Olen menossa juoksemaan viidettä maratoniani Jyväskylään Finlandia Marathonille syyskuussa (osallistuminen saatu). Harjoittelun yllä on viime viikkoina valitettavasti leijunut synkkiä pilviä. Oikeassa lonkkamaljassani on labrumvamma, eli rustorepeämä. Vamma diagnosoitiin jo neljä vuotta sitten. Kuvautin vamman viimeksi vuosi sitten ja sain ortopediltä luvan juosta kivun sallimissa rajoissa. Kun lonkka kipeytyy, saman puolen pakara menee jumiin, mikä aiheuttaa välillä säteilykipua koko raajaan. Olen yrittänyt pitää lonkkaa ympäröiviä lihaksia hyvässä kunnossa ja pystynyt juoksemaan pääosin kivutta, vaikka totuuden nimissä vamma välillä muistuttaakin itsestään.
Lonkkaoireilu sai ikävän käänteen, kun erehdyin huhtikuun lopussa pelaamaan töissä yhden liikuntatunnin opiskelijoideni kanssa jalkapalloa. Samalla viikolla kävin myös pariin otteeseen lapseni kanssa potkimassa palloa. Tuli todettua, että jalkapallo on lonkalleni vihonviimeinen laji. Kipu äityi todella pahaksi. Lonkka ja pakara eivät ole koskaan aiemmin olleet niin kipeät. Yleensä saan oireilun kuriin fysioterapeutin neuvomilla liikkeillä ja voimaharjoittelulla, mutta nyt ne vain pahensivat tilannetta. Vaikeimpina hetkinä koko pakara ja oikea puoli selästä tuntuivat tulehtuneen. Juoksuharjoittelusta ei tullut yhtään mitään. Pyöräilykin vaan pahensi kipua. Nukuin vahvan kipulääkityksen avulla.
Uin toukokuussa välillä aika syvissä vesissä. Tuntui todella epäreilulta, että vaikka yritän pitää parhaani mukaan lonkkaa kunnossa, se saattaa silti reagoida niin voimakkaasti yksittäisiin epäsopiviin liikkeisiin. Podin heikkoina hetkinä syvää kateutta niitä juoksukavereitani kohtaan, jotka saavat juosta viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ilman suurempia ongelmia. Miten neljä millimetriä pitkä repeämä voi aiheuttaa muuten terveessä kehossani niin paljon harmia? Haluaisin juosta, mutta haluaisin kyllä myös pystyä pelata jalkapalloa nyt kun esikoinen alkoi sitä harrastaa. Elämä on epäreilua. Miksi juuri minä?
Lonkan kipuilu on onneksi rauhoittunut sellaiseksi, että pystyn taas juosta, mutta huoli lonkan kunnosta varjostaa edelleenkin elämääni. Välillä mietin, onko mitään järkeä taistella tuulimyllyjä vastaan. Pitäisikö vain alkaa keskittyä vähemmän kehoa kuormittaviin lajeihin ja unohtaa kestävyysjuoksu. Lonkasta ei tule tervettä, vaikka kuinka toivoisin. Toisaalta olen kuitenkin välillä pystynyt juosta kymmeniä kilometrejä viikossa ilman mitään merkittäviä oireita. Suoraviivainen eteneminen ei selvästikään ole lonkalle kovin paha. Lonkka on myös kuvattu kolmen vuoden välein, eikä juoksu ole pahentanut vammaa.
Juoksulla on valtavan suuri merkitys elämässäni. Tiedostan sen parhaiten silloin, kun en pysty juosta. En löydä missään muualla samanlaista sisäistä rauhaa kuin juoksulenkillä. Kun pääsen pinkomaan vetotreeniä Eltsun kentällä seurakaverien kanssa tai hölkkäämään kaveriporukalla viikonlopun pitkistä Keskuspuistossa, elämässä ovat kaikki palaset kohdallaan. Maailman murheet eivät paina. Toisaalta yksin juostut ”päänhuoltolenkit” ovat myös aivan korvaamattomia lapsiperhearjessa. Olen yksinkertaisesti paljon tasapainoisempi ihminen, kun saan juosta. Olen parempi äiti, puoliso, ystävä ja työntekijä, kun saan hoitaa kehoani ja mieltäni juoksuharrastuksen parissa.
Tavoitteellisuus taas tuo sopivaa rytmiä harjoitteluun. Jos minulla ei ole päämäärää, juoksuharjoittelu ajautuu helposti monotoniseksi junnaavaksi hipsutteluksi, joka ei sekään tee hyvää lonkalle. Erivauhtiset juoksutreenit ja sopiva määrä oheisharjoittelua pitävät lonkan hyvinä aikoina aika mukavasti menossa mukana. Viime vuonna asiaa pohtineen ortopedinkin mukaan tavoitteellisen juoksuharjoittelun myönteiset terveysvaikutukset todennäköisesti voittavat kielteiset – labrumvammasta huolimatta. Kannattaa siis varmasti vaan jatkaa rakasta harrastusta kehoa kuunnellen niin pitkään kuin se on mahdollista.
Yritän olla tällä hetkellä miettimättä liikaa. Juoksen sen verran kuin lonkka antaa myöten. Teen fysioterapiaharjoitteita ja käyn tunnollisesti kuntosalilla. Yritän panostaa ydintreeneihin ja juosta riittävästi tavoitteeseen nähden. Yritän pidättäytyä potkimasta palloa, vaikka se onkin todella vaikeaa nyt, kun lapseni haluaa käydä futiskentällä lähes päivittäin potkimassa. Yritän pitää lipun korkealla, mutta realismin mukana. On ihan mahdollista, etten ole syyskuussa Jyväskylässä Finlandia Marathonin lähtöviivalla, mutta voin silti nauttia maratoniin tähtäävästä harjoittelusta. Sitä paitsi pystyn varmaan juoksemaan alimatkan kisoja syksyllä, vaikka maraton jäisikin haaveeksi. On tietysti myös ihan mahdollista, että pääsen tavoittelemaan Jyväskylään uutta maratonennätystäni. Jos näin käy, osaan ainakin olla iloinen siitä.
Ihanaa kesää kaikille!
❤ Lilli G (Voit seurata minua Instagramissa nimimerkillä lilligronroos)
Lilli G 