Törmäsin taannoin somekeskusteluun lasten liikuntasuosituksista. Eräs suosittu sosiaalisen median vaikuttaja oli ärsyyntynyt päiväkodista tulleesta viestistä, jossa muistutettiin, että lasten pitäisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä. Tulin tietoiseksi keskustelunavauksesta sivuraiteen kautta, kun naapurini ja lasteni ystävien äiti Periaatteen Nainen jatkoi asian pohtimista omalla Instagram -tilillään. Pakkohan minunkin on työntää lusikkani tähän soppaan, kun kerran lasten liikunnasta keskustellaan.
Päiväkodilta tulleessa viestissä viitattiin Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2016 julkaisemiin Varhaisvuosien fyysisen aktiivisuuden suosituksiin. Suositusten perustana on YK:n lapsen oikeuksien sopimus, varhaiskasvatuslaki, varhaiskasvatussuunnitelma, esiopetussuunnitelma sekä tutkimukseen pohjautuva tieto siitä, miten lasten kasvua, kehitystä, oppimista ja hyvinvointia voidaan tukea fyysisen aktiivisuuden keinoin (lähde).
Kolmen tunnin liikuntasuositus saattaa kuulostaa äkkiseltään kovalta vaatimukselta, varsinkin jos ulkoilu ja liikunta eivät ole vanhemman itsensä kiinnostuksen kohteiden joukossa. Lapsen liikuntakasvatuksesta on kuitenkin perheen lisäksi vastuussa myös varhaiskasvatusta antava taho. Toimintaa suunnitellaan ja toteutetaan varhaiskasvatuksen toimipisteissä varhaiskasvatuslain nojalla lapsen fyysisen aktiivisuuden tarpeet huomioiden. Näin ainakin pitäisi olla. Jos varhaiskasvatuksessa panostetaan lasten fyysisen aktiivisuuden tukemiseen, lapsi liikkuu arkisin päiväkodissa helposti kaksi kolmasosaa tuosta suosituksesta. Monesti varmasti enemmänkin. Mahdollisuuksien mukaan omin jaloin kuljetut päiväkotimatkat, sekä pieni iltaulkoilu tuovat jo tarvittavan lisän päiväkotipäivän liikunta-aktiivisuuteen. Viikonloppuisin lasten riittävästä fyysisestä aktiivisuudesta huolehtiminen on tietysti perheen vastuulla.
Liikunnalla on itseään ruokkiva vaikutus. Lapsi, joka on tottunut olemaan paljon sisällä, ei välttämättä osaa itse pyytää päästä ulos. Ulkona aikaa viettävä lapsi oppii näkemään lähiympäristön mahdollisuudet (sama muuten pätee myös aikuisiin). Motoriset perustaidot, kuten juokseminen, hyppääminen ja heittäminen, kehittyvät ulkoleikeissä huomaamatta. Toisaalta aina ei ole pakko lähteä ulos. Myös sisällä voi liikkua. Monipuolinen liikkuminen on lapselle luontaista, jos liikkumiselle annetaan mahdollisuus.
Omat 5- ja 8- vuotiaat lapseni eivät halua harrastaa ainakaan tällä hetkellä mitään ohjattua liikuntaa. Silti he liikkuvat päivittäin reilusti yli tuon kolmen tunnin suosituksen. Toki viemme lapsia kodin ulkopuolelle harrastamaan, esimerkiksi uimaan, luistelemaan ja kouluni jumppasaliin riehumaan, mutta leijonan osan fyysisestä aktiivisuudestaan he keräävät pihaleikeissä naapurissa asuvien lasten kanssa. Asumme itäisen Helsingin lähiössä, jonka suojaiselta sisäpihalta löytyvät muun muassa ”kammokuja”, ”jorpakko” ja ”suojapuu”. Kaikki lasten kehittämiä paikan nimiä. Olen yrittänyt luoda myös sisälle liikkumista tukevan ympäristön. Olohuonettamme koristavat voimistelurenkaat. Sohvalla ja sängyllä saa hyppiä. Välillä rakennamme sisälle jumpparadan.
Ymmärrän, että päiväkodin ystävällissävytteinen huomautus riittävän liikunnan merkityksestä voi osua piikkinä lihaan, jos oma jaksaminen on jo valmiiksi kortilla. Pelkkä arjen pyörittäminen saattaa imeä voimavarat, eikä silloin jaksa ottaa vastaan ulkopuolelta tulevia kehoituksia, mitä vielä pitäisi tehdä. Toisaalta muistutus riittävän fyysisen aktiivisuuden tärkeydestä voi myös herättää ihan tarpeellisesti niitä vanhempia, joille lapsen fyysisen aktiivisuuden tukeminen ei tule luonnostaan. Lapsen liikunnallisuuden tukeminen ei vaadi välttämättä mitään suuria ponnistuksia. Pienillä, usein toistuvilla asioilla on merkitystä. Fyysisesti passiivinen elämäntapa on aito ongelma nyky-suomessa, niin lasten kuin aikuisten keskuudessa. Viime kädessä mahdollisuus riittävään fyysiseen aktiivisuuteen on lapsen oikeus. Se on voimavara, jolla voi olla pitkäkestoisia vaikutuksia lapsen elämään.
Lilli G 