Tavoiteorientoitunut juoksu on ollut tärkein harrastukseni viimeisen viiden vuoden ajan. Fiksujen valmentajien, kokeneiden juoksukavereiden ja oman taustaosaamisen yhdistelmällä olen saanut parannettua maratonin, puolimaratonin ja kympin ennätyksiäni reilusti. On ollut palkitsevaa kokea, miten järkevästi muodostettu treeniohjelma kantaa. Juoksuharjoittelun jakaminen muiden saman lajin harrastajien kanssa on tuonut harjoitteluun ihan oman mausteensa. Juoksun ympärille on muodostunut todella tärkeä yhteisö. Uusia arvokkaita ystävyyssuhteitakin olen luonut.
Parin viime vuoden aikana juoksutulokseni eivät ole kuitenkaan juurikaan kehittyneet. Kun pystyn treenaamaan säntillisesti, treeni tarttuu. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin jatkuvasti elämän kokonaiskuormitus. Kuten olen blogissa monen monituista kertaa kertonut, minulla on välillä suuria vaikeuksia jaksaa tavoitteellista harjoittelua arjessa. Olen ottanut niin sanotusti löysät pois juoksutuloksissani ja tulosten edelleen parantaminen vaatisi jo aika suuria harjoitusmääriä. Sellaisia, joihin en tällä hetkellä arjessa oikein pysty. Tiedän, että monet perheelliset työssäkäyvät ihmiset pystyvät harjoittelemaan harjoitusohjelman mukaisesti läpi vuoden. Voin nyt kokemuksen tuomalla viisaudella kertoa, että minä en. En ainakaan juuri nyt.
Viimeksi tavoitteellinen harjoittelu tyssäsi alkusyksystä, kun yritin suoriutua viimeisistä kovemmista viikoista ennen syyskuun tavoitemaratonia. Kesä oli sujunut harjoitusten osalta hyvin, mutta heti kesäloman loputtua harjoittelun ulkopuoliset tekijät aiheuttivat totaaliblokin juoksuun. Tutut ylikuormituksen oireet puskivat pintaan. Siispä himmasin ja jätin maratonin väliin. Ärsytti, mutta tiesin tehneeni oikean ratkaisun.
Tavoitteellinen harjoittelu aiheuttaa minussa tällä hetkellä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kilpakuntoilu on ihan mahtavaa. Kovat juoksutreenit ovat ihania. Itseni äärirajoille puskeminen kisoissa on koukuttavaa. Saan kilpakuntoilusta todella paljon myönteistä sisältöä elämääni. Siksi on todella turhauttavaa ajaa kerta toisensa jälkeen päin samaa seinää. Treenien tyssääminen syö motivaatiota. Lannistaa.
Olen tänä syksynä lähtenyt etsimään uutta intoa treenaamiseen monipuolistamalla harjoittelua. Löysin uudelta kotipaikkakunnaltani triathlonseuran treeniryhmän, ja olenkin nyt ottanut viikko-ohjelmaan sekä uinnin että spinningin. Olen triathlonissa täysi keltanokka ja se tuntuu jotenkin todella virkistävältä.
Muutamaa hassua kertaa lukuun ottamatta en ole uinut matkauintia lähes kymmeneen vuoteen. Toki uintitekniikkani on kohtuullinen, kiitos liikunnanopettajaopintojen ja uimaopettajakurssin tekniikkaharjoittelun. Menin ensimmäisiin triathlonseuran uintitreeneihin vähän pelko takamuksessa. Treeniporukka osoittautui onneksi todella kivaksi ja vähän kuin huomaamatta olen löytänyt itseni uimasta yli 2000 metrin treenejä, pidempiä matkoja kuin koskaan ennen. Yksin uiminen on tuntunut minusta aina vähän tylsältä, mutta ohjatuissa treeneissä fiilis on ihan toinen. Olen lapsekkaan innoissani yllättävästä kyvykkyydestäni.
Pyörän polkemista olen harrastanut jonkin verran ja yksivaihteisessa cyclo crossissani on lukkopolkimet (joita en kyllä yleensä koskaan käytä). Triathlontreeneissä treenitehojen määrittelyssä käytettävät watit olivat minulle kuitenkin ihan hepreaa, kun menin ensimmäisiin pyörätreeneihin. Parin kerran jälkeen olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten niiden avulla voi säädellä treenitehoja. Iltojen pimetessä spinning on tuntunut kivalta vaihtoehdolta juoksulle ja aion jos ei ihmeitä tapahdu, käyn triathlonseuran spinningissä läpi pimeän kauden kerran viikossa.
En minä juoksuakaan ole unohtanut. Olen käynyt juoksemassa poluilla silloin, kun aikaa ja energiaa on löytynyt. Uuden kodin läheltä pääsee niin hienoille metsäreiteille, etten meinaa oikein kestää. Vaikka en suunnittelisi ennalta lenkkireittiäni, löydän itseni yleensä aina jossain vaiheessa metsästä. Varsinkin tällaisena hetkenä, kun juoksu ei kulje kunnolla, polkujuoksu tuntuu ihanan armeliaalta ja tavoitteettomalta. Kilometrivauhdeilla ei ole väliä. Aika ja paikka unohtuvat, kun keskityn pystyssä pysymiseen.
Vaikka harjoitteluni ailahtelu vaikuttaa siihen, että juoksukunto junnaa tällä hetkellä paikallaan, uskon monipuolisuuden tekevän kokonaisuuden kannalta hyvää. Välillä kannattaa kurkistella laatikon ulkopuolelle, varsinkin silloin, kun treenit eivät kulje. En jaksa hakata päätäni seinään. Vaikka juoksutulokset paranevat parhaiten juoksemalla, pitävät muutkin kestävyyslajit kestävyyskuntoa yllä. Joskus uudenlaiset ärsykkeet voivat jopa vaikuttaa positiivisesti lopputulokseen. Olennaista minulle on kuitenkin viime kädessä, että treenaaminen tuntuu innostavalta, eikä kuormita liikaa henkisesti tai fyysisesti.
En ole vielä valmis luovuttamaan juoksutavoitteiden suhteen. Voi olla, että innostun tavoitteellisemmasta juoksusta taas, kun kevään juoksukisat lähestyvät. Tosin tätä menoa tiedä, vaikka löytäisinkin itseni treenaamasta juoksun sijasta triathlonille. 😀 Nyt kuitenkin harrastelen hetken tyytyväisenä sitä mitä huvittaa ja keräilen motivaatiota suunnitelmallisempaan harjoitteluun. Minuuttien nipistämistä tärkeämpää on se, että harrastaminen tuntuu kivalta.
Lilli G 