lilligronroos.
Olen käyttänyt pohdinnassani seuraavia lähteitä jäsentämään ajatteluani:
Pro Gradu -tutkielmani kirjallisuuskatsaus (Karvonen, L. 2009. Pitkäaikaissairaiden ja vammaisten suomalaisnuorten liikuntasyyt vuonna 2006. Jyväskylän yliopisto)
https://yle.fi/uutiset/3-8100959
https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006204485.html
https://www.duodecimlehti.fi/duo14654
Tuhannesti kiitos avusta psykologian opettajakollegalleni Raija Anttilalle.
Lilli G 