Vastuu elämäni valinnoista on minulla itselläni

Muutama viikko sitten arki meinasi viedä minusta mehut. Viikot töissä olivat hektisiä ja fyysisesti kuormittavia. Kauden odotetuimmat juoksukisat olivat käsillä ja tein viimeistelytreenejä niitä varten. Elokuun lopussa juoksin vielä onnistuneen ennätysjuoksun SAUL:n SM-maantiekympillä, mutta kaksi viikkoa myöhemmin keskeytin SAUL:n SM-ratakympin. Keho kävi liian kovilla kierroksilla. Olin väsynyt. Hengästytti ja ahdisti. Otti päähän, että olin jälleen kerran ajamassa itseäni ylikuormitukseen. Vihelsin pelin poikki ja pysähdyin miettimään, miten saisin paketin kasaan.

Elän vahvasti omannäköistäni elämää. Olen aina ollut aktiiviliikkuja ja minulle on ollut itsestäänselvyys, että rakennamme myös lapsiperhearkea siten, että pystyn pitämään kiinni omista liikuntaharrastuksistani. Vaikka treenimäärät eivät ole vanhemmuuden myötä vähentyneet, lajikirjo on kaventunut. Siinä missä ennen kävin tanssitunneilla, jumpissa, kuntosalilla ja juoksemassa sekä pelaamassa pesistä ja pipolätkää, nykyään suuntaan energiani lähinnä juoksuun sekä juoksua tukevaan lihaskuntoharjoitteluun ja kehonhuoltoon. Monipuolisuuden tilalle on tullut tavoitteellisuus.

Vaikka harrastan juoksua tavoiteorientoituneesti, paperilla arkemme on tasapainoinen. Meillä on kaikilla omat menomme, mutta ehdimme viettää myös paljon aikaa kotona koko perheen kesken. Minun on nykyään oikeastaan aika helppo sujautella treenejäni viikkokalenteriin. Silti välillä täytyy todeta, että asiat voivat toimia paperilla paremmin kuin todellisuudessa. En pysty aina ennakoimaan, miten raskaita työviikkoni ovat. Joskus olen fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa työpäivien päätteeksi, eikä silloin ole mitään järkeä lähteä tekemään enää illalla kovaa treeniä, vaikka sellainen olisi ollut suunnitelmissa. Joskus lapset kaipaavat läheisyyttä ja rauhallista yhdessäoloa niin paljon, etten kerta kaikkiaan raaski lähteä lenkille. Aika ajoin unohdamme puhua aikatauluista kotona toisillemme, jolloin arkeen tulee yllättäviä päällekkäisyyksiä. Joskus nukun huonosti ja se taas vaikuttaa ihan kaikkeen.

Välillä teen treenejä Turtlesin ja muiden supersankareiden kanssa. (Frog-lastenpyörät saatu)

Silloin, kun lasista meinaa läikkyä yli, on hyvä muistaa, että olen itse rakentanut arkeni sellaiseksi kuin se on. Olen halunnut tämän elämän, jota elän. Lapsiperhe-elämä, lukion opettajan ammatti ja juoksun aktiiviharrastaminen ovat kaikki omia valintojani. Miten kiitollinen saankaan olla kaikesta, mitä minulla elämässäni on! Palapeli on mahdollista saada toimimaan, mutta kaikilla kolmella osa-alueella en voi loistaa samanaikaisesti. Lasten kanssa on ihana käydä uimahallissa, metsäretkillä, harrastuksissa ja niin edelleen, mutta he eivät todellakaan tarvitse jatkuvaa aktivointia. He saavat aikansa kulumaan mainiosti myös legoja rakentaen ja pihaleikeissä naapurin lasten kanssa – nykyään jopa ilman aikuisen välitöntä valvontaa. Lukion opettajan työssäni on hektisiä vaiheita lukuvuoden aikana, mutta minulla on myös paljon vaikutusvaltaa siihen, miten opetustani toteutan. Myös juoksuharrastus on valinta ja olen itse vastuussa siitä, ettei harrastus karkaa elämäni olosuhteisiin nähden liian tiukkapipoiseksi. Kesäisin treeni kulkee yleensä aina hyvin, mutta muina vuodenaikoina työ syö terävintä kärkeä harjoittelusta. Se vain täytyy hyväksyä.

Juoksulla on minulle vahva sosiaalinen merkitys . Kuva otettiin tämän aamun yhteislenkiltä.

Kaksi viikkoa sitten keskeytyneen kisan jälkeen (ja oikeastaan jo ennen sitä) rauhoitin tietoisesti elämää. Järjestelin työpäiviä siten, että ehdin pitää myös taukoja. Vetelin töissä rohkeasti mutkia suoriksi. Jätin treenaamisen, mutta liikuin edelleen päivittäin työmatkapyöräillen ja liikuntatunneilla opiskelijoideni kanssa. Illat vietin kotona. Menin aikaisin nukkumaan. Kaiken keskiössä oli palautuminen.

