Kun juoksu ei kulje, voi tehdä jotain muuta

Tavoiteorientoitunut juoksu on ollut tärkein harrastukseni viimeisen viiden vuoden ajan. Fiksujen valmentajien, kokeneiden juoksukavereiden ja oman taustaosaamisen yhdistelmällä olen saanut parannettua maratonin, puolimaratonin ja kympin ennätyksiäni reilusti. On ollut palkitsevaa kokea, miten järkevästi muodostettu treeniohjelma kantaa. Juoksuharjoittelun jakaminen muiden saman lajin harrastajien kanssa on tuonut harjoitteluun ihan oman mausteensa. Juoksun ympärille on muodostunut todella tärkeä yhteisö. Uusia arvokkaita ystävyyssuhteitakin olen luonut.

Parin viime vuoden aikana juoksutulokseni eivät ole kuitenkaan juurikaan kehittyneet. Kun pystyn treenaamaan säntillisesti, treeni tarttuu. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin jatkuvasti elämän kokonaiskuormitus. Kuten olen blogissa monen monituista kertaa kertonut, minulla on välillä suuria vaikeuksia jaksaa tavoitteellista harjoittelua arjessa. Olen ottanut niin sanotusti löysät pois juoksutuloksissani ja tulosten edelleen parantaminen vaatisi jo aika suuria harjoitusmääriä. Sellaisia, joihin en tällä hetkellä arjessa oikein pysty. Tiedän, että monet perheelliset työssäkäyvät ihmiset pystyvät harjoittelemaan harjoitusohjelman mukaisesti läpi vuoden. Voin nyt kokemuksen tuomalla viisaudella kertoa, että minä en. En ainakaan juuri nyt.

Viimeksi tavoitteellinen harjoittelu tyssäsi alkusyksystä, kun yritin suoriutua viimeisistä kovemmista viikoista ennen syyskuun tavoitemaratonia. Kesä oli sujunut harjoitusten osalta hyvin, mutta heti kesäloman loputtua harjoittelun ulkopuoliset tekijät aiheuttivat totaaliblokin juoksuun. Tutut ylikuormituksen oireet puskivat pintaan. Siispä himmasin ja jätin maratonin väliin. Ärsytti, mutta tiesin tehneeni oikean ratkaisun.

Tavoitteellinen harjoittelu aiheuttaa minussa tällä hetkellä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kilpakuntoilu on ihan mahtavaa. Kovat juoksutreenit ovat ihania. Itseni äärirajoille puskeminen kisoissa on koukuttavaa. Saan kilpakuntoilusta todella paljon myönteistä sisältöä elämääni. Siksi on todella turhauttavaa ajaa kerta toisensa jälkeen päin samaa seinää. Treenien tyssääminen syö motivaatiota. Lannistaa.

Olen tänä syksynä lähtenyt etsimään uutta intoa treenaamiseen monipuolistamalla harjoittelua. Löysin uudelta kotipaikkakunnaltani triathlonseuran treeniryhmän, ja olenkin nyt ottanut viikko-ohjelmaan sekä uinnin että spinningin. Olen triathlonissa täysi keltanokka ja se tuntuu jotenkin todella virkistävältä.

Muutamaa hassua kertaa lukuun ottamatta en ole uinut matkauintia lähes kymmeneen vuoteen. Toki uintitekniikkani on kohtuullinen, kiitos liikunnanopettajaopintojen ja uimaopettajakurssin tekniikkaharjoittelun. Menin ensimmäisiin triathlonseuran uintitreeneihin vähän pelko takamuksessa. Treeniporukka osoittautui onneksi todella kivaksi ja vähän kuin huomaamatta olen löytänyt itseni uimasta yli 2000 metrin treenejä, pidempiä matkoja kuin koskaan ennen. Yksin uiminen on tuntunut minusta aina vähän tylsältä, mutta ohjatuissa treeneissä fiilis on ihan toinen. Olen lapsekkaan innoissani yllättävästä kyvykkyydestäni.

Pyörän polkemista olen harrastanut jonkin verran ja yksivaihteisessa cyclo crossissani on lukkopolkimet (joita en kyllä yleensä koskaan käytä). Triathlontreeneissä treenitehojen määrittelyssä käytettävät watit olivat minulle kuitenkin ihan hepreaa, kun menin ensimmäisiin pyörätreeneihin. Parin kerran jälkeen olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten niiden avulla voi säädellä treenitehoja. Iltojen pimetessä spinning on tuntunut kivalta vaihtoehdolta juoksulle ja aion jos ei ihmeitä tapahdu, käyn triathlonseuran spinningissä läpi pimeän kauden kerran viikossa.