Nopea reagoiminen orastaviin ylikuormitusoireisiin tuntui toimivan. Kävin eilen juoksemassa testimielessä Helsinki10:n ja kulku oli taas hyvä. Sain juostua ehjän ja tasooni nähden oikein mallikkaan kisan. Palauduin myös juoksusta hyvin. Olen niin ylpeä siitä, että osasin tällä kertaa laskea kierrokset alas riittävän nopeasti. Hyvä minä! Tulevat viikot ovat (ainakin paperilla) töiden puolesta alkusyksyn viikkoja helpompia, joten pystyn varmasti taas juoksemaan vähän enemmän. Olin ajatellut jo taputella tämän vuoden kisakauden, mutta Kullbergin Sanna esitti minulle tarjouksen, josta on vaikea kieltäytyä. Ehkä käyn kuitenkin jahtaamassa sitä 43 minuutin alitusta vielä kerran tänä syksynä.

Tsemppiä muillekin oman elämänsä urheilijoille treenien ja muun elämän yhteensovittamiseen. Ei ole aina helppoa ei.

Voit laittaa blogini seurantaan oikeasta ylälaidasta löytyvästä painikkeesta. Instagramissa olen nimimerkillä lilligronroos.

Helsinki10:n jälkeen hymyilytti. Kuvan otti Heli Karvonen.

Ylikuormitustilaan ja sieltä ylös

Olen blogissanikin moneen otteeseen pohtinut arjen kokonaiskuormituksen vaikutusta treeneihin ja kertonut pohtivani asiaa paljon treenimääriä säätäessä. Nyt kävi kuitenkin niin, että elämä pääsi yllättämään ja kroppa alkoi piiputtaa maaliskuun lopussa.

Uskon, että ylikuormitustilaan ajautuminen oli monen tekijän summa. Töitä oli hetkellisesti liikaa, lapset sairastelivat ja sain liian vähän unta. Vaikka olin treenannut mielestäni kohtalaisen järkevästi ja kehoani kuunnellen, en osannut ennakoida muutosta arjen kokonaiskuormassa. Huomasin kuitenkin oireet riittävän ajoissa, ja treenitauko jäi lopulta aika lyhyeksi.

Ylikuormituksen oireet tulivat esiin ensin kovissa treeneissä. Suorituskykyni oli huomattavasti normaalia heikompi. Jalat eivät kestäneet normaaleja juoksuvauhteja, vaan hapottivat heti, kun syke nousi vauhtikestävyysalueelle. Jalkojen väsymyksen huomasi myös peruskestävyyslenkeillä. Tuntui siltä kuin olisin juossut koko ajan käsijarru päällä. Portaiden nouseminen hengästytti. Lisäksi keskittyminen töissä oli vaikeaa, olin ärtynyt ja nukuin huonosti. Kärsin jonkin verran myös rytmihäiriöistä.

Ylikuormitustila on minulle tuttua, joten osasin tällä kertaa ottaa oireet tosissani melkein heti. Jos oireet huomaa ajoissa, voi toipuminen tapahtua muutamassa viikossa. Pitkittyneessä ylikuormitustilassa palautuminen voi viedä kuukausia tai pahimmilllaan jopa vuosia. Se ei ole siis leikin asia. Mitään poppakonsteja ylikuormituksen hoitoon ei ole, vaan tärkeää on huolehtia riittävästä levosta, unesta ja ravinnosta, sekä tietysti tunnistaa ylikuormitukseen johtaneet tekijät ja yrittää vaikuttaa niihin.

Huomattuani suorituskyvyn äkillisen laskun, pidin reilun viikon täydellisen treenitauon. Pyöräilin vain kevyesti työmatkoja, muuten pidin päivät fyysisesti mahdollisimman kevyinä. Yritin nukkua enemmän. Töitä oli edelleen paljon, mutta pääsiäisen pyhinä pystyin lepäämään kunnolla. En juossut metriäkään, vaan luin kirjaa ja ulkoilin lasten kanssa. Vietin myös merkittävän osan pääsiäispyhistä sohvalla tuijottaen kattoa. Teki muuten hyvää!

Nämä tyypit auttavat keskittymään tarvittaessa muihinkin asioihin kuin treenaamiseen.

Toipuminen oli tällä kertaa onneksi aika nopeaa. Nyt puolitoista kuukautta ensimmäisten selkeiden ylikuormitusoireiden alkamisen jälkeen ja kuukausi keventelyn  aloittamisen jälkeen kroppa tuntuu toipuneen. Viime torstaina pystyin juoksemaan Helsingin juoksijoiden yhteistreeneissä kovan maksimikestävyysharjoituksen jo omalla tasollani ja lauantain Helsinki City Running Dayn peruskestävyyspuolikas tuntui juuri niin rennolta kuin sen pitikin tuntua. Unikin maistuu taas ja olen paremmalla tuulella.

Nyt odotan innolla parin viikon päästä siintävää pitkää opettajan kesälomaa. Aion pyhittää kesän perheelle sekä tietenkin treenille. Seuraavan kuukauden ajan haen motivaatiota voimaharjoitteluun personal trainer Mimi Cajanderin avulla ja myöhemmin kesällä pyrin nostamaan juoksuharjoittelun tasoa – taas yhä herkemmin kehoani kuunnellen.

-Lilli G (Instagram: lilligronroos)