En minä juoksuakaan ole unohtanut. Olen käynyt juoksemassa poluilla silloin, kun aikaa ja energiaa on löytynyt. Uuden kodin läheltä pääsee niin hienoille metsäreiteille, etten meinaa oikein kestää. Vaikka en suunnittelisi ennalta lenkkireittiäni, löydän itseni yleensä aina jossain vaiheessa metsästä. Varsinkin tällaisena hetkenä, kun juoksu ei kulje kunnolla, polkujuoksu tuntuu ihanan armeliaalta ja tavoitteettomalta. Kilometrivauhdeilla ei ole väliä. Aika ja paikka unohtuvat, kun keskityn pystyssä pysymiseen.

Vaikka harjoitteluni ailahtelu vaikuttaa siihen, että juoksukunto junnaa tällä hetkellä paikallaan, uskon monipuolisuuden tekevän kokonaisuuden kannalta hyvää. Välillä kannattaa kurkistella laatikon ulkopuolelle, varsinkin silloin, kun treenit eivät kulje. En jaksa hakata päätäni seinään. Vaikka juoksutulokset paranevat parhaiten juoksemalla, pitävät muutkin kestävyyslajit kestävyyskuntoa yllä. Joskus uudenlaiset ärsykkeet voivat jopa vaikuttaa positiivisesti lopputulokseen. Olennaista minulle on kuitenkin viime kädessä, että treenaaminen tuntuu innostavalta, eikä kuormita liikaa henkisesti tai fyysisesti.

En ole vielä valmis luovuttamaan juoksutavoitteiden suhteen. Voi olla, että innostun tavoitteellisemmasta juoksusta taas, kun kevään juoksukisat lähestyvät. Tosin tätä menoa tiedä, vaikka löytäisinkin itseni treenaamasta juoksun sijasta triathlonille. 😀 Nyt kuitenkin harrastelen hetken tyytyväisenä sitä mitä huvittaa ja keräilen motivaatiota suunnitelmallisempaan harjoitteluun. Minuuttien nipistämistä tärkeämpää on se, että harrastaminen tuntuu kivalta.

Ensimmäinen kosketukseni triathloniin: Sehän oli älyttömän kivaa! Ja mä voitin!

Kirjoitin blogiin muutama viikko sitten uudesta aluevaltauksesta, kun olin ostanut märkäpuvun ja lähtenyt nöyrin mielin ottamaan haltuun avovesiuintia (linkki). Koska vain lahjattomat harjoittelevat, päätin saman tien ottaa osaa ensimmäiseen triathlonkisaani – tosin vain Sääksi Triathlonin kokeilumatkalle, jonka uintiosuus on vaivaiset 400 metriä. Sen pystyisin tsemppaamaan aivan varmasti, oli keli mikä hyvänsä. Pyörä- ja juoksuosuudet ovat kokeilumatkalla 8 km ja 3,3 km, joten kaikkiaankin ensimmäinen triathlonkokemukseni tulisi olemaan lyhyt pyrähdys.

Lähdin kisaan leikkisällä mielellä, mutta kilpailuviettini on kova ja halusin tehdä parhaan mahdollisen suorituksen. Halusin saada tuntumaa erityisesti vaihdoista. En ole koskaan uhrannut pienintäkään ajatusta sille, miten triathlonistit vaihtavat lajista toiseen. Päätin uida märkäpuvulla siten, että jätän alle juoksushortsit ja urheilutopin. Näin voisin siirtyä pyöräilyyn vain riisumalla märkäpuvun, uimalasit ja -lakin sekä laittamalla sukat, kengät, paidan ja kypärän. Vaihto pyöräilystä juoksuun sen sijaan vaatisi vain kenkien vaihdon ja kypärän pois ottamisen.

Saavuimme kisapaikalle Kiljavan opistolle hyvissä ajoin, koska halusin nähdä tuntia aiemmin tapahtuvan perusmatkan lähdön ja saada näin vähän kuvaa siitä, miten lähtö ja vaihdot tapahtuvat. Veljeni vaimo Heli, jonka kanssa olemme kiertäneet juoksukisoja jo vuosia, lähti huoltajakseni. Olen kova stressaamaan ennen kisoja, ja Heli on enemmän kuin tottunut kisoja edeltävään hätähöpötykseeni. Uskon, että osa höpötyksestäni suodattuu Helillä luontevasti toisesta korvasta ulos.

Kävin hyvissä ajoin varaamassa pyörälleni paikan vaihtoalueelta. Asettelin pyöräilykengät, sukat ja kypärän sekä juoksukengät siististi pyyhkeen päälle odottamaan vaihtoja. Kun olin asetellut kamppeeni järjestykseen, menimme parin sadan metrin päähän rantaan katsomaan perusmatkan kisan lähtöä. Kun olimme päässeet rantaan, alkoi aivan jumalaton kaatosade. Siellä ne siististi järjestellyt kamppeeni olivat kastumassa läpimäriksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Kokeneemmat konkarit olivat ehkä tajunneet pitää kenkiä ja muita varusteita pusseissa ja laatikoissa. Minä en.

En lannistunut siitä tosiasiasta, että olisin yhtä hyvin voinut uittaa pyöräily- ja juoksukenkäni järvessä ennen starttia, vaan päätin olla välittämättä läpimäristä varusteista. Eipähän ainakaan tulisi kuuma matkalla. Puin märkäpuvun ja laitoin uimalakin sekä edellisenä päivänä ostamani huippuhyvältä tuntuvat uimalasit päähän. Kävin kuuntelemassa kokeilumatkan infon ja varmistin vielä viimeisen kerran, että kaikki tarvittavat tavarat odottaisivat minua vaihtopisteellä loogisessa järjestyksessä.

Helsingin juoksijoiden seurakaveri Karoliina osallistui myös kokeilumatkalle. Karo on itse asiassa syypää siihen, että ylipäätään uskalsin lähteä viivalle.

Siirryimme aika pitkän matkan metsäpolkua uinnin lähtöpisteeseen. Reitti oli yksinkertainen: Piti uida ison muovipömpelin luo, kiertää se ulapan puolelta ja nousta rantaan. Kun pääsimme vihdoin metsän läpi lähtöpaikalle, toinen toimitsijoista pyysi meitä kaikkia käymään rauhassa kastautumassa. Samaan aikaan toinen toimitsija ilmoitti, että aikaa lähtöön oli 2 minuuttia. Se siitä veteen totuttelusta. Lähtövihellys tapahtui jotakuinkin heti, kun olin kastautunut.

Järvi oli lähes peilityyni ja osallistujia vain noin 20, joten mitään suurempaa ruuhkaa ei ollut. Olin yllättynyt siitä, että vain yksi uimari ui edelläni. Porukassa oli selvästi muitakin ensikertalaisia ja kokemattomia triathlonisteja. Noin puoleen väliin asti uintimatkaa pyrin säntillisesti uimaan vaparia. Sitten totesin, että etenin jotakuinkin samaa vauhtia rintauinnilla. Rintauinnissa hyvä puoli oli se, että näin koko ajan tähtäimessä olevan muovipömpelin, eikä ylimääräisiä metrejä tullut. Vaparia pitää ehdottomasti treenata lisää tulevaisuudessa!

Hengissä vielä uintiosuuden jälkeen. Vähän harmitti, että uinti meni rinuliksi.

Nousin vedestä toisena. Pingoin pyöräni luo pari sataa metriä rannasta niin kovaa kuin paljain jaloin uskalsin. Riisuin uimalakin ja -lasit sekä märkäpuvun osittain jo matkalla. Uinti oli niin jännittävä kokemus, että olin aivan hengästynyt. Tulimme pyöriemme luo nopeimman uimarin kanssa yhtä aikaa. Sain vaihdettua märkäpuvun pyöräilykamppeisiin yllättävän jouhevasti, vaikka kädet tärisivät ja hienomotoriset toiminnot olivat vaikeita.

Oli hieno fiilis päästä ensimmäisenä pyöräilyosuudelle, kun edelleni kurvasi moottoripyörä opastamaan reittiä. En ole koskaan johtanut mitään kisaa. Vaikka kyse oli pienestä kokeilutriathlonkisasta, fiilistelin tilannetta älyttömästi. Siellä minä ajelin vain moottoripyörä edessäni kärkipyöräilijänä. 😀

Reitti kulki Kiljavan opistolta Kiljavantietä Röykkään päin. Neljän kilometrin kohdalla piti kiertää kartio ja palata samaa reittiä takaisin. Menomatka oli pääosin loivaa alamäkeä, eikä yksivaihteisen cyclo cross -pyöräni välitys meinannut oikein riittää. Etenin niin kovaa kuin pääsin, mutta syke pysytteli alhaalla. Vaihdepyörällä olisin päässyt aika paljon kovempaa. Paluumatkan loiva ylämäki sen sijaan oli pyöräni kannalta optimaalinen. Sain painella pienet hapot reisissä takaisin vaihtoalueelle. Jos alan harrastaa lajia enemmänkin, pyörä täytyy päivittää!

 

 

Vaihto pyöräilystä juoksuun oli helppo: kypärä pois ja kengät vaihtoon. Olin ylpeä siitä, miten nopeasti sain vaihdon tapahtumaan, vaikka keskityin sitomaan juoksukenkien nauhat huolellisesti. Kun olin saanut juoksukengät jalkaan, miesten kärki tuli vaihtoalueelle. Pingoin matkaan. Adrenaaliinit jylläsivät. Tiesin, että juoksu olisi lajeista minulle vahvin. En tosin tiennyt yhtään, millainen pikakiituri takaani tulisi. Päätin kuitenkin pelata varman päälle ja pidin juoksun rentona.

Pyöräilyn aikana satoi ja ilma oli aika viileä. En ollut varsinaisesti kylmissäni, mutta juoksun alussa oikeaa hartiaa pakotti. Kesti hetken ennen kuin hartiakipu helpotti ja kädet pääsivät liikkumaan rennosti. Olisi kannattanut ehkä pyöräillä pitkä paita päällä.

Juoksun kääntöpaikka tuli aiemmin kuin odotin, juoksureitti ei missään nimessä ollut edes kolmea kilometriä. Kääntöpaikan jälkeen tiesin, että tulisin voittaman kisan. Miesten kärki oli sen verran kaukana takanani, ettei hänellä ollut enää realistisia mahdollisuuksia ohittaa minua, ellei jotain sattuisi. Juoksin reipasta hölkkää varmistellen kohti maalia. Oli aivan mielettömän hienon tuntuista kiihdyttää maalisuoralle voittajana. Aikani oli noin 41 minuuttia. Yksittäisten lajien ajoista minulla ei ole tietoa, koska unohdin kaikessa jännityksessä painella sykemittarista väliaikoja lajien välillä. Ensi kerralla sitten.

Jee, mä voitin kerrankin kisan! Kokonaisaikani oli 41 minuuttia ja risat. Väliajat unohdin katsoa kellostani. Toivon, että ne tulevat joskus kisajärjestäjän sivuille.

En muista, olenko koskaan voittanut yhtään kisaa. Ehkä joskus voitin koulujen välisiä kisoja ollessani Amerikassa vaihto-oppilaana 20 vuotta sitten. Vaikka tiedostan, että pienen triathlontapahtuman kokeilumatkan kilpailu ei ole varsinaisesti verrattavissa mihinkään suuren maailman triathlonkisaan, aion mehustella nyt pari päivää täysin rinnoin tätä hassua ensimmäisen triathlonkilpailun voittoani. Jos ei muuta, niin ainakin tämä kisa aiheutti minulle aikamoisen triathlonkärpäsen pureman. Missähän niitä seuraavia kisoja olikaan? 😀

-Lilli G (olen instassa nimimerkillä lilligronroos)

Kuvat otti Heli Karvonen

 

 

Triathlonin kutsuhuuto ja kauhistuttava avovesiuinti

Triathlon. Laji on kummitellut mielessäni jo vuosia, mutta en ole tehnyt asian eteen mitään. Tänä kesänä minulla ei ole suuria tavoitteita juoksussa, koska rauta-arvoni ovat pielessä. Lisäksi kuntoutan taas vanhaa lonkkavaivaa, enkä pysty juoksemaan suuria kilometrimääriä. Patoutunutta energiaa on paljon. Ehkä juuri näistä syistä olen alkanut kuulla triathlonin kutsun aiempaa äänekkäämmin.

Juoksussa minua kiehtoo se, että juoksu ei ole välineurheilua. Hyvätkään lenkkarit eivät maksa maltaita. Triathlonissa sen sijaan on ilmeisesti paljonkin merkitystä sillä, miten paljon on mahdollista satsata rahallisesti lajiin. Hyvän märkäpuvun ja pyörän hinnalla voi kustantaa kymmeniä lenkkaripareja. Silti triahlon kiinnostaa minua siinä määrin, että haluan kokeilla lajia – vaikka sitten vähän alkeellisemmilla varusteilla. Ainahan voin pistää sitten kaiken osaamattomuuteni varusteiden piikkiin.

Omistan kymmenen vuotta vanhan yksivaihteisen Specialized -merkkisen Cyclocross -pyörän. Pyörä on kevyt ja aika nopea, ja pyörässä on lukkopolkimet. Se saa kelvata toistaiseksi, vaikka pääsisin varmasti vaihteellisella maantiepyörällä aika paljon kovempaa samalla vaivalla. Ennen lapsia kävimme pyöräilemässä pitkiä, jopa yli 100 kilometrin matkoja, mutta viime vuosina pyörä on toiminut lähinnä kulkuvälineenä kaupungissa.

10 vuotta vanha yksivaihteinen Cyclocross -pyöräni saa kelvata triathlon -kokeiluissa aluksi, koska en ole yhtään varma, saanko lajin hienoudesta kiinni.

Uintia en ole harrastanut sitten senkään vertaa kuin pyöräilyä. Olen viimeiset kuusi ja puoli vuotta käynyt uimassa lähinnä lastenaltaassa. Silloin kun harvoin uin matkaa, löydän kyllä rennon ja eteenpäin vievän vaparin rytmin aika helposti. Koen olevani  tekniikaltani ihan kelpo uimari – kiitos liikunnanopettajaopintojen lukuisien uintitekniikkatuntien sekä uimaopettajakurssin. Uinti on kivaa ja rakastan uinnin jälkeistä pehmeän rentoutunutta oloa.

Ekaa kertaa menossa uimaan märkäpuku päällä. Avovesiuinti nauratti ajatuksena, mutta veti kyllä pian aika nöyräksi.

Mutta. Kokeilin avovesiuintia käytettynä ostettu märkäpuku päälläni kaksi kertaa juhannusviikonlopun aikana. Täytyy myöntää, ettei avovesiuinti löytänyt paikkaa sydämestäni ihan ensivedoilla. Matkauinti järvessä oli jotenkin kammottavaa. On aivan eri asia tuijottaa uimalasien läpi kaakeleita uimahallissa kuin katsoa järven loputonta sameutta. Vaikkei minulla ole mitään ongelmaa veteen hengittämisessä uima-altaassa, nyt unohdin ulospuhalluksen usein, koska jouduin keskittymään siihen, että uskalsin pitää silmät auki veden alla. Pari kertaa vedin vettä henkeen oikein kunnolla, kun aalto pyyhkäisi yli juuri kun olin ottamassa happea. Ajatus pidemmän matkan uimisesta luonnonvedessä yhtäjaksoisesti suoraan sanottuna kauhistuttaa minua.

Siellä mä menen. Ei ole helppoa ei. Taisin uida pisimmillään noin 200 metriä ilman taukoa.

En aio antaa pelolleni kuitenkaan periksi, vaan otan märkäpuvun mukaan mökille myös jatkossa ja pakotan itseni keräämään avovesiuintikokemusta vähitellen. Harkitsen pariin lyhyeen triathlonmatkaan osallistumista jo tänä kesänä. Ehkä löydän avovesiuimarin itsestäni pakon edessä. Sääksi Triathlonin yhteydessä 7.7. järjestetään kokeilumatka (400 m – 8km – 3,3 km) ja Kukkia Triathlonin yhteydessä 27.7. on harrastelijoille Riathloni (200 m – 13 km – 4 km). Matkat ovat pyöräilyyn ja erityisesti juoksuun minulle vähän turhan lyhyitä, mutta uinnissa pelkään hukkuvani, jos lähden kokeilemaan pidempiä matkoja tässä vaiheessa. 😀

Hyvä kestävyyskuntoni helpottaa varmasti triathlonkokeiluja, vaikka olenkin lajin parissa täysi aloittelija. Tekee hyvää välillä käydä epämukavuusalueella ja toisaalta  monipuolistaa harjoittelua muillakin lajeilla juoksun lisäksi. Wish me luck!

-Lilli G (olen instassa nimellä lilligronroos)

Vahva juoksukunto varmasti tukee triathlonkokeiluja, mutta ei valitettavasti siirry suoraan uintiin ja pyöräilyyn